Paljastus, jota ei ollut

HUOM! Juttu sisältää juonipaljastuksia.

Jos kasikymppinen Steven Spielberg raahautuu eläkkeeltä ohjaajan pallille, niin voisi olettaa, että kyseessä on aivan poikkeuksellinen tapaus, ellei suorastaan kansallinen hätätilanne. Odotukset Disclosure Dayn (DD) suhteen olivat korkealla, varsinkin kun vieläkin vanhempi legendaarinen elokuvasäveltäjä John Williams oli hänetkin rullattu heiluttamaan tahtipuikkoa.

DD lilluu ajan hermolla linkittyen USA:ssa ja myös muualla maailmassa varsinkin vuoden 2017 New York Timesin paljastusartikkelin herättämään uuteen kiinnostukseen UFO-teemoja kohtaan. Viimeisen kymmenen vuoden ajan UFOt, tai UAP-ilmiö kuten nykyään tavataan sanoa, ovat saaneet huomattavasti enemmän palstatilaa mediassa, eikä siihen enää suhtauduta yhtä naureskellen kuin joskus aiemmin oli tapana.

Spielberg on aina ottanut tämän teeman hyvin vakavasti. Hänet tunnetaan useista keskeisistä alan elokuvista, kuten Kolmannen asteen yhteys ja E.T., sekä vähemmän kulttuurisesti merkittävistä tuotoksista, kuten epäonnistunut neljäs Indiana Jones -elokuva Kristallikallon valtakunta, Maailmojen Sota sekä tv-sarja Taken. Jo Kolmannen asteen yhteyden julkaisun yhteydessä Spielberg antoi lausuntoja, joiden mukaan hän koki todellisen paljastuksen olevan lähellä.

Toisin kuin aiemmat Spielbergin klassikot, DD on elokuvana pahasti kaksijakoinen. Spielberg on aina osannut ohjata vetäviä toiminta- ja seikkailuelokuvia, ja DD:ssä nämä ovatkin mielenkiintoisempia kohtauksia. Elokuva ei ole tylsä ja se jaksaa viihdyttää huomattavasti paremmin kuin se luokaton töhnä, jota moderni kertakäyttöinen elokuva parhaimmillaankin on.

Kaikki toimii napsakasti aina siihen asti, kunnes alkaa miettiä juonta tarkemmin.

Eksegeettisesti vaikuttaa siltä, että elokuvan käsikirjoitus on käynyt läpi useita redaktioita ja sitä ovat sorkkineet useat eri toimijat. Katsojalla herää epäilys, onko kyseessä kenties ollut alun perin tv-sarja, joka on puristettu elokuvaksi, ja onko kyseessä ollut kenties paljon synkempi ja pahaenteisempi tarina.

Aikaisempaan laajempaan lähteeseen viittaa esimerkiksi se, että keskeisten toimijoiden motiivit ovat epäselviä. Miksi pahis Noah (Colin Firth) pahistelee? Syyksi esitetään valta, mutta katsojalle ei kerrota, mitä valtaa hänellä oikeasti on. Pikemminkin näyttää siltä, että Noah ajattelee altruistisesti ja pitää alieneita vähintäänkin potentiaalisesti ilkeinä. Sankareiden taustalla häärii salaperäinen Hugo (Colman Domingo), joka on hieman narratiivisesti kiusallinen magical negro -hahmo. Veikkaan, että aiemmassa versiossa Hugo olisi ollut todellisuudessa alien tai hybridi-hahmo, koska ilman tätä linkkiä monet hänen toimensa jäävät selittämättä. Kuten vaikkapa se, kuinka hän osaa rakentaa täydellisen kopion toisen sankarin lapsuudenkodista.

Viitteitä siihen, että kyseessä on saattanut aiemmin olla kauhuelokuva, ovat toistuvat viittaukset Hannu ja Kerttu -satuun: noidan talo on alieneiden alus, ja noitahan tunnetusti syö taloonsa eksyneet lapset. Abduktio, jonka kohteeksi sankarit joutuvat lapsina, on niin traumaattinen kokemus, että sen muisto täytyy tukahduttaa. Ihmisten supervoimaksi kutsuttu empatia on käytännössä mielenhallintaa, manipulaatiota ja toimijuuden riistoa. Elokuvan lopussa ihmiset tuijottavat apaattisina ”älylaitteidensa” ruutuja. Mikään ei erityisemmin vihjaa siihen, että alienien aikeet olisivat hyviä. Lisäksi luostarin luihussa abbedissassa on jotakin syvästi epäilyttävää. Elokuvasta tulee mieleen monta kertaa filmatisoitu Invasion of the Body Snatchers, vaikka se paikoitellen koittaa olla hieman positiivisempi.

