Usko, toivo ja rakkaus – hyveitä vai arvoja

Usko, toivo ja rakkaus ovat Suomen evankelis-luterilaisen kirkon arvot. Katolinen opetus pitää näitä kolmea keskeisinä kristillisinä hyveinä. Arvot ja hyveet ovat kaksi eri asiaa, joten molemmat eivät voi olla oikeassa. Mutta onko kumpikaan?

Alle kolmekymppinen kielitieteiden tohtori Erik Ahlman julkaisi vuonna 1920 kirjan nimeltä Arvojen ja välineitten maailma. Johdannossa Ahlman kertoo kirjan syntyneen ilman minkäänlaista ennalta laadittua suunnitelmaa tai edes varsinaista päätöstä kirjan kirjoittamisesta. Ainoana motiivina kirjoitustyöhön ryhtymiseen oli omien ajatusten selvittäminen. Kirjasta tuli suomalaisen arvofilosofian klassikko ja Ahlmanista itsestään aikanaan merkittävä kasvatusfilosofi ja Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian professori.

Arvojen ja välineitten maailmassa Ahlman selvittää arvojen olemusta ja merkitystä. Hänen mukaansa kaikki ihmisen harjoittama toiminta rakentuu kahdesta elementistä, arvoista ja välineistä. Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä. Välineitä taas ovat kaikki ne asiat ja oliot, jotka eivät ole arvoja: ihmisen valmistamat esineet ja aineet, yhteiskunnan infrastruktuuri, merkit kuten kirjaimet ja numerot sekä käsitteet, teoriat, metodit ja järjestelmät.

Arvot ja välineet ovat Ahlmanin mukaan joka suhteessa toistensa vastakohtia. Arvot eivät ole olemassa mitään erityistä tarkoitusta varten, vaan kaikki on päinvastoin olemassa arvoja ja niiden toteutumista varten, kun taas välineissä olennaista on juuri niiden tarkoitus. Arvot ja vain ne ovat itsessään arvokkaita, välineet taas saavat arvonsa ja merkityksensä sen mukaan, mihin niitä käytetään ja miten hyvin ne täyttävät tarkoituksensa.

Kaiken arvopuheen ja saman tien myös kaiken inhimillisen toiminnan tolkullisuuden kannalta oli Ahlmanin mielestä ensiarvoisen tärkeää, että arvot ja välineet osataan selkeästi erottaa toisistaan. Niiden väliin oli syytä vetää tiukka ja jyrkkä raja, jota ei saanut päästää vuotamaan suuntaan eikä toiseen. Jos ihmiset luulevat arvoiksi asioita, jotka todellisuudessa ovat välineitä, ja suhtautuvat toisaalta arvoihin kuin ne olisivat välineitä, kaikki arvopuhe on silkkaa diibadaabaa, nonsensea ja hölynpölyä. Eikä inhimilliseltä toiminnalta voida odottaa erityisen onnistuneita tuloksia, elleivät päämäärät ja niiden saavuttamiseksi tarvittavat keinot ole kirkkaina toimijoiden mielessä.

Tehdessään selvän eron arvojen ja välineiden välillä Ahlman näyttää kuitenkin kuuluneen vähemmistöön aikalaistensa joukossa. Ahlmanin havaintojen mukaan arvojen ja välineiden sekoittuminen toisiinsa näytti olevan ennemmin sääntö kuin poikkeus vasta itsenäistyneessä Suomessa. ”Yleinen kielenkäyttö nimittää sangen usein välineitä arvoiksi”, kuten hän kirjassaan toteaa.

Jos edesmennyt filosofi pääsisi hetkeksi kurkistamaan nykysuomalaista elämänmenoa, hän saisi huomata, että tässä nimenomaisessa suhteessa muutoin kiihtyvään tahtiin muuttuva maailmamme ei ole sadassa vuodessa muuttunut miksikään. Arvot ja välineet menevät meiltä edelleen iloisesti sekaisin. Vain yhtenä esimerkkinä tästä ovat yritysten ja organisaatioiden arvot. Tuoreen selvityksen mukaan Helsingin pörssissä noteerattujen yritysten niin sanotuista arvoista 6 % on todellisia arvoja ja loput 94 % lähinnä erilaisia välineitä. Kahdenkymmenen suurimman suomalaisen kaupungin tapauksessa vastaavat luvut ovat 11 ja 89 %.

