Paavin tekoälykiertokirje: uskottava opetuspuhe koko ihmiskunnalle?

Tieteiskirjallisuudessa keinotekoisen älyn kiivaimmat vastustajat löytyvät usein kirkonmiesten piiristä. Myös entisaikojen mielikuvittelussa ”ajattelevien koneiden” rakentaminen oli selvästi luomisjärjestystä haastavaa toimintaa, johon pystyi ainoastaan noidankeinoin. Onpa yhtä paaviakin syytetty tekoälyn tekijäksi. Vuosina 999–1003 hallinnut Sylvester II eli Gerbert Aurillacilainen oli ollut ennen Rooman piispaksi päätymistään matematiikkaa ja mekaniikkaa harrastanut benediktiinimunkki, ja vaikka häntä nykyään muistellaankin varsin synkän ajanjakson keskellä pilkahtaneena oppineena paavina, omille aikalaisilleen tämä Etelä-Ranskasta Roomaan lennähtänyt mies oli epäilyttävä outolintu. Sylvesterin kuoleman jälkeen levisikin kaikenlaisia huhuja hänen salaisista kokeiluistaan ja taikomisistaan, joiden voimanlähteenä oli vaihtelevasti joko sopimus paholaisen kanssa tai hispanialaiselta noidalta nuoruudessa varastettu taikakirja.

Paavin ihmeellisimmäksi aikaansaannokseksi väitettiin vaskipäätä, joka astrologiaa ja mustaa magiaa hyödyntäen pystyi vastaamaan kysymyksiin myöntävästi tai kieltävästi. Tekoäly toi Sylvesterille maallista menestystä, mutta opettavaiseen tapaan tarina tietää tietenkin kertoa, että lopulta itsevarmuus kävi paavin tuhoksi ja hän joutui viimeisinä hetkinään tajuamaan, miten salatieto olikin vain hiekalle rakennettua mahtavuutta. Myöhemmin Sylvesterin koko hahmo unohtui ja tarinan toisinnoissa vaskipää alettiin liittää englantilaiseen fransiskaanimatemaatikko Roger Baconiin (n. 1214–1294), näin myös artikkelikuvana olevassa piirroksessa vuodelta 1905.

Ei scifiä vaan tätä päivää

Tosielämässä kirkko ei ainakaan Leo XIV:n uuden kiertokirjeen perusteella ole kieltämässä tekoälyä. Sen sijaan paavi kehottaa ensimmäisessä kokonaan omassa ensyklikassaan varovaisuuteen tekoälyn suhteen ja kutsuu ihmiskuntaa rakentamaan uuden Baabelin tornin sijasta yhteisöllistä Jerusalemia, kuten kaupungin tuhkasta nostattanut Nehemia. Onko kiertokirjeellä kuitenkaan aitoa mahdollisuutta vaikuttaa ihmiskunnan suuntaan?

Magnifica humanitas -kirje (’Suurenmoinen ihmisyys’) käsittelee nimestään huolimatta varsin suppeasti ihmisälyn ja koneälyn eroja tai tieteilijöiden mahdollisuutta kehittää ihmisen kyvyt ylittävää ”yliälyä”. Tätä näkökulmaa tai sen puutetta ovat avanneet artikkeleissaan professori Olli-Pekka Vainio sekä tohtori Taina Kalliokoski. Paavi kylläkin torjuu pikaisesti trans- ja posthumanistiset toiveet teknologian tuomasta paremmasta ihmisestä (kohdat 115–117, 232) sekä toteaa ykskantaan, ettei mikään laskennallinen järjestelmä voi synnyttää rakastavaa sydäntä tai aitoa omaatuntoa (233), ja muutenkin koko kiertokirjeen kantavana teemana on varoitus itsevarmasta yrityksestä rakentaa uutta Baabelin tornia, kuten Lari Lohikoski on puheenvuorossaan avannut. Paavi ei käsittele myöskään käsistä karanneen tekoälyn mahdollisia apokalyptisia seurauksia, joskin kiertokirje omistaa pitkähkön osion (182–228) tekoälylle osana asejärjestelmiä ja yleisemminkin vahvemman valtaa.