Yksi päähenkilöistä on entinen nunna, joka toimii välikappaleena uskonnollisten teemojen käsittelylle. Käytännössä kyse on parista dialogista, joissa pohditaan maan ulkopuolisen älyn merkitystä kristinuskolle hyvin yleisellä tasolla. Muita uskontoja ei elokuvissa käsitellä. Suuri Kysymys ohitetaan nopeasti vetoamalla luomiskertomukseen, jossa ei kerrota, mitä kaikkea muuta Jumala mahdollisesti loi. Pahempia ja teologisesti järisyttävimpiä skenaarioita olisi ollut tarjolla vaikka kuinka paljon (mieleen tulee vaikkapa camp-klassikko Stargate). Elokuvaa markkinoitiin tällä tulokulmalla, mutta tulos on tältä osin varsin mitäänsanomaton.

Elokuva on pahasti epäsynkassa ympäröivän maailman kanssa. Kuka tahansa voi mennä USA:n valtion sivuille ja katsoa sieltä tuntikaupalla UAP-videoita. Jos vain osaa etsiä, niin samaa ja vieläkin erikoisempaa tavaraa löytyy muualta vaikka kuinka. Elokuva yrittää olla samaan aikaan kommentaari oman maailmamme aktuaalisista tapahtumista, mutta samalla se on ikään kuin tietämätön maailman ja UAP-keskustelun yleisestä tilanteesta, johon voi perehtyä katsomalla vaikkapa tuoreen dokumentin Age of Disclosure (2025), jonka on ohjannut Spielbergin suojatti Dan Farah.

Kaiken hypetyksen jälkeen katsoja voisi olettaa, että Spielberg tarjoaisi jonkin yllättävän tai uuden näkökulman. Tai ehkäpä hän pohtii sitä, millainen maailma on paljastuksen jälkeen?  Kuinka uskonnot todellisuudessa suhtautuisivat alieneihin? Elokuva kuitenkin päättyy siihen, kun pilliinpuhaltajan pöllimät UAP-klipit julkistetaan kansasilaisella paikalliskanavalla, josta ne jostain syystä striimataan yhtä aikaa kaikkialle maailmaan, ja jostain syystä kaikki uskovat samantien, että tämä on the real deal, eikä esim. AI-sloppia tai hallituksen psyop. Ikään kuin eläisimme maailmassa, jossa internetiä ei ole keksitty ja ihmiset edelleen luottavat sokeasti siihen, että se mitä televisioista tulee, on aina totta. Tämä juonenkäänne toimi ehkä Spielbergin nuoruudessa, mutta ei enää.

Koko neljäs näytös, joka tulee ikään kuin bonuksena kohtauksen jälkeen, johon elokuva olisi voinut loppua 15 minuuttia aiemmin (jolloin se olisi ollut paljon parempi elokuva), on vaivaannuttava ja täysin turha. Mitään ei lopulta paljasteta, ja lopulta studioon kärrätään rollaattorilla astmaattinen ja tökerösti animoitu cgi-alien, joka puhisee jotain sankareiden korvaan. Kohtaus on voinut olla pakollinen lisä vanhaan käsikirjoitukseen, joka oli lyhyempi, johon oman aikamme tilanne vaati edes jonkinlaisen lisäelementin, jotta voitaisiin puhua jonkinlaisesta paljastuksesta. Mutta katsojan näkökulmasta loppu on epätyydyttävä, koska koko juoni on koostunut siitä, että elokuvan sankarit pääsevät jyvälle siitä, minkä katsojat jo tietävät. Tämä ei yleensä ole hyvän elokuvan lähtökohta.

Spielberg on yksi historian merkittävimpiä elokuvaohjaajia. Ikävä kyllä, mikäli DD jää hänen viimeiseksi elokuvakseen, kyseessä on jonkinasteinen lässähdys. Siksi suosittelen, että leffalipun hinta kannattaa säästää esimerkiksi Dyynin kolmanteen osaan ja suurmiehen elämäntyötä juhlitaan vaikkapa katsomalla uudelleen, tai ihan ensimmäistä kertaa, Kolmannen asteen yhteys.

Artikkelikuvassa kohtaus elokuvasta. Kuva: Filmikamari.