Hyveet ja arvot

Hyveet ovat ne ominaisuudet, jotka tekevät ihmisistä hyviä sekä ylipäätään ihmisinä että missä tahansa tehtävässä tai roolissa, jossa satumme elämämme aikana toimimaan. Hyvällä rakentajalla on rakentajan hyveet, hyvällä suutarilla suutarin hyveet ja hyvällä huilunsoittajalla huilunsoittajan hyveet – ja meillä kaikilla toivon mukaan ne hyveet, jotka tekevät meistä hyviä kanssaihmisiä toisillemme. Näin hyveet määritteli Aristoteles runsaat 2300 vuotta sitten, eikä asia ole ehtinyt muutamassa vuosituhannessa miksikään muuttua.

Hyveet ovat ennen kaikkea kasvatuksen työkalu. Kukaan ei synny tähän maailmaan valmiiksi hyveellisenä, mutta meissä kaikissa on tänne tullessamme valmiina hyveiden siemenet, ja jos saamme pienestä pitäen oikeanlaista kasvatusta, hyveet alkavat meissä kasvaa ja kukoistaa. ”Ei siis ole vähämerkityksistä, tuleeko pienestä pitäen kasvatetuksi sellaisiin tai tällaisiin tapoihin – ero on suuri ja voi sanoa, että siitä riippuu kaikki”, kuten Aristoteles Nikomakhoksen etiikassa asian muotoili.

Lapsena saatu kasvatus ei kuitenkaan vielä riitä tekemään ihmisestä hyveidensä suhteen valmista. Vaikka kasvatus olisi kuinka hyvää ja perusteellista, nuoren aikuistuessa urakka on parhaimmillaankin vasta päässyt hyvään vauhtiin. Ihminen kehittyy hyveidensä suhteen koko ikänsä, jos vain haluaa nähdä vähän vaivaa hyveellisyytensä eteen, ja lopulta projekti jää kuitenkin aina kesken. Todellinen hyveellisyys edellyttäisi ihmiseltä täydellisyyttä monessakin suhteessa, eikä täydellisyys mahdu meidän mahdollisuuksiemme rajoihin.

Aristoteleen mukaan hyveiden tehtävänä on tehdä ihmisistä hyviä olioita omassa lajissaan eli yhteisöllisinä ja järkeään käyttävinä eläiminä ja avata tämän myötä ihmiselle mahdollisuus eudaimoniaan eli hyvän elämän elämiseen. Hyveillä on siis oma tarkoituksensa, mikä ahlmanilaisittain ajatellen merkitsee sitä, että hyveet eivät ole arvoja, inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä, vaan välineitä. Niitä ei tavoitella niiden itsensä vuoksi, vaan keinoina johonkin vielä suurempaan hyvään.

Viime kädessä kaikkien välineiksi luokiteltujen asioiden pitäisi tähdätä jonkin arvon toteutumiseen. Usein tämä tapahtuu erilaisten välineiden ketjujen välityksellä. Ketjut saattavat olla pitkiäkin, mutta ellei sen päästä lopulta löydy arvoa, kyse ei ole hyvästä toiminnasta.

Hyveet eroavat useimmista muista välineistä siinä, että niiden kohdalla yhteys arvoihin on harvinaisen suora ja selkeä. Niiden välitön tarkoitus on jonkin arvon toteutuminen, ei toimiminen osana pitkää välineiden ketjua. Jos haluamme oikeuden tapahtuvan, tarvitsemme klassiset tuomarin hyveet eli oikeudenmukaisuuden ja kohtuullisuuden. Jos haluamme kirkastaa totuutta, meidän on löydettävä itsestämme totuudellisuuden, rehellisyyden, avoimuuden ja kriittisyyden kaltaisia hyveitä. Jotta yhteisössä voisi syntyä luottamusta, tarvitaan luotettavuutta ja luottavaisuutta, oikeudenmukaisuutta ja hyväntahtoisuutta, keskustelevuutta ja rehellisyyttä.

