Ylösnousemus, persoona ja asia

Kunnianarvoisalla teologisen etiikan ynnä uskonnonfilosofian professori Lauri Haikolalla oli tapana vastata puhelimeen: onko asiaa? Yleensä sikarinsavuiseen huoneeseen tullut puhelu päättyi siihen.

Inhimillisen todellisuuden säännönmukaisuuksiin kuuluu, että jonkin ajan kuolemansa jälkeen henkilö unohdetaan. Käy toteen psalmin sanat: Ihmisen elinpäivät ovat kuin ruoho, hän kukoistaa kuin kukkanen kedolla. Kun tuuli käy hänen ylitsensä, ei häntä enää ole, eikä häntä enää hänen asuinsijansa tunne.

On tietysti kuuluisien miesten elämäkertoja, mutta ne muodostuvat harvalukuisesta joukosta merkkihenkilöitä. Valtaosa meistä unohtuu.

Parhaimmillaan henkilö muistetaan saavutuksiensa johdosta yli vuosisatojen ankaran pauhun. En tiedä, esimerkiksi, millainen persoona oli Marie Curie. Tiedän kuitenkin, että hänen asiansa, toriumin radioaktiivisuuden löytäminen, josta hän sai Nobelin palkinnon 1903, on edelleen tärkeä asia, yli 120 vuotta jälkeenpäin.

Ihmisestä jää, jos sitä oli, jälkeen asia. Persoona vaipuu unholaan.

Jeesuksen asia ja persoona

Niissä piireissä, joissa pidetään epäuskottavana, että henkilö kuoltuaan vaeltaisi 40 päivää maan päällä ja siirtyisi sitten ulos maailmasta, esitetään joskus, että Jeesuksen asia jäi elämään.

Mutta mikä oli Jeesuksen asia? Hataran harrastelijakuvan kirjallisuudesta saaman vaikutelman perusteella se oli seuraava. Makkabealaissotien Rooman valloituksen jälkeisessä tilanteessa Jeesus kertoi, että on tulossa toisenlainen valtakunta ja pian.

Tämä asia näyttäytyy esimerkiksi Paavalin kirjeissä.

Mutta asia on unhoittunut jo vuosisatoja siten. Jeesus ei tullut takaisin ja toisenlainen valtakunta ei toteutunut.

Jeesuksen asia, sellaisena kuin sen tuossa selostin, on kuollut ja kuopattu jo kauan sitten. Sillä ei ole minkäänlaista kaikupohjaa nykyisen maailman Israelin ja Palestiinan välisessä välienselvittelyssä.

Jos sinne menisi sanomaan, että Jeesuksen asia elää, en usko, että väitettä otettaisiin vakavasti.

Tai miten on köyhän ja vähäväkisen ”asia”. Eikö se ole yksi maailmanhistorian unohdetuimmista asioista?

Sen sijaan Jeesuksen persoona on jäänyt historiassa kiehtovaksi. Kuka oli Jeesus Nasaretilainen?

Maailma on täynnä jokaista Uuden testamentin sivua kohden tuhansia korkeasti koulutettuja ja monipuolisesti valistuneita henkilöitä pohtimassa tätä kysymystä. Keskuudessamme vaikuttaa merkittävä määrä henkilöitä, jotka miettivät tätä.

Pienessä mökissä syttyy iltaisin kynttilänvalo ja rukous etsien Jeesuksen persoonaa, mutta ei asiaa.

Jeesuksen asia on vaipunut hämärään. Jeesuksen persoona elää. Se kiehtoo edelleen, toisin kuin niiden osalta, josta psalmi toteaa, ettei heidän asuinsijansa heitä enää tunne.

Kristilliset kirkot, asia ja persoona

Nikean tunnustuksen juhlavuonna on kiinnostavaa panna merkille, ettei tunnustus juurikaan sisällä asiaa. Sen sijaan tunnustus käsittelee persoonien välistä suhdetta. Asia on hakusessa, persoonien välisiä suhteita

Jumala, jonkinlainen ennen aikojen alkua oleva energiavoima, listataan persoonaksi.

Taustalla on kreikkalaisen filosofian käsitekalustosta versova ilmaisu.

Tunnustuksen haastanut Areios pohjisti käsityksensä yhtäältä antiokialaiseen perinteeseen. Siinä vallitsi eräänlainen historiallis-kriittinen asennoituminen. Lisäksi Areios nojautui aristoteeliseen ykseyden ja moneuden käsitteiden väliseen erotteluun. Ykseys on hyvä ja moneus hajaannusta tuottava määre. Areios oli valmis sanomaan, että Jeesus on samanlainen kuin Jumala (homoios).

Areioksen järkevä näkökulma sai laajaa kannatusta. Sillä oli keisarin, tämän keskeisen agentin Eusebios Kesarealaisen ja merkittävän osan piispoista tuki. Heti Nikean kokouksen jälkeen Areioksen kanta levisi laajaa kannatusta saaden. Tämä tilanne johti vuosikymmeniä myöhemmin Konstantinopolin kirkolliskokoukseen, jossa alkuperäinen Nikean kokouksen pienellä enemmistöllä aikaansaatu päätös, jonka mukaisesti Jeesus ei olekaan vain samanlainen vaan myös samaa olemusta (homoousios) Jumalan kanssa, vakiinnutettiin katolisen uskon lähtökohdaksi.