Lennokkaiden visioiden sijasta kiertokirje keskittyykin vastaamaan todellisiin ja tämänhetkisiin yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten Taina Kalliokoskikin toteaa analyysissaan. Scifin ja tiedeuskovaisuuden sijasta kiertokirjeen ainoan suoran kaunokirjallisuuspuheenvuoron saa fantasiakirjailija J. R. R. Tolkien (1982–1973), jonka Gandalf-velho lausuu maanläheisesti: ”Mutta meidän osamme ei ole hallita maailman vuorovesiä, tehtävämme on tehdä voitavamme niiden aikojen hyväksi joihin meidät on pantu, kitkeä pois pelloista tuntemamme paha, niin että jälkeemme tulevilla olisi puhdas pelto viljellä.” (suom. Kersti Juva, 1966) Tolkienista, syvästi uskovaisesta katolisesta kirjailijasta, onkin viime vuosina alettu innokkaimmissa piireissä toivoa jopa pyhimystä Toisaalta hänen teoksissaan teknologia on suoranainen vitsaus, joka hävittää kaiken kauniin, ja Sormusten herra -sarja nousi tunnetusti suureen suosioon ensi kerran 1960-luvun hippiliikkeen myötä juuri maaseutu- ja luontoromantiikkansa vuoksi. Kiertokirjeen vaikuttavuuden yhtenä kohtalonkysymyksenä onkin, näkeekö suuri yleisö sen kestävänä ja ajattomana toimintakehotuksena vaiko katoavan maailman haikailuna, joka hukkuu ajan tuuleen.

Monimuotoiset kiertokirjeet ja paavin opetusvirka

Paavilliset kiertokirjeet ovat katolisen teologian ja erityisesti sosiaalieettisen opetuksen merkkitapauksia, ja kirje luettaneenkin yliopistoissa ja papiston parissa tarkkaan alaviitteitään myöten. Isompi kysymysmerkki on kuitenkin suuren yleisön vastaanotto. Kovin moni tavan kristitty tuskin päätyy lukemaan kirjettä kokonaisuudessaan, vaan suurimmalle osalle sen sanoma suodattuu jotakin muuta kautta, esimerkiksi saarnastuolista kuultuna tai silmäiltynä median otsikoista. Amerikkalaiset kyselytutkimukset ovat antaneet osviittaa, ettei Yhdysvaltain katolilaistenkaan enemmistö ole välttämättä edes tietoinen uusien paavillisten kiertokirjeiden julkistamisesta.

Aiemmin paavilliset kiertokirjeet osoitettiinkin vain piispoille, joiden odotettiin tekevän ne näkyviksi seurakunnilleen. Lähestymistapa mullistui kunnolla vasta Johannes XXIII:n (1958–1963) kaudella, kun muutenkin poikkeuksellinen paavi osoitti ensimmäiset kiertokirjeensä kirkollisten esimiesten sijasta myös koko papistolle sekä uskoville maallikoille. Vuoden 1963 Pacem in terris -kiertokirjeesssään paavi puhutteli ennennäkemättömästi ”kaikkia hyvän tahdon ihmisiä”, minkä jälkeen katoliseksi pastoraalityökaluksi tarkoitetuista kiertokirjeistä onkin yhä enemmän tullut eräänlaista vuoropuhelua koko maailman kanssa. Muutos osui yksiin Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen innostaman uudenlaisen ekumenian kanssa.

Toisaalta kiertokirjeet eivät ole vain eteenpäinkatsova ja uudistava työkalu, vaan pitkän osan historiaansa ne on liitetty ensi sijassa modernistuvan maailman vastustamiseen, kuten Alpo Penttinenkin huomioi paavi Leon historianteologista visiota käsittelevässä kirjoituksessaan. Modernin kiertokirjeperinteen aloittajana pidetään valistuneena filosofipaavina muisteltua Benedictus XIV:ta (1740–1758), mutta hänen kautensa jälkeen Rooma sai lisääntyvissä määrin mainetta maailman muutosten jääräpäisenä vastustajana.