Usko, toivo ja rakkaus

Keskiajan pimein jakso päättyi 1100-luvulla, jolloin eurooppalaisessa kulttuurissa alkoivat puhaltaa uudet tuulet. Koitti jälkeenpäin 1100-luvun renessanssiksi nimetty ajanjakso, jonka kuluessa tiede, teknologia, taide ja arkkitehtuuri edistyivät suurin harppauksin. Uusien tuulien mukana myös antiikin kreikkalaisten filosofien teoriat tekivät näyttävän paluun eurooppalaiseen ajatteluun.

Purematta Platonin, Aristoteleen ja kumppaneiden oppeja ei aikojen avartumisesta huolimatta nielty. Pakanafilosofien ajatukset saivat teologipiirit takajaloilleen. Muinaisten ateenalaisten ei tarvinnut tulla neuvomaan ja opettamaan Pariisin oppineita, kun eivät kristinuskon totuuksista mitään tienneet. Vasta Tuomas Akvinolainen onnistui 1200-luvun loppupuolella sovittamaan antiikin filosofien näkemykset kristillisiin oppeihin tavalla, jonka kirkkokin saattoi hyväksyä.

Tuomaan jäljiltä hyveet ovat edelleen tärkeä osa katolista opetusta. Hän keksi yhdistää platonilaiset kardinaalihyveet viisauden, rohkeuden, kohtuullisuuden ja oikeudenmukaisuuden paavalilaisiin uskoon, toivoon ja rakkauteen eli kolmeen niin kutsuttuun teologiseen hyveeseen ja sai näin aikaiseksi seitsemän kristillisen hyveen kokonaisuuden. Paitsi että hyvällä syyllä voi kysyä, millä perusteella usko, toivo ja rakkaus ovat muka hyveitä.

Jos Aristoteleelta kysytään, usko, toivo ja rakkaus eivät täytä hyveen tunnusmerkkejä alkuunkaan. Ne eivät ensinnäkään ole ihmisen ominaisuuksia. Uskovaisuutta, toiveikkuutta ja rakastavuutta voisi sellaisina pitää, mutta usko, toivo ja rakkaus ovat jotain muuta. Siksi toisekseen ne eivät tähtää tämänpuoleiseen eudaimoniaan vaan tuonpuoleiseen beatitudoon, iankaikkiseen autuuteen. Kolmanneksi usko, toivo ja rakkaus eivät kiinnity ihmiseen lapsena saadun kasvatuksen kautta eivätkä kehity harjoituksen myötä. Tuomaan mukaan niiden synty perustuu Jumalan vaikutukseen, ei ihmisen omiin pyrkimyksiin. Ja neljänneksi, usko, toivo ja rakkaus eivät ole välineitä yhtään minkään päämäärän eikä varsinkaan iankaikkisen autuuden saavuttamiseksi. Taivaaseen mennään yksin armosta tai ei ollenkaan.

Luterilaisena on mukava todeta, että katoliikit ovat siis tässä(kin) asiassa väärillä jäljillä. Entä sitten me itse? Miten luterilainen kirkko ymmärtää uskon, toivon ja rakkauden?

Suomen evankelis-luterilainen kirkko toteaa verkkosivuillaan näin:

”Arvot kertovat, mitä asioita pidetään hyvinä ja tavoiteltavina. Kirkon yhteisiä arvoja ovat perinteiset kristilliset hyveet: usko, toivo ja rakkaus.”

Auts. Pieleen meni heti kättelyssä. Erik Ahlman -parka pyörii haudassaan. Hyveet eivät ole arvoja. Hyveet ovat välineitä, arvot ovat päämääriä, ja välineiden ja päämäärien sekoittamisesta toisiinsa ei voi seurata mitään hyvää.

Jospa kuitenkin unohdamme pienen kauneusvirheen ja tulkitsemme sen hyvää tarkoittavaksi ekumeeniseksi silmäniskuksi katolisen kirkon suuntaan? Ehkä evankelis-luterilainen kirkko osuu oikeaan nimetessään uskon, toivon ja rakkauden arvoikseen?

