50 vuotta sitten Asterix valloitti Rooman

Kun lähdin kartoittamaan 50 vuotta sitten -kirjoitussarjaa varten vuonna 1976 julkaistua elokuvaa, josta voisin kirjoittaa mieleeni painuneena teoksena, sain hävetäkseni huomata, että useat klassikot – kuten Rocky, Taksikuski ja Carrie – ovat jääneet itseltäni näkemättä. Selvittääkseni, mitä elokuvia vuodelta 1976 olen nähnyt, jouduin ottamaan avukseni netistä erinäisiä listoja 50 vuotta sitten julkaistuista elokuvista. Kai edes yksi vuodelta 1976 löytyisi?

Ja löytyihän sieltä. Heti, kun näin elokuvan nimen ja kuvan hakemallani listalla, tunsin täyttyväni nostalgiasta ja olevani taas lapsi, joka ehti vielä katsoa lempielokuviaan enimmäkseen VHS-laitteelta 2000-luvun alussa ennen DVD-levyjen vallankumousta. Tämä olikin yksi niistä elokuvista, jonka VHS-kasettia kulutin lukemattomia kertoja, ainakin omien muistikuvieni mukaan.

Kyseessä on 50 vuotta sitten julkaistu piirroselokuva Asterix valloittaa Rooman, alkuperäiseltä ranskankieliseltä nimeltään Les Douze travaux d’Astérix, joka kieltämättä kuvailee tarkemmin elokuvan juonta, jossa Julius Caesar haastaa Asterixin ja Obelixin suorittamaan kaksitoista urotyötä antiikin sankari Herkuleksen tavoin.

Haasteiden kautta Caesar haluaa todistaa, että nämä voittamattomat gallialaiset eivät kyvyistään huolimatta ole jumalia. Palkinnoksi kaikkien haasteiden voittamisesta Caesar lupaa Asterixin ja Obelixin kylälle koko Rooman valtakunnan. Yhdessäkin haasteessa epäonnistuminen puolestaan merkitsisi sitä, että kylä joutuisi lopultakin liittymään osaksi Rooman valtakuntaa. Panokset ovat siis kovat.

Nämä kaksitoista haastetta eivät suinkaan ole samat kuin Herkuleksen kuuluisat urotyöt, vaan ne ovat toinen toistaan omituisempia ja vaativat gallialaisilta sankareiltamme ainutlaatuista urheilullisuutta, nokkeluutta ja monenmoista sietokykyä: on vastustettava hypnoosia, ylitettävä rotko näkymättömän köyden avulla, kiivettävä vuorelle ratkaisemaan mystisen Kunnianarvoisimman arvoitus ja yövyttävä taistelukentällä täynnä aavesotilaita, näin esimerkkeinä.

Asterix-elokuvien joukossa Asterix valloittaa Rooman on poikkeuksellinen siinä, ettei se perustu mihinkään aiemmin julkaistuun sarjakuva-albumiin vaan alkuperäiskäsikirjoitukseen; elokuvan juonen takana olivat kuitenkin Asterix-sarjakuvien luojat René Goscinny ja Albert Uderzo, jotka ohjasivat ja käsikirjoittivat elokuvan yhdessä Pierre Watrinin ja Pierre Tchernian kanssa, joista jälkimmäinen oli myös vahvasti läsnä muiden Asterix-piirroselokuvien teossa erityisesti käsikirjoittajana ja kertojana. Vasta elokuvan julkaisun jälkeen Albert Uderzon veli Marcel Uderzo loihti sen pohjalta lähes sanasta sanaan -tulkinnan sarjakuva-albumina, joka on kuitenkin lukemani mukaan hyvin harvinainen versio myöhemmin julkaistujen elokuvaan pohjautuvien kuvakirjojen rinnalla.

Asterix-sarjakuvien tavoin elokuva on täynnä luonnonlaeista riippumatonta huumoria, mutta tällä kertaa nupit kaakkoon -otteella. Yhdistelmä neljää seinää rikkovaa vitsailua ja mitä omituisimpia visuaalisia aistihyökkäyksiä tekee elokuvasta ehdottomasti omalaatuisen ja lukemani mukaan myös nykyisellään kulttiklassikon, vaikka se heti julkaisunsa jälkeen saikin kritiikkiä juuri edellä mainituista syistä.

