Yksilöpsykologia ja maailmanpolitiikka

Kun poliittisten vaikuttajien toiminnassa ilmenee selkeästi poikkeavia piirteitä, julkisuus puuttuu tilanteeseen lääketieteellisin diagnoosein ja henkilöiden mielenterveyteen liittyvin kommentein. Ammattieettisistä syistä psykiatrit, psykologit ja psykoterapeutit pidättäytyvät julkisista diagnostisoinneista.

Psykoanalyytikko Otto Kernberg ja psykiatrian emeritusprofessori Matti Isohanni ovat tehneet poikkeuksen tästä periaatteesta. Taustana on mitä ilmeisemmin perusteltu ja harkittu huolestuneisuus ajankohtaisista maailman tapahtumista.

Helsingin Sanomat julkaisi 31.11.2025 saksalaisen Der Spiegel -lehden alkuperäishaastattelun 97-vuotiaasta yhdysvaltalaisesta psykoanalyytikosta Otto Kernbergistä, merkittävästä psykoanalyysin teoreetikosta (Kerstin Kullmann, Katja Thimm, ”Hinnalla millä hyvänsä”. Käännös HS:n toimitus.)

Rajatilaiseen persoonallisuushäiriöön ja narsismin patologiaan perehtynyt Kernberg tuo esille Yhdysvaltojen poliittisen tilanteen ja Adolf Hitlerin aikaisen politiikan ilmiasun yhtäläisyyden.

Otto Kernbergin itävaltalais-juutalainen perhe pakeni Wienistä natsien juutalaisvainoja Chileen vuonna 1939. Samana vuonna Sigmund Freud pääsi kansainvälisen avun turvin pakenemaan Wienistä Lontooseen.

Vuonna 1961 Kernberg emigroitui Yhdysvaltoihin, jonka poliittiset tapahtumat tällä hetkellä palauttavat hänen mieleensä lapsuutensa kokemukset. Juutalaislapsilta estettiin koulunkäynti. Wienin kaupungissa oli kylttejä, joissa oli teksti: ”Juutalaisilta ja koirilta pääsy kielletty.” Kernberg toteaa, ettei hämmästele maansa ajankohtaisia tapahtumia sinänsä. Mutta hän hämmästelee niiden vähäistä vastustamista.

Kernbergin haaastattelussa esiin tuleva Natsi-Saksan  ja joidenkin nykyhallintojen samankaltaisuus ja vertauttaminen on luovuttamattoman tärkeää syvyyspsykologian ja psykodynaamisen tiedon antia.

Kernbergiltä kysytään, mitä aikamme poliitikot voisivat oppia psykodynaamisesta ihmispsyyken tutkimuksesta. Hänen mukaansa tietämys isojen ryhmien psykologiasta, joukkopsykologisista ilmiöistä olisi tarpeellista. Se opettaisi minkälaisia kykyjä hyvä johtajuus vaatii. Hänen mukaansa hyvä johtajuus vaatii älykkyyttä, tervettä järkeä ja vahvaa moraalista sitoutumista. Kohtuullinen narsismi ja tietty epäluuloisuus ovat hänen mukaansa hyvän johtajan ominaisuuksia.

Kernbergin haastattelu on amerikkalaisen nykyisyyden ankaraa psykodynaamista arviointia. Juutalaisen pakolaisen kokemustaustalta kritiikillä on todistusvoimaa.

Oulun yliopiston psykiatrian emeritusprofessori Matti Isohannin artikkelit ”Vanhat miehet ovat vaarallisia vallassa” (HS 28.9.2025) ja ”Lääkäri ja huippuvaikuttajien mielenterveys: Miten diagnostisoida, keskustella ja hoitaa?” (Lääketieteellinen Aikakauskirja Duodecim 2019; 135) )ovat merkittävää ajankohtaista ja Suomen poliittista historiaa tarkastelevaa henkilöhistoriaa lääketieteellisestä ja psykiatrisesta näkökulmasta.

”Vanhojen miesten vaarallisuus”- artikkelissa kirjoittaja toteaa suorasanaisesti: ”Primitiivinen narsistinen tyydytys, johon liittyvät imartelu, impulsiivinen panettelu, riitely tai omakehu ei tuota todellista muutosta. Onnistuneeseen trumpilaiseen vallankumoukseen tarvittaisiin kypsää narsismia, jota auttaisi hallinnon ja virkamieskunnan hyödyntäminen sekä kansainvälinen verkostoituminen”.

Diktatuurit

Yksinvaltaisilla, diktatorisilla johtajilla on yksilöpsykologisessa tarkastelussa todettu olleen samankaltaista, emotionaalisesti puutteellista ja suoranaisesti väkivaltaista lapsuuden historiaa.

Natsi-ideologian luoja Adolf Hitler kasvoi väkivaltaisen, alkoholisoituneen isän kaltoin kohtelemana. Perheen lapsiin kohdistunut ruumiillinen kurittaminen tulee ilmi Hitlerin Taisteluni-kirjassa. Isä kutsui poikaa ruokapöytään viheltämällä kuin koiralle.

Psykohistorioitsija Alice Miller toteaaa, että lapsella, jota isä ei kutsu nimellä, vaan viheltämällä kuin koiralle, on sama oikeudeton ja nimetön asema kuin juutalaisilla Kolmannessa valtakunnassa, natsi-Saksassa. Hitlerin lapsuuden kokemukset saivat ilmauksensa piilotajuisen toistamispakon kautta hänen toimissaan juutalaisia, romaneja, homoseksuaaleja ja toisinajattelijoita kohtaan. Kaltoin kohdellun lapsen patoutunut raivo löytää kohteensa viattomista ihmisistä, lapset mukaan lukien (Alice Miller, Alussa oli kasvatus: kätketty julmuus ja väkivallan juuret. 1980/1985).

