Foinikialainen juoni – tyylilleen uskollinen

Yhdysvaltalaisella Wes Andersonilla on niin omanlaisensa tyyli, että hänen nimensä on elokuvamaailmassa käsite siinä missä Hitchcock tai Tarantino. Andersonin uudelta elokuvalta on siis lupa odottaa tuttua ja turvallista tyyliä, eikä katsojan tarvitse tälläkään kertaa pettyä: niin tuttua Andersonia juuri Cannesin elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut Foinikialainen juoni on. Mutta se on saanut osan katsojista jo epäilemään, jaksavatko Andersonin tarinat enää kantaa montakaan kertaa samalla kaavalla. Andersonin elokuvien vankkumattomat ystävät sen sijaan saavat ohjaajansa parhaan elokuvan sitten kymmenen vuoden takaisen The Grand Budapest Hotelin.

Foinikialainen juoni on visuaalisesti tunnistettava ja tyylillisesti tuttu, sen dialogi on taattua näppärää ja piikikästä Andersonia; siinä yhdistyvät kaurismäkeläinen ilmaisu ja Hollywoodin kulta-ajan seikkailuelokuvat. Anderson on käsikirjoittanut elokuvan yhdessä aikaisemmissa hänen elokuvissaan hääränneen Romas Coppolan kanssa. Tarina on kuitenkin tällä kertaa edellisistä Andersonin elokuvista poiketen suoraviivaisempi ja emotionaalisesti latautuneempi. Elokuvassa seurataan mystisen eurooppalaisen teollisuusmogulin Anatole ”Zsa-Zsa” Kordan (Benicio del Toro) pyrkimystä toteuttaa kunnianhimoinen infrastruktuurihanke fiktiivisessä Foinikiassa. Kun salamurhayritys elokuvan alussa epäonnistuu, Korda kutsuu luostarissa elävän vieraantuneen tyttärensä Lieslin (uusi kasvo Mia Threapleton) perillisekseen vaikka Lieslillä on liuta nuorempia veljiä. Isän ja tyttären suhteen kehittyminen muodostaa elokuvan emotionaalisen ytimen. Vaikeita isä–lapsi-suhteita Andersson on toki käsitellyt aikaisemmissakin elokuvissaan kuten The Royal Tenenbaumsissa, mutta Liesl on ensimmäistä kertaa moniulotteinen naishahmo  pääosassa Andersonin elokuvassa.

Tarina käsittelee vallan, perheen ja lunastuksen teemoja.  Korda kohtaa menneisyytensä ja joutuu tekemään moraalisia valintoja, jotka vaikuttavat hänen suhteeseensa tyttäreensä ja hänen tulevaisuudensuunnitelmiinsa. Korda matkaa yhdessä tyttärensä ja avustajansa, hyönteistutkija Bjornin (Michael Cera) kanssa ympäri maailmaa tapaamassa eri henkilöitä, jotta rakennushanke onnistuisi. Sekalaiseen joukkoon kuuluvat mm. teollisuuspohatat Leland (Tom Hanks) ja Reagan (Bryan Cranston), joiden kanssa Korda ja prinssi Farouk (Riz Ahmed) päätyvät kisaamaan koripallon heitossa. Hehin kuuluvat myös ranskalainen gangsteri Marseille Bob (Mathieu Amalric) ja äärivasemmistolainen sissijohtaja (Richard Ayoade) joukkoineen. Matkantekoa vaikeuttaa se, että Korda joutuu lukuisten salamurhayritysten kohteeksi. Elokuvassa on niin paljon sivuhahmoja, joihin Anderson on onnistunut kiinnittämään runsaasti Hollywoodin kermaa, ja juonenkäänteitä, että tapahtumia on välillä vaikea seurata juonen suoruudesta huolimatta. Benicio del Toro ja Mia Threapleton vetävät roolinsa kaiken hulluuden keskellä kiitettävästi pokerinaamat yllä.

Anderson tuo tällä kertaa tarinaansa mukaan paljon uskonnollisia teemoja ja kuvastoa. Liesl on koko ikänsä kasvanut luostarissa ja päättänyt omistautua kokonaan Kristukselle vältellen maallisia rikkauksia. Nyt Liesl on saamassa perillisenä mahdollisesti valtavan rahallisen omaisuuden, kun hän lähtee isänsä kanssa seikkailumatkalle. Luostarielämän loppua se tosin merkitsee, mutta abbedissa saa sentään Kordalta lahjoituksen luostarilleen. Korda ei ole itse elämässään koskaan uskonnosta ja uskosta juuri välittänyt, vaikka onkin selvinnyt monista salamurhayrityksistä kuin ihmeen kaupalla. Korda järkyttyy, kun Liesl on kerennyt hänen tietämättään opettaa veljilleen ruokarukouksen. Korda saa matkan edetessä unissaan uskonnollisia ilmestyksiä, joissa hän kohtaa taivaan porteilla mm. Jumalan (Bill Murray), Kordaa pahoista teoista syyttävän Knaven (Willem Dafoe) ja muuta taivaallista väkeä.

Vaikka elokuva ei Andersonin parhaimpiin lukeutuisikaan, niin Andersonin paneutumista visuaalisuuteen pienintäkin yksityiskohtaa unohtamatta on ilo seurata, kun kuvista löytyy jatkuvasti uutta. Anderson on tunnettu pastellin värisistä lavasteista ja pienoismallien käytöstä, eikä Foinikialainen juoni ole tässäkään suhteessa poikkeus. Tämä elokuva on kuin seikkailu menneeltä ajalta, jolloin maailma ei ehkä ollut parempi, mutta se oli aikaa, jolloin oli mahdollista ratkaista ongelmat heittämällä koripalloa tai liittymällä sisseihin. Ehkä sellaista maailmaa ei koskaan ollutkaan, mutta ajatukset Andersson onnistuu tälläkin kertaa varastamaan hetkeksi satumaailmaansa.

Arvioitu elokuva: Foinikialainen juoni. Ohjaus: Wes Anderson.

Ensi-ilta 6.6.2025.