Venäjä ja Ukrainan taideperinne

Professori Jukka Korpela julkaisi äskettäin suurelle yleisölle suunnatun teoksen Muinais-Venäjän myytti – Kiovan Rus, Ukraina ja vanhan Venäjän historia (Gaudeamus, 2023).

Tutkimuksessaan Korpela osoittaa kriittisen historiantutkimuksen keinoin, että Venäjällä vaalittu myytti Kiovan Rusista Venäjän alkuperustasna  on virheellinen.

Iivana Julman ajoista syntynyt Moskovan Rus, joka on Venäjän tausta, omaa kyllä historiallisia yhteyksiä Kiovan Rusiin, joka oli monikansallinen ja ensisijaisesti ruotsalaistaustainen valtapiiri, mutta ei sen kaltainen venäläinen alkuperä kuin nykyinen Kremlin propaganda esittää.

Nykyinen Moskovan aate nojautuu lukemistoltaan Karamzinin Venäjän 12-osaiseen historiaan, joka valmistui 1800-luvun alussa. Se on hieman samanlaista kuin jos Suomen historiantulkinta nojautuisi Juveliuksen Suomen kansan aikakirjoihin tai Topeliuksen Maamme-kirjaan.

Tämä kiinnittää huomiota. Opetin Pietarin lähellä teologiaa ja olin tekemisissä Pietarin ja Moskovan valtionyliopistojen tutkijoihin 2000-luvun alkupuolella. Kokemukseni oli, että venäläinen yhteiskunnallis-humanistinen tutkimus eli jossain ennen vallankumouksen aikakautta.

Kirjoitan seuraavassa pari huomiota tästä.

Venäjän ”filosofia”

Kirjassaan Venäläisen teologian tiet Georges Florovski osoittaa, että venäläisten ortodoksisten pappiskoulujen opetus 1600-luvulta lähtien oli lähinnä roomalaiskatolista tomistiikkaa ja opetuskieli latina. Ei ollut mitään omaperäistä.

Florovski on sitä mieltä, että Venäjä on feminiininen kulttuuri ja sen ailahtelevaisuus johtuu siitä, että se on altis prostituutioon.

Tämä tulee esille 1800-luvun lopulla niin sanotussa sofiologisessa koulukunnassa, jota on pidetty Venäjän omaperäisenä kontribuutiona filosofian historiaan. Kuten monista tutkimuksista käy ilmi, kyseessä oli saksalaisen hegelismin lainaus, johon sekoitettiin paikallista mystistä tunnevellontaa. Matti Kotiranta on  väitöskirjassaan Persoona perikoreesina(1995) esitellyt näitä oppeja suomenkieliselle lukijalle. Perikoreesi voidaan kääntää ympärillä juoksemiseksi, ei siis vain pärekoriksi.

Florenskyn idea oli seuraava. Jumalassa on myös neljäs persoona, sofia. Sofia on feminiininen viisaus, jonka ympärille muodostuu feminiininen sosiaalisuus, jossa yksilö saa identiteettinsä kollektiivisuudesta, katolisuudesta, joka käännetään hänen ajattelussaan termillä sobornost. Myöhemmin, alun perin marxilainen taloustieteilijä, Sergei Bulgakov, Pariisin emigrantti, kirjoitti näiltä pohjin Hagia Sofiaa, Istanbulin Pyhän viisauden kirkkoa ylistävän teoksen Sofia, jonka tosin Moskovan patriarkaatti tuomitsi harhaoppiseksi.

Florenskyn Totuuden pilarit sai sittemmin Princetonin yliopiston julkaisun. Sitä on pidetty kiinnostavana työnä sen yhteyksistä johtuen anglo-amerikkalaiseen filosofiaan.

Venäläinen ”filosofia” jäi kuitenkin sivuraiteille. Georg Henrik von Wright kertoo muistelmissaan Elämäni niin kuin sen muistan (2001) kiinnostuneensa Moskovan loogikoista ja matkustaneensa paikalle. Keskusteluissa kävi kuitenkin ilmi, että niin sanottu intellektuaalinen näköpiiri oli kovin erilainen. Moskovan loogikoilla ei ollut yhteyttä siihen tutkimukseen, jota oli harjoitettu anglo-amerikkalaisissa yliopistoissa. Käsitykset vaikuttivat sekavilta.

Kokemuksia Venäjän humanistis-yhteiskunnallisesta tutkimuksesta

Tapasin Moskovan ja Pietarin valtionyliopistojen humanistisesti ja yhteiskunnallisesti suuntautuneita tutkijoita 2000-luvun alkuvuosina. Muistoni voivat näin olla haalenneita. Tahtoisin kuitenkin ilmaista yleisvaikutelman, jonka mukaisesti heidän apparaattinsa oli 1800-luvun loppupuolelta. Vuosikymmenet Neuvostoliiton aikaa olivat katkaisseet heidän orientaationsa kansainväliseen tutkimukseen.