Taisteluni-kirjassa Hitler kuvaa kellarihuoneessa asuvaa kuusihenkistä perhettä: ”Jo ahtaat ja täyteen ahdetut huoneet estävät suotuisan ilmapiirin syntymisen. Jo se synnyttää riitaa ja toraa.” Hän kuvaa vanhempiensa väkivaltaista avioliittoa, ”jonka raakuus ei jätä mitään toivomisen varaa”. Pakostakin tällaisen havainto-opetuksen seuraukset näkyvät myös lapsissa. Kuusivuotiaana tuo säälittävä poikaraukka aavistaa asioita, joita aikuinen kauhistuu.” (Adolf Hitler, Taisteluni. 1925/2021. Kielletyt kirjat).

Ihmisen empatiakyky, kyky asettua myötätuntoisesti toisen ihmisen asemaan on hyvän psykologisen kehityksen lopputulos. Tässä kehityksessä lapsen ja vanhempien vuorovaikutussuhde on keskeisessä asemassa. Monen väkivaltaisen diktaattorin lapsuuden kehityksessä on todettu tässä suhteessa suuria puutteita.

Aivotutkimuksissa on havaittu eroja empatian puutteesta kärsivien ja myötätuntoon kykenevien aivotoiminnassa. Lapsen aivojen kehityksen tiedetään olevan läheisesti sidoksissa hänen saamansa hoivan laatuun. Lapsen kaltoin kohtelun tiedetään vahingoittavan lapsen aivojen tunnesäätelykeskusta. Diktaattorien empatiavajeella on ilmeinen biologinen syynsä. Tutkimukset ovat myös todenneet aivojen biologian myöhemmän korjaantumismahdollisuuden yhdenkin hyvän ihmis- ja hoitosuhteen vaikutuksesta. Empatiakyvyn täydellinen puuttuminen mahdollistaa diktaattorin toimimisen toisen ihmisen elämisen oikeutta vastaan. He muodostavat uhkan maailmanrauhalle. (Markku Nieminen, ”Diktaattorien myötätuntovaje”. Ilkka-Pohjalainen 21.4.2022/ ”Bristande empatiförmåga hos diktatorer.” Vasabladet 20.4.2022).

Ihmismieleen sisäistyy varhaisten hoivasuhteiden myötä tiedostamattomia objektisuhdekokemuksia, ”minä–sinä”-suhdekokemuksia. Varhaisen syntyhistoriansa mukaisesti niitä sävyttää kaksijakoinen perusluonne, psyykkisestä syvärakenteesta nouseva hyvän/pahan kokemuksen jyrkkä erilaisuus. Kahtiajakautuneen psyykkisen kokemuksen aktivaatiomahdollisuus on läpi ihmiselämän läsnä kaikessa olemisessa. Erityisen voimakkaana kaksijakoisuus näyttäytyy ihmissuhteissa, ihmisyhteisöissä, kansojen, rotujen ja uskontojen välillä. Poliittisissa demokratioissa ”Hyvien” hyvyys ja ”Pahojen ” pahuus, vastakkainasettelu rajoittuu sanalliseen väittelyyn. Diktatuureissa ”Hyvä” ja ”Paha” julistetaan jyrkästi erillisiksi tosiasioiksi. Sisäisten, tiedostamattomien, varhaiskantaisten objektien mustavalkoisuus hallitsee todellisuuden ymmärtämistä ja poliittista toimintaa. Seurauksena on vallankäyttöä, tuhoa ja kuolemaa. Inhimillisen kokemuksellisen primitiivisyyden vuoksi on psyykkisen prosessoinnin vaatimus jatkuvaa niin yksilö- kuin yhteisötasolla.

Yksilöpsykologisten tekijöiden vaikutus maailmanpolitiikkaan näyttäytyy ilmiselvänä.

Kahden oman aikansa merkkihenkilön Albert Einsteinin ja Sigmund Freudin kirjeenvaihto nimellä Miksi sotaa? vuodelta 1933 tuo esiin yksilöiden merkityksen sotien syttymisen syynä.

Einstein toteaa, että monien kansakuntien sisällä on ihmisiä, joiden ainoa tarkoitus on edistää henkilökohtaisia etujaan ja valtaansa sodankäynnin avulla. He käyttävät määräysvaltaansa joukkotiedotusvälineissä ja instituutioissa, koulussa, kirkoissa. Tämä antaa heille mahdollisuuden organisoida ja horjuttaa enemmistön tunteita ja tehdä niistä työkalunsa.

Freud painottaa, että siirtyminen väkivallasta oikeudenmukaisuuteen voidaan toteuttaa vain, kun yksi psykologinen ehto täyttyy: yhteiskunnan enemmistön on oltava vakaa ja kestävä. Yhteisön vakautta on vaalittava jatkuvasti, organisoidusti ja pysyvästi.

Kun Einsteinin ja Freudin kirjeenvaihto julkaistiin suunniteltua vähälevikkisemmin vuonna 1933, molemmat kirjoittajat olivat jo maanpakolaisia. (Markku Nieminen, ”Miksi sotaa?” Psykoterapia-lehti 2/2023).

Artikkelikuvana Miksi sotaa -teoksen kansikuva.