Vuosisadan lopulla erimielisyyttä lietsoivat kiista jesuiittajärjestön kohtalosta, katolisten hallitusten halu rakentaa paavista riippumattomia valtionkirkkojaan sekä valistusfilosofien into lakkauttaa kontemplatiiviset sääntökunnat tarpeettomuuksina. Ranskan suuren vallankumouksen ja Napoleonin sotien jälkeen paavien Kirkkovaltio asemoitui entistä selvemmin osaksi Keski-Euroopan konservatiivivaltojen ryhmittymää, ja kun 1800-luvun paavit alkoivat elvyttää vallankumousvuosien katkaisemaa kiertokirjeperinnettä, ensyklikoista tuli suoranaisia antimodernismin viestinviejiä. Vuosisadan muistetuimpiin kiertokirjeisiin lukeutuvatkin Gregorius XVI:n (1831–1846) Mirari vos sekä Pius IX:n (1846–1878) Quanta cura, josta on kuulu erityisesti sen liite Syllabus errorum eli modernien erehdysten luettelo.  Näissä kirjeissä paavit tuomitsivat esimerkiksi itsenäisen raamatunopiskelun, perustuslain suojeleman uskonnonvapauden, avioliiton käsittelemisen siviiliasiana sekä tasavaltalaisuusajattelun.

Muutosta suuntaan toi Leo XIII (1878–1903), jonka mukaan nykyinen paavi valitsi nimensä ja jonka Rerum novarum -kiertokirjeeseen (1891) hän viittaa monesti myös Magnifica humanitaksessa. Siinä missä aiemmat paavit olivat kategorisesti ja nopeasti sivuuttaen tuominneet esimerkiksi sosialismin, Leo XIII tunnusti työväestön kestämättömän aseman ja asettui vastustamaan heidän riistämistään ihmisarvottomana, kasvottomana resurssina. Paavi otti muutenkin sovittelevamman asenteen muuttuvaan maailmaan kuin edeltäjänsä Pius, joka vuosien 1869–1870 Vatikaanin ensimmäisessä kirkolliskokouksessa oli antanut konsiilin määritellä paavit erehtymättömiksi kaikkein painavimmissa uskonkysymyksissä.

Leo laati kuulun Rerum novaruminsa lisäksi lähes yhdeksänkymmentä muutakin kiertokirjettä, ja asiakirjatyypin kasvava suosio liittynee juuri edellämainittuun konsiiliin – kiertokirjeet olivat arvovaltaisia puheenvuoroja mutta selvästi Vatikaanin kokouksen määrittelemän erehtymättömyyden ulkopuolella, joten paavit uskalsivat käsitellä niissä modernin maailman polttavia sosiaalieettisiä kysymyksiä ilman, että heidän vastauksillaan oli vaaraa tulla käsitetyksi muuttumattomiksi uskontotuuksiksi.

Paikallaan lienee tosin huomauttaa, ettei Leo XIII:kaan ollut uudistusmielisestä jälkimaineestaan huolimatta palavasieluinen liberaali, vaan esimerkiksi Rerum novarumin ajattelu nojasi nyttemmin varsin vanhakantaiselta vaikuttavaan käsitykseen työmiehestä paterfamiliaksena, jonka oikeus omaisuuden kerryttämiseen oli välttämätön edellytys patriarkaalisen perheyksikön perustamiselle ja miehen mahdollisuudelle kasvattaa lapsensa (katolisen) ajattelunsa jatkajiksi (Rerum novarum, 13.).

Toisessa kiertokirjeessään Aeterni Patris (1879) Leo korotti kirkon yleisopettajaksi 1200-luvulla eläneen Tuomas Akvinolaisen ja antoi riemuvoiton koko valistusajan uudistukset kyseenalaistaneelle uustomismille, joka kehotti palaamaan keskiaikaisen skolastiikan jo saavuttamiin vastauksiin ja kyseenalaisti historismin ajatuksen kirkollisten dogmienkin kehittymisestä osana historian ja yhteiskunnan muutoksia.

Paavilliset kiertokirjeet ovat sittemmin olleet keino sekä rakentaa uutta että puolustaa vanhaa. Osa kiertokirjeistä, kuten Rerum novarum, Pacem in terris tai paavi Franciscuksen ympäristöaiheinen Laudato si’ (2015), ovat avanneet tietä uusille teologisille painotuksille, ja myös Magnifica humanitas pyrkii selvästi samaan joukkoon.