Kun olin viimeksi lapsena nähnyt elokuvan, nimenomaan sen omituisuus teki minuun vaikutuksen, mutta se myös paikoittain hieman pelotti. Hypnoosin valtaan joutuminen, pedon luolassa vieraileminen ja aavesotilaiden kanssa yöpyminen eivät lapsena kuulostaneet miellyttäviltä aktiviteeteilta, eivätkä toki liiemmin nytkään. Kun tätä kirjoitusta varten katsoin elokuvan uudestaan ensimmäistä kertaa aikuisiällä (nostalgiamielessä valitettavasti kirjastosta lainatulta DVD:ltä, sillä oma vanha VHS-kasettimme oli kuivunut tiensä päähän), osasin kuitenkin kiinnittää huomiota muuhunkin: käsin piirretyn animaation viehätykseen, suomenkielisten ääninäyttelijöiden taidonnäytteisiin, käännöstiimin nerokkaisiin sanaleikkeihin sekä todenmukaisiin viittauksiin Rooman imperiumista.

Näin aikuisena osasin kiinnittää elokuvassa huomiota myös yksittäisiin kohtauksiin tai eleisiin, jotka tänä päivänä olisivat asiattomia eivätkä enää animaatiokelpoisia.

Tästä syystä lapsuuden lempielokuvia, erityisesti vanhoja sellaisia, on antoisaa katsoa myös aikuisiällä, oppineempana ja elämää nähneempänä. Tällöin katsomastaan ja kuulemastaan poimii herkemmin sellaisia sanallisia ja sanomattomia elementtejä, jotka eivät lapsena välttämättä avautuneet. Katsomaansa ja kuulemaansa osaa lisäksi vanhempana ymmärtää ja tulkita paljon syvällisemmin ja kriittisemmin, mikä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että elokuva menettäisi kaiken viihdyttävyytensä.

Esimerkiksi yksi kahdestatoista haasteesta, jossa Asterixin ja Obelixin on saatava haltuunsa ”kulkulupa A38” roomalaisesta virastotalosta, on riemastuttavan pureva pilakuva liiallisesta byrokratiasta erilaisten lomakkeiden ja lupien hankkimisessa – se naurattaa näin aikuisiällä lähinnä tuskallisista samastumissyistä, siinä missä lapsena kohtauksen näki lähinnä huvittavana päättömänä juoksenteluna.

Yllätyksekseni tätä kirjoittaessani sain myös selville, että termi ”kulkulupa A38” on muodostunut eräänlaiseksi yleiseurooppalaiseksi meemiksi viittaamaan asiakirjaan tai toimenpiteeseen, joka on liiallisen byrokratian vuoksi lähes mahdoton saada.

Elokuva on siis jäänyt monen muunkin mieleen sen hullunkurisen, pistävän huumorin ansiosta. Nykyään elokuvassa voi kuitenkin arvostaa myös sen piirrosjälkeä ja ylipäätään käsin piirretyn animaation viehätystä. Vaikka ei vielä sukupuuttoon kuollut taitolaji, on käsin piirretty animaatio nykyisin isommissa projekteissa poikkeuksellisempi valinta tietokoneanimaation ja luultavasti enenevissä määrin myös tekoälypohjaisten ratkaisujen joukossa. Myös siksi erityisesti vanhojen piirrettyjen katsominen herättää monesti itsessäänkin nostalgisia tunteita.

50 vuotta sitten -kirjoitussarjan ansiosta sain tutustua uusilla silmillä yhteen mieleni sopukoihin hukkuneista mutta vahvasti vaikuttaneista lapsuuteni lempielokuvista, ja tämän nostalgiamatkan käyneenä haluan jakaa kaikille lukijoille kaksi kehotusta: lainatkaa kirjastoista ja nauttikaa piirretyistä!

Juttusarjassa aiemmin ilmestynyt:

Tuomas Hurme: Carrie – 50 vuotta pelkoa ja kauhua. Vartija 31.5.2026.

Mikko Ketola: 50 vuotta sitten: All the President’s Men. Vartija 20.6.2026.

50 vuotta sitten -sarjassa Vartijan kirjoittajat käsittelevät 50 vuotta sitten ilmestyneitä elokuvia, jotka ovat tehneet heihin vaikutuksen. Ensimmäiset kirjoitussarjan elokuvat ovat siten saaneet ensi-iltansa 1976. Juonipaljastuksia on luvassa!