Sain kuvan, että tutkimusrahoitusta oli suunnattu niin sanottuihin ”koviin tieteisiin”: lääketieteeseen, insinööritieteisiin, kokeelliseen psykologiaan, jonkin verran lingvistiikkaan ja ns. semiotiikkaan. Humanistis-yhteiskunnallinen tutkimus uinui unessa ja se oli vailla analyysia olevaa raportointia ja dokumentointia.

Ilmiö muistuttaa sitä, mistä Martha Nussbaum kirjoitti kirjassaan Not for Profit. Why Democracy needs Humanities (2010). Nussbaum kiinnitti huomiota humanistis-yhteiskunnallisten tieteiden rahoittamisen saneeraamiseen insinööri- ja taloustieteisiin Intiasta Yhdysvaltoihin. Hän katsoi, että ilmiö on vakavampi ihmiskunnan kriisi kuin ilmastonmuutos. Kun välineet arvioida ihmisen ja yhteiskunnan kehitystä riisutaan, syntyy tilaa populismille ja totalitarismille.

Näinhän on tapahtunut laajalti.

Hyvä esimerkki, joskaan ei ainoa, on nykyinen Venäjä, joka on harjoittanut Nussbaumin kirjassa kuvattua kehitystä vuosikymmeniä. Kriittisen tiedon ja historiankäsityksen on korvannut legendaarinen ja myyttinen uho. Yksi seikka tässä kehityksessä on käsitys venäläisestä ja neuvostoliittolaisesta kulttuurista. Kirjaan seuraavassa joitakin esimerkkejä siitä, miten kyseessä on ollut asiallisesti Ukrainasta tullut kulttuurivaikute.

Herätteen sain osallistuttuani äskettäin dosentti Arto Luukkasen orwellilaisen romaani Oblast Finljlandia julkaisutilanteeseen. Sen yhteydessä entinen Pietarin kulttuuri-instituutin johtaja ja tunnettu kääntäjä Jukka Malinen mainitsi, että tällä hetkellä Ukraina on Euroopan kiinnostavin maa.

Ukrainalaisia taiteilijoita ”venäläisen kulttuurin” maailmanmaineeseen vieneenä

Mainitsen seuraavassa joitakin ukrainalaisia taidehenkilöitä, joita on leimattu venäläisiksi tai neuvostoliittolaisiksi.

Nikolai Gogol, kirjailija, syntynyt Pultavassa Ukrainassa. Merkittävä novellikirjallisuuden uudistaja. Pietarilaisnovelleissaan Kafkaa lähelle tuleva. Romaanissaan Kuolleet sielut nykyaikaista johdannaistaloutta kuvaava. Kirjoitti myös teoksen Ajatuksia jumalallisesta liturgiasta.

Dmitri Bortjanski, säveltäjä, syntynyt Ukrainan Kiovan kuvernementissa. Sävelsi Pietarin hovikapellan sävelmistön, joka on käytössä Moskovan patriarkaatissa ja valtaosin Suomen ortodoksisen kirkon liturgiassa. Sävelmistö perustuu ukrainalaisiin kansanlauluihin.

Sergei Prokofjev säveltäjä, syntyisin Ukrainan Jekitoneslavin kuvernementti. Tunnettu klassisista, ironisista ja runollisista piirteistä. Sävelsi esimerkiksi teoksen Pekka ja Susi.

Ilja Ehrenburg, syntyisin Ukrainan Kiovasta. Neuvostoliittolainen sosialistisen realismin propagandisti, runoilija, jonka romaani Suojasää antoi nimen Hruštšovin ajan olojen vapautumiselle.

David Oistrah, viulisti, syntyi Ukrainan Odessassa. Tunnettu varmasta tekniikasta ja intonaatioltaan ylittämättömästä ilmaisusta. Moskovan konservatorion professori ja osastonohtaja.

Nathan Milstein, viulisti, syntyisin Odessasta Ukrainasta, yksi 1900-luvun tärkeimmistä viulisteista.

Svjatoslav Richter, pianisti, syntyisin Volynianin kuvernementti, Ukraina. Yksi 1900-luvun suurimmista pianisteista, jonka levytystä Tsaikovskin konsertosta on vaikea ylittää.

(Anton Tshehov, kirjailija, syntyisin läheltä Ukrainan rajaa. Kuvasi novelleissaan venäläistä yhteiskuntaa tarkasti aikana, jolloin sanottiin, että koska parlamenttia ei ole, sen korvaa kirjallisuus.)

(Sergei Rahmaninoff, venäläinen. Teoksissaan ukrainalaisia vaikutteita käyttävä ja ukrainalaisten opettajien johdolla opiskellut pianisti, säveltäjä ja kapellimestari, joka pakeni Neuvostoliittoa Yhdysvaltoihin.)

Artikkelikuvassa Nikolai Gogolin muotokuva. Kuva: Otto Friedrich Theodor von Möller, Public domain, via Wikimedia Commons.