Toisaalta kiertokirjeet ovat olleet myös paavien kovakourainenkin tapa käyttää opetusvirkaansa ja päättää keskustelu uskonkysymyksistä, jotka ovat jakaneet teologeja sekä uskovia. Jo Pius XII:n (1939–1958) kiertokirje Humani generis (1950) oli palaillut kohti Vatikaanin ensimmäisen kirkolliskokouksen paavijohtoisuutta ja erehtymättömyyttä linjaamalla, että myös kiertokirjeissä lausutut opetukset olivat piste teologisille väittelyille eivätkä vain puheenvuoro muiden joukossa (Humani generis, 18–20). Monet pitivät kiertokirjettä liiallisena rajoitteena yksityisille teologeille, ja vaikka yleislinja on Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen pehmentynyt, myöhempienkin paavien on syytetty tehneen virallisissa asiakirjoissaan liian yksipuolisia linjauksia,  esimerkiksi Paavali VI (1963–1978) tuomitessaan Humanae vitaessa (1968) ehkäisyn, josta monet olivat  odottaneet laajempaa keskustelua osana Vatikaanin toista kirkolliskokousta, tai Johannes Paavali II (1978–2005) sulkiessaan kiertokirjemäisessä apostolisessa kirjeessään Ordinatio sacerdotalis (1994) oven naispappeudelta.

Kiertokirjeiden rajallisesta vaikutusvallasta kertoo, ettei keskustelu aiheista ole tyrehtynyt. Paavien kannalta huolestuttavia ovat myös kiertokirjeet, jotka ovat jääneet muistiin lähinnä voimattomina huutoina, joilta välinpitämätön maailma sulki korvansa. Esimerkiksi Benedictus XV:n (1914–1922) rauhan puolesta vedonnut Ad beatissimi apostolorum(1914) tai Pius XI:n (1922–1939) yritykset hillitä Italian fasisteja tai Saksan kansallissosialisteja kansankielisillä kirjeillään Non abbiamo bisogno (1931) ja Mit brennender sorge (1937) eivät kääntäneet historian kulkua.

Paljon painolastia

Magnifica humanitas astuukin yleisen mielipiteen kohdevaloihin ennakko-odotuksissa kylpien ja päällään runsaasti historian painolastia.  Jo vertaamalla itseään käänteentekevään Rerum novarumiin kirje asettaa paljon paineita sille, että se on todella tunnistanut yhteiskuntia muuttavan kysymyksen, joka vetää vertoja teollistumiselle ja suurten ismien aikakaudelle.  Kirje myös pyrkii ihmissuvun historiallisen käännekohdan universaaliksi puheenvuoroksi.  Paavi Franciscuksen äskettäistä esimerkkiä seuraten Magninifa humanitas ei vanhoista kiertokirjeistä poiketen ala enää minkäänlaisilla osoitus- tai puhuttelusanoilla. Sen sijaan jo sen ensirivit koskettelevat koko luotua ihmiskuntaa, ja vasta kuudennessatoista kappaleessa paavi omistaa viestinsä ”katolilaisille, kristityille ja kaikille hyvän tahdon ihmisille”. Aiheena tekoäly puolestaan seisoo tieteen, talous- ja yhteiskuntakysymysten sekä ihmiskäsitysten risteyskohdassa.

Vaikka paavi ei haluakaan keskittyä tekoälyn teknisiin puoliin, hänen puheenvuoronsa ei voi täysin pysyä irrallaan uskonnon ja tieteen välisestä suhteesta tai siihen liitetyistä käsityksistä. Oikeutetusti tai ei, mikä tahansa tiedettä kosketteleva kirkollinen puheenvuoro tulee analysoiduksi jännittynyttä taustaa vasten, niin että suuri yleisö peilaa ajatukseen myös Galileo Galilein tapausta, evoluutioteorian ammoisia kyseenalaistajia ja 1800-luvun antimodernistipaaveja, jotka laajalle levinneiden mutta jokseenkin paikkansapitämättömien käsitysten mukaan inhosivat niin rokotteita kuin höyrykoneitakin.

