Elene Baratashvili ja Niklas Kouzmitchev. Kuva: Elen Lotman/Exitfilm.

Näkemiin Neuvostoliitto – neuvostoromantiikkaa ja vapaudenkaipuuta

Ihmisen kaipuusta elää elämäänsä ilman yhteiskunnan rajoituksia on syntynyt useita elokuvia viime vuosikymmenten aikana. Tunnetuimpia aihetta käsitteleviä elokuvia on Wolfgang Beckerin Goodbye Lenin! (2003), joka käsitteli  komediallisin keinoin DDR:n romahtamista olemalla silti vakavasti otettava elokuva totalitarismista, joka rajoitti ihmisten elämää kaikin keinoin.

Nyt vastaavaa hakee suomalaisvirolainen yhteistuotanto Näkemiin Neuvostoliitto. Neuvostoliiton romahtamisesta on kulunut kohta 30 vuotta, joten aiheen käsitteleminen on ajankohtaista. Valitettavasti totalitarismi ei ole maailmalta hävinnyt minnekään, ja jatkuvasti saamme lukea uutisista muun muassa Venäjän, Kiinan ja Yhdysvaltojen heikentyneestä sananvapaudesta. On siis edelleen tarvetta teoksille, jotka kykenevät näyttämään totalitarismin oikeat kasvot.

Näkemiin Neuvostoliitto on vuonna 1981 Neuvosto-Virossa syntyneen inkerinsuomalaisen Lauri Randlan ensimmäinen pitkä ohjaus, aikaisemmin hän on ohjannut palkittuja lyhytelokuvia. Näkemiin Neuvostoliitto pohjautuu vahvasti hänen omiin kokemuksiinsa lapsuudesta rautaesiripun takana. Elokuva keskittyy 80-luvun loppupuolelle, jolloin Neuvostoliitto natisi jo pahasti liitoksissaan, mutta Neuvostoliiton kansalaisille tämä ei vielä näkynyt mitenkään – Gorbatšov istui tukevasti vallassa, Neuvostoliitto soti Afganistanissa, ja Neuvostoliitto oli edelleen paratiisi sen asukkaille, eikä mistään oleellisesta ollut pulaa, vaikka todellisuudessa kaikesta oli pulaa. Pinnan alla kuitenkin kyti, ja monet haaveilivat paremmasta elämästä lännessä.

Elokuvan keskiössä on nuori Johannes (Niklas Kouzmitchev), tämän äiti (Nika Savolainen), isovanhemmat (Ülle Kaljuste ja Tõnu Oja) sekä kuvioissa aina satunnaisesti pyörivä Kolja-setä (Pääru Oja). Johannes syntyy Neuvostoliitossa yksinhuoltajaäidilleen ennen aikojaan.

Äiti ja poika. Nika Savolainen ja Niklas Kouzmitchev. Kuva: Elen Lotman ©Exitfilm 2019

Äiti ja poika. Nika Savolainen ja Niklas Kouzmitchev. Kuva: Elen Lotman ©Exitfilm 2019

Synnyttäminen Neuvostoliitossa hoidettiin ammattimaisella vakavuudella, eikä synnyttäjien sopinut huutaa tai mitenkään muutenkaan näyttää elämän merkkejä, kaiken oli tapahduttava hiljaisuuden vallitessa. Ongelmia syntyi kuitenkin yhtä nopeasti kuin uusia lapsia, eikä keskosille tarvittavia happikaappeja riittänyt kaikille. Johannes joutuikin heti jakamaan kaapin toisen vastasyntyneen kanssa toverihengessä.

Vaikean syntymän jälkeen elämä asettuu jonkinlaisiin uomiin salaperäisessä ja suljetussa Leningrad-3-kaupungissa. Elämä ei kuitenkaan ole helppoa, kun kaikkea rajoitetaan ja pulaa on kaikesta. Johannes tuntuu nauttivan elämästä vaikka joutuukin kestämään ikätoveriensa kiusaamista tuuhean tukkansa vuoksi, kun muut pojat ovat menettäneet hiuksensa ydinsäteilyn vuoksi. Nuorelle äidille pieni sulkeutunut kaupunki on kuitenkin liian pieni paikka elää vapaata elämää. Johanneksen kasvatusvastuu siirtyy isovanhemmille, joista mummi tuntuu olevan ainoa, joka on sopeutunut neuvostojärjestelmään. Kolja-Enon elämää puolestaan varjostaa jatkuva uhka osallistumisesta palvelukseen Afganistanissa.

Äiti kuitenkin palaa aina Johanneksen luo, ja lopulta perhe isovanhempineen päättää muuttaa Neuvosto-Viroon. Viro on lähempänä länttä, ja Johanneksen äidin onnistuu saamaan lahjonnan kautta työlupa Suomeen, josta on mahdollista hankkia kapitalismin hedelmiä.

