Vanhoillislestadiolaisuuden jättäjän kivinen tie

Pastori ja tutkija Johannes Alaranta on ollut yksi keskeisiä vanhoillislestadiolaisuuden kriitikkoja 2000-luvulla. Moni saattaa muistaa hänet A-Talk-ohjelmasta keväältä 2012, kun hän ja silloinen Suomen Rauhanyhdistysten Keskusyhdistyksen eli SRK:n pääsihteeri Tuomas Hänninen debatoivat maallikkoripistä ja siitä, pitääkö sellaisessa ripissä saatu tieto seksuaalisesta hyväksikäytöstä ilmoittaa poliisille. Koskeeko siis ripin vastaanottanutta maallikkoa samanlainen vaitiolovelvollisuus kuin vastaavassa tilanteessa olevaa kirkon työntekijää? Allekirjoittaneen ja varmasti monen muunkin mielestä ilmoittamisvelvollisuuden kannalla olleen Alarannan puheenvuorot olivat vakuuttavampia kuin vaitiolovelvollisuutta puolustaneen Hännisen.

Alaranta väitteli seuraavana vuonna Itä-Suomen yliopistossa aiheesta Taakkojen kantaja vai ilmiantaja. Kirkko-oikeudellinen tutkimus vuoden 1993 kirkkolain säädöksistä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papin vaitiolovelvollisuudesta ja siitä vuosina 2007–2012 julkisuudessa esitetyt tulkinnat.

2010-luvun alku oli dramaattista aikaa kirkoissa ja uskonnollisissa piireissä ympäri maaimaa tapahtuneen seksuaalisen hyväksikäytön paljastumisen suhteen. Katolisessa kirkossa kriisi oli puhjennut jo 2002 Yhdysvalloissa, ja 2009 alkaen tapauksia alkoi tulla julkisuuteen suurin määrin Euroopassa Irlannista alkaen. Kriisi katolisessa kirkossa ei ole millään tavalla ohi. Suomessa alettiin julkisuudessa puhua lestadiolaisuuden piirissä tapahtuneesta hyväksikäytöstä vuoden 2010 tienoilla. Johannes Alaranta kirjoitti Vartijaan valaisevan artikkelin aihepiiristä numerossa 4/2011.

Alaranta ei ollut ainoa vanhoillislestadiolaisuuden käytänteitä ja vallankäyttöä kritisoinut tutkija. Johanna Hurtig, Mari Leppänen ja Meri-Anna Hintsala (nyk. Paloniemi) tekivät kaikki arvokasta työtä tällä saralla ja esiintyivät myös julkisuudessa. He saivat paljon lokaa päällensä niiltä tahoilta, jotka eivät kyenneet ottamaan kritiikkiä vastaan.

Vanhoillislestadiolaisuudelle hyväksikäyttötapausten paljastuminen ei ole ollut helppoa prosessoitavaa. Torjunta on ollut vahvaa. Vaikka julkisuuden mielenkiinto asiaa kohtaan näyttää laantuneen 2010-luvun alun jälkeen, pinnan alla kuohuu edelleen. Entisten vanhoillislestadiolaisten joukko kasvaa koko ajan.

Alarannan romaani Armoton Pohjanmeri ei ole hyisissä meriolosuhteissa tapahtuva seikkailukertomus, vaikka nimi voisikin siihen viitata. Kyseessä on sananmuunnos ”pohjattomasta armonmerestä”. Se on termi, jota lestadiolaisuudessa käytetään, kun puhutaan anteeksi saatujen syntien hukuttamisesta syvyyksiin, pois mielestä ja näkyvistä. Niitä ei pidä kenenkään mennä ”onkimaan”, eli kerran anteeksi saatuja syntejä ei pidä enää mennä ronkkimaan. Tämä ajatus sopii ymmärrettävästi siihenkin näkemykseen, että jos joku pyytää maallikkoripissä anteeksi harjoittamaansa seksuaalista hyväksikäyttöä ja joku toinen julistaa synnit anteeksi, asia on sillä kuitattu.

En tee merkittäviä juonipaljastuksia, kun totean, että romaanin päähenkilö on lestadiolainen perheenäiti, joka tajuaa, että hän on lapsena joutunut isoisänsä hyväksikäyttämäksi. Siitä lähtee liikkeelle prosessi, joka johtaa lopulta saarnaajaksi ryhtyneen aviomiehen ja herätysliikkeen jättämiseen ja kohtalotoverien apuun turvautumiseen. Lopussa häämöttävät teologian opinnot yliopistossa. Helppo se tie ei ole vaan kivinen.

Alaranta on syntetisoinut tarinaan taitavasti mukaan monenlaisia lestadiolaisuuden jättäjien askelia ja motiiveja. Hän tuntee erinomaisesti lestadiolaisen puheenparren. Hyväksikäyttösyytöksien esittäjää voidaan kutsua ”arkin sisäpinnan tervaajaksi” tai ”Jumalan valtakunnan roskittajaksi”. Yhteisön paine vakiintunutta järjestystä vastaan kapinoivaa on kovaa, ja ulkopuolelle ”omin jaloin” astunutta kohtaan ei osoiteta armoa.

Armoton Pohjanmeri kuuluu merkittävien suomalaisten uskonnollisuutta kuvaavien romaanien joukkoon.

Arvioitu teos: Johannes Alaranta: Armoton Pohjanmeri. Väyläkirjat 2023. 192 s.