Vatikaanin toinen kirkolliskokous linjasi sittemmin, ettei rehellisten vaikuttimien ajama tieteen edistyminen voi olla ristiriidassa uskon kanssa, ja kiertokirjeessään paavi kehottaa tieteentekijöitä ainoastaan pitämään mielessään kokonaiskuvan tekemistensä seurauksista sen sijaan että he siilomaisesti tutkisivat ilmiötä itseään (209). Maltillisuudesta huolimatta Leoa on tekoälykirjeen ensimmäisissä kommenteissa hahmoteltu välistä jopa jonkinlaiseksi luddiitiksi: Tekoälyä vihaava kansanliike saa nyt tukea paavilta totesi Helsingin Sanomien otsikko raflaavasti 30.5., ja ulkomailla klikkauksia kalastelevat otsikot ovat olleet valmiita kutsumaan paavin agendaa jopa ristiretkeksi tekoälyä vastaan (1 ja 2). Tosiasiassa kirkko on ollut avaramielinen tekoälyn hyödyntämisessä niissä yhteyksissä, joissa siitä koetaan olevan hyötyä, kuten dosentti Mikko Ketolakin kuvaa artikkelissaan.

Historian painolastista kertoo sekin, miten moni media on tarttunut nimenomaan paavin orjuutta koskevaan anteeksipyyntöön – jopa siinä määrin, että se nostettiin joissakin varhaisissa uutisissa koko kiertokirjeen ensimmäiseksi uutisoitavaksi kulmaksi. Osa kiertokirjeen lukijoista saattaa tietenkin kysyä, olisiko kirkolla menneisyyden virhearviointien ohella tarkistettavaa myös nykyajan linjoissaan ja ”ihmisyyden suurenmoisuuden” täyttä näkemistä myös lukuisissa muissa sorretuissa ryhmissä. Esimerkiksi seksuaalivähemmistöjen oikeudet esiintyvät kovin harvoin paavillisissa teksteissä, eivätkä he Magnifica humanitaksessakaan ole ainakaan erikseen mainitusti niitä ”hylättyjä rakennuskiviä”, jotka pitäisi sisällyttää ihmiskunnan yhteiseen rakennusprojektiin (16).  Vatikaani on päinvastoin saanut viime vuosina kyseenalaista julkisuutta vastustamalla kansainvälisissä yhteyksissä esimerkiksi ilmastosopimuksia sukupuolten moninaisuuteen liittyvien termien takia.

Samalla tavalla on jo ehditty kysyä, päästääkö kirkko naiset todella osallistumaan ”konkreettisilla tavoilla” yhteisiin asioihin, kuten kiertokirje kehottaa (54). Viime vuosien kyselytutkimusten perusteella varsinkin läntisissä maissa mutta myös esimerkiksi erittäin katolisessa Etelä-Amerikassa kirkon virallinen kanta sekä katolilaisten enemmistön näkemykset poikkeavatkin toisistaan esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittojen vihkimisessä tai naispappeuden hyväksymisessä. Tulevaisuuden kannalta yllättävän merkittävä yksityiskohta Magnifica humanitaksessa saattaakin olla varsin vähäiselle kommentoinnille jäänyt virke kappaleessa 79, sillä se käyttää ensimmäistä kertaa hyväksyvässä sävyssä Vatikaanin aiemmin tiukasti vastustamaa gender-termiä.

Huuto erämaassa?

On vielä kysymisen arvoista, miten Rooman paavin pitkät kiertokirjeet istuvat kirkon muuttuvaan minäkuvaan. Paavi Franciscuksen ja nyt Leo XIV:n vahvasti ajama synodaalisuus, ”yhdessä kulkeminen”, on pyrkinyt kääntämään kirkon elämää alhaalta ylöspäin nousevaksi liikkeeksi, mutta on vielä jokseenkin ratkaisematta, miten paavin aivan kirkollisen hierarkian huipulta antama painava opetus istuu ideaan – olkoonkin, että kiertokirje on syytä nähdä ennemminkin keskustelunavauksena kuin viimeisenä sanana, kuten kuvataan myös Alpo Penttisen analyysin viimeisessä kappaleessa.

Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen jälkeen kaikilla kirkollisilla kannanotoilla on ollut  ratkaistavanaan myös varsin visainen perustason pulma, miten osallistua kunnioittavasti pluralistisen maailman keskusteluihin vaatimatta kaikkia hyväksymään ylhäältä annettua opetusta ja silti seisomaan sen takana, että juuri kristillinen (ja katolinen) usko perustuu perimmäisimpään ja ainoaan todelliseen totuuteen. Asetelmaa on äskettäin avannut suomeksi uudessa fundamentaaliteologian johdantokirjassaan dominikaaniveli Marie-Augustin Laurent-Huyghues-Beaufond (Kristillisen toivon perusta. Johdatus fundamentaaliteologiaan, Studium Catholicum 2026), ja myös Magnifica humanitas huomioi kysymyksenasettelun monessa kohdassa (esim. 10, 22–23, 25).