Johanneksella ei ole helppoa sopeutua uuden kansallisen itsetunnon löytäneeseen Viroon, joka on alkanut haaveilla itsenäistymisestä. Johannes, vielä Leniniin ylempänä auktoriteettina uskova, joutuu välittömästi silmätikuksi mutta löytää uusia ystäviä ja ensirakkauden tšetšeenisisaruksista, jotka myös joutuvat kamppailemaan elintilastaan. Johannes kipuilee kasvukipujensa kanssa yhdessä Viron kanssa. Samalla katsotaan satelliittiantennin välityksellä Suomen televisiota, joka kertoo toisenlaista totuutta maailman ja Neuvostoliiton tapahtumista.

Vaikka elokuva käsittelee paikoin hyvinkin vakavia asioita, on Randla päättänyt lähestyä aihetta ensisijassa huumorin keinoin. Tässä elokuva muistuttaa hyvin paljon Mikael Niemen kirjaan perustuvaa Populaarimusiikkia Vittulanjänkältä -elokuvaa, joka sekin käsitteli kasvukipuja erilaisten kulttuurien ristipaineessa täyttämässä yhteisössä. Elokuvan lopussa ilmapiiri muuttuu vakavammaksi, kun Johannesta kielletään tapaamasta ensirakkauttaan leikissä sattuneen onnettomuuden jälkeen. Kaiken kukkuraksi Neuvostoliitto alkaa olla lähellä romahtamispistettä, mikä saa virolaiset avoimesti näyttämään haaveita Viron itsenäistymisestä. Leninin patsaita kaadetaan – mikä tuo väistämättä mieleen ajan, jossa tällä hetkellä elämme – ja mieltä Neuvostoliittoa ja neuvostomielisiä vastaan osoitetaan avoimesti. Kaikesta huolimatta elokuvan lämminhenkinen huumori on vallalla läpi sen keston.

Siitäkin huolimatta, että neuvostoromantiikkaa on harrastettu etenkin elokuvataiteessa ja kirjallisuudessa melko paljon kuluneilla vuosikymmeninä, on Randlan esikoisohjauksella kuitenkin paikkansa suomalaisessa elokuvassa.

Ensinnäkin se on peräti ensimmäinen (toivottavasti ei viimeinen) inkerinsuomeksi puhuttu elokuva. Olisi erittäin suotavaa, että suomalaisessa elokuvassa ja taiteessa ylipäätänsä nähtäisiin ja kuultaisiin enemmän vähemmistökieliä- ja kulttuureja. Elokuva kuvaa hienosti myös totalitarismin ja sen luoman koneiston absurdiutta, ja sitä, miten ihminen kaipaa sellaisesta vapaaksi. Elokuva näyttää, miten erilaiset ihmiset voivat kokea yksinäisyyttä tasapäistävässä yhteiskunnassa. Toiseudentunne on vahva mutta erilaisuutta voi oppia sietämään.

Elokuvan juliste.

Elokuvan juliste.

Kuitenkin tuntuu siltä, että Randla haluaa elokuvallaan miellyttää kaikkia ja kaiken ikäisiä. Välillä on vaikea hahmottaa, kenelle Randla on elokuvansa tarkoittanut. Randla kuvaa omakohtaisia mutta myös yhteiskunnallisesti merkittäviä historiallisia tapahtumia ehkä kuitenkin liian kepeästi. Neuvostojärjestelmän absurdiutta sopii näin vuosikymmenten jälkeen tarkastella huumorilla valeltujen linssien läpi, mutta todellisuudessa järjestellä tuotti tavattoman paljon kärsimystä Neuvostoliitossa ja Baltiassa.

Muutaman vuoden takainen The Death of Stalin (2017) onnistui paljon paremmin absurdin komiikan kautta kuvaamaan sekavaa ja korruptoitunutta systeemiä. Se oli myös paljon hallitumpi kokonaisuus, vaikka myös se sisälsi paljon karikatyyrimäisiä hahmoja. Randla on haalinut teokseensa liikaa tapahtumia ja komediallisia hahmoja, joiden ainoa tarkoitus tuntuu olevan hassulta näyttäminen hassussa järjestelmässä. Alkoholismi, ydinsäteily ja poliittinen vaino kuitataan liian kepeästi ja lyhyesti niihin juuri laisinkaan tarkemmin paneutumatta.

Kaikesta huolimatta Näkemiin Neuvostoliitto on katsomisen arvoinen elokuva menneestä maailmasta, johon toivottavasti ei ole koskaan paluuta. Elokuva tarjoilee kevyttä neuvostoromantiikkaa, mitä edesauttaa hieno lavastus, käsittelemällä samalla kuitenkin vaikeita asioita olematta liian vaikea. Tämä tekee elokuvasta varmasti monelle helposti lähestyttävämmän.

Ensi-ilta 10.7.2020

Artikkelikuvassa Elene Baratashvili ja Niklas Kouzmitchev. Kuva: Elen Lotman/Exitfilm.


Tuomas Hurme

Kirjoittaja

Tuomas Hurme (s. 1987) on teologian maisteri, joka vapaa-ajallaan lukee kirjoja ja katselee elokuvia. Tajusi teini-ikäisenä katsottuaan Stanley Kubrickin elokuvia, että elokuvat voivat olla enemmän kuin viihdettä.


'Näkemiin Neuvostoliitto – neuvostoromantiikkaa ja vapaudenkaipuuta' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.