Dogmi säädettiin kirkon kivijalaksi. Uskovaisen kansan keskusteluissa ja kokemuksissa areiolaisuus jatkoi kuitenkin ”asiana” elämäänsä. Joskus on väitetty, että vielä keskiajalla Euroopan germaaniheimot olivat ensisijaisesti areiolaisia. Ja jos nyt jossakin gallupissa kysyttäisiin Jeesuksesta, kaiketi länsimaisten ihmisten vastaus olisi pikemminkin se, että hän oli poikkeusihminen, melkein kuin jumala, kuten myös islam esittää.

Hypostasis , prosopon ja persona

Elokuvassa Nunnat karkuteillä kaksi karvaista rosvoa piiloutuu nunnaluostariin kaavut yllänsä. Toinen määrätään pitämään uskonnontunteja. Evaluaatiossa rosvojen kesken käsitellään kysymystä, mitä ns. kolminaisuusoppia käsitelleellä oppitunnilla oli ollut esillä.

Tunnin pitänyt rosvo vastaa opettaneensa, että Jumala on niin kuin apila: pieni, vihreä ja kolmiosainen.

Tähän toinen rosvo toteaa, että eihän tässä ole mitään järkeä.

Tunnin pitänyt rosvo vastaa: Mutta tämähän onkin uskontoa.

Teologianhistoriallisissa esityksissä viitataan usein siihen, että kolminaisuusopin synnyn taustalla on kreikkalaisesta teatterinaamiosta, prosopon, tehty latinalainen käännös persona, joka muodostuu kahdesta osasta, per, läpi, ja sonare, soida.

Tämä lieneekin ollut yksi tausta.

Mutta ajan kirjallisuudesta työntyy esiin myös keskeisempi kreikkalainen käsite: hypostasis. Sillä operoitiin Nikean ja Konstantinopolin kirkolliskokouksissa.

Hypostasis merkitsee samasta olemismuodosta eriytyvää itsenäistä ilmentymistä. Kuuluisa ortodoksinen teologi John Zizioulas on esittänyt, että tämän termin ja sen tulkinnan käyttöönotto oli vallankumouksellinen yksilöllisen identiteetin tulkintahistoriassa. Tulkinta voi olla ylitulkintainen.

Alkuperäisen idean mukaisesti Jeesus on Isän hypostasis eli samaa identiteettiä edustavan olion itsenäinen ilmentymä.

Näiden välillä vallitsee kausaalisuhde, kuten Konstantinopolin kirkolliskokouksen puheenjohtajana pienen hetken toiminut Gregorios Nazianzilainen väittää koosteessaan Neljä puhetta.

Isä, Poika ja Pyhä Henki ovat kyllä samaa, mutta Isällä on kausaalisesti primäärinen asema generoidessaan Pojan ikuisuudessa, eli ajan ulkopuolella.

Kausaalisuhde ei tapahdu ajassa. Se tapahtuu ikuisuudessa. Ajallisesta tulkinnasta nähden se vallitsee ”aina” tai pikemminkin niin, että ei ole momenttia, jossa tilanne ei vallitsisi.

Käsitellessään tätä kysymystä Gregorios esittää hieman myöhemmän apofaattisen ja katafaattisen teologian jaottelun mukaisesti, että itse hypostaattinen prosessi sijoittuu apofaattiselle alueelle.

Apofaattisuus merkitsee mysteerin osaa, jota ihminen ei voi tietää. Katafaattinen viittaa inhimillisen järjen ja sanankäytön mahdollisuuksiin.

Ns. klassiseen kristinuskoon sisältyy siis hieman hämäräperäinen idea. Sen mukaisesti jumalalliset persoonat tai hypostaasit vallitsevat ajan ulkopuolisessa ikuisuudessa siten, että niistä yksi on kausaalisesti primäärinen, mutta muut kaksi hypostaasia ”samanhetkisiä” samalla tavoin kuin tähtien syttyessä avaruudessa.

Miten suhtautua?

Useat, erityisesti humanistisesta perinnöstä kaikupohjansa saavat aatteet puolustavat ajatusta, että ihmisen arvon määrittäisi hänen persoonansa. Toisaalta historiallinen kokemus todistaa empiirisesti, että henkilön persoonan muistaminen on ajallisesti rajallista. Lisäksi ihmiset muistetaan pikemminkin heidän tekojensa ja saavutustensa perusteella, jos sellaisia oli.

Jeesus tuottaa ongelman. Hänen asiaansa ei ole useinkaan muistettu ja on myös eri tulkintoja siitä, mikä se oli. Hänen persoonansa on kuitenkin läpi vuosisatojen koettu kiehtovaksi arvoitukseksi.

Kirkollinen uskonsitoutuminen ei uskonlauselmaosansa osalta sisällä erityisempi asiajulistuksia. Sen sijaan se keskittyy persoonan ympärille.

Mitä ajatella esimerkiksi nykymuotoisesta kirkollisesta keskustelusta, joka käsittelee ensisijaisesti ”asian” tulkintaa, mutta jolle persoonan lähestyminen on vieraampaa?

Artikkelikuvassa ortodoksinen teologi John Zizoulas. Kuva: James Hyndman, CC BY-SA 2.0, via Wikimedia Commons.