Kuten aiemmin on kuvattu, nykyaikaa lähestyttäessä paavillisten kirjeiden vastaanottajajoukko on laventunut piispojen kollegiosta käsittämään koko ihmiskunnan. Myös kirjeiden asiasisältö ja syvällisyys on paisunut melkoisesti, sillä siinä missä ensimmäiset ensyklikat olivat vain muutaman kappaleen pituisia, viimeaikaiset kiertokirjeet ovat olleet suoranaisia pieniä kirjasia – ja suunta tuntuu olevan vain kohti laajempia kirjoituksia. Onko maailma kiinnostunut kuulemaan näin pitkää ja pureksimista vaativaa puheenvuoroa, jää nähtäväksi. Uskaliasta ei ole myöskään veikata, että kiertokirjeen konkreettiset vaikutukset tekoälykehitykseen ainakin lyhyellä aikavälillä jäänevät rajallisiksi, eikä ole helppo kuvitella, että teknologisesta etumatkasta verissä päin kilpailevat mogulit rohkaistuisivat paavin sanoista hidastamaan tahtia – tai edes, että tekoälyyn pohjautuvien asejärjestelmien mielekkyyttä harkittaisiin uudelleen.

Toisaalta voi kysyä, kuka muu saattaisi julkaista vastaavan dokumentin ja saada sille maailmanlaajuista huomiota. Vanhoista tunnustuksellisista kiistoista huolimatta paavista on käytännössä tullut ainakin median suuntaan eräänlainen koko kristikunnan puhemies, jonka viestit kuullaan ja jonka kannanotoilla on paljon annettavaa esimerkiksi Suomenkin luterilaisille, kuten dosentti Jyri Komulainen kirjoittaa. Paavin ei ehkä voi aivan luonnehtia puhuvan puolentoista miljardin katolilaisen yhtenevällä äänellä eikä liikuttavan maailman kahdeksan miljardin ihmisen sydämiä, mutta jos hänen äänensä huutaa autiomaassa, se kantaa maailman kaukaisiinkin kolkkiin ja kerää ainakin ihmettelijöitä.

Odottaa sopii, valmistaako kiertokirje polkua vielä perustavammalle maailmanjärjestyksen kyseenalaistamiselle. Viime vuosisadalla kirkon suuria opillisia ponnistuksia oli vastata marksismille, joka tulkitsi historian materiaalivirtojen muovaustyöksi ja lupasi kirkon sielun ydinjuuria riipaisten muuttaa ”kivet leiviksi” nälkäänäkeville (Matt. 4:3). Halki kiertokirjeensä paavi Leo varoittaa (esim. 9–10), että myös tekoäly lupaa ihmiskunnalle ennenkokematonta tehokkuutta ja runsautta, mutta ihmisyyden typistäminen datan ja suorituskyvyn muka kaikenkattavalle kielelle uhkaa nousta uudeksi maailmanselitykseksi, joka syrjäyttää ihmetyksemme ihmisyyden ainutlaatuisuudesta. Omantunnottoman markkinatalouden kritiikkinä Magnifica humanitas asettuu luontevaksi jatkoksi paavi Franciscuksen Laudato si’ ja Fratelli tutti (2020) -kirjeille, mutta on ennakoitavissa, ettei vallitsevan talousjärjestelmän käsitteleminen jää tähän.

Artikkelikuvassa Roger Baconin oletettu avustaja Miles kohtaa Vaskipään (1905). Kuva: Victor Simon Perard, Public domain, via Wikimedia Commons.

Lue myös:

Mikko Ketola: Magisterium AI – katolinen tekoäly. Vartija 1.6.2026.

Lari Lohikoski: Tekoälystä ei saa tulla uutta Baabelin tornia. Vartija 2.6.2026

Jyri Komulainen: Mitä suomalainen luterilainen voisi oppia Leo XIV:n ensimmäisestä kiertokirjeestä? Vartija 8.6.2026.

Alpo Penttinen: Kristillisen elämän ohjelma aikakauden muutosta varten: Leon historianteologinen visio. Vartija 11.6.2026.

Taina Kalliokoski: Mikä on ihminen tekoälyaikakaudella? Vartija 15.6.2026.