Ei osu. Arvot ovat inhimillisen toiminnan itsessään hyviä ja arvokkaita päämääriä. Jokainen kunnon luterilainen tietää, että inhimillinen toiminta on uskon, toivon ja rakkauden aikaansaamisessa täysin kädetön. Ihminen itse ei voi millään keinoin hankkiutua näistä aarteista osalliseksi. Jos ei Jumala armossaan lahjoita meille uskoa, toivoa ja rakkautta, jäämme niitä ilman. Muun väittäminen olisi Lutherinkin mielestä mitä iljettävintä harhaoppia, ja sellaisesta me sanoudumme selkeästi irti.

Kirkko ja arvot

Usko, toivo ja rakkaus eivät ole hyveitä, mutta ei niistä ole arvoiksikaan. Hyveet ja arvot ovat inhimillisen toiminnan elementtejä, kun taas usko, toivo ja rakkaus kuuluvat jumalallisen toiminnan piiriin. Mutta mitkä sitten voisivat olla luterilaisen kirkon arvot?

Ihminen on yhteisöllinen olio, ja siksi arvojen on itsessään hyvinä ja arvokkaina päämäärinä edustettava yhteistä hyvää. Tämä tarkoittaa sitä, että toisin kuin joissain muissa yhteyksissä arvojen maailmassa pieni ei ole kaunista. Mitä suuremman joukon yhteisistä arvoista on kyse, sitä suurempi painoarvo niillä on ja sitä paremmat mahdollisuudet niillä on toteutua.

Kaikkien kannalta olisi tietenkin parasta, jos koko ihmiskunta sitoutuisi yksiin yhteisiin arvoihin, jotka kuvaisivat ja toteuttaisivat kattavasti kaikkien ihmisten ja planeetan muiden eliöiden yhteistä hyvää. Niin kauan kuin tätä ei tapahdu, arvoista merkittävimmät ja painavimmat löytyvät sieltä, missä niiden voidaan sanoa edustavan kaikkien kansalaisten yhteistä hyvää, eli demokraattisista yhteiskunnista. Demokraattisista siksi, että autoritaarisilla yhteiskunnilla arvoja ei sanan varsinaisessa merkityksessä ole. Niissä arvojen aseman kaiken, myös johtajuuden, yläpuolella on ottanut valta ja sen säilyttämisen varmistava valtakoneisto.

Demokraattisessa yhteiskunnassa yhteiskunnan arvot ovat olemassa yksiselitteisesti ja vastaansanomattomasti. Ne löytyvät lainsäädännöstä, sen riveiltä ja rivien väleistä, ja niistä on todistuksena niiden instituutioiden olemassaolo, joita yhteiskunta on nähnyt tarpeelliseksi perustaa ja ylläpitää arvojensa toteuttamiseksi, vahvistamiseksi ja puolustamiseksi. Suomella on oikeuslaitos oikeutta varten, tiedeyhteisö ja vapaa media totuutta varten, koululaitos sivistystä varten, sosiaali- ja terveyssektori hyvinvointia ja terveyttä varten, pelastuslaitos ja poliisi turvallisuutta varten sekä puolustusvoimat itsenäisyyttä ja rauhaa varten, muun muassa.

Demokraattisessa yhteiskunnassa kaikkien yhteiskunnallisten toimijoiden, niin yksilöiden, yritysten, organisaatioiden kuin erilaisten instituutioiden, yhteisenä tehtävänä on yhteiskunnan arvojen toteuttaminen ja vahvistaminen. Mikään ei tietenkään estä erilaisia tahoja nimeämästä omia arvojaankin. Mutta ennen kaikkea meidän kaikkien olisi syytä jo oman etumme vuoksi sitoutua suomalaisen yhteiskunnan arvopohjaan. Mitä selkeämmin yhteiskunnalliset toimijat sitoutuvat yhteiskunnan yhteisiin arvoihin, sitä vahvempia arvot ovat.

Suomen evankelis-luterilainen kirkko on yhteiskunnallinen toimija siinä missä kaikki muutkin instituutiot. Siksi kirkko tekisi viisaasti, jos se omien arvojensa nimeämisen sijaan ilmoittaisi kaikessa toiminnassaan sitoutuvansa ympäröivän yhteiskunnan arvopohjaan. Kirkolle tämän luulisi sitä paitsi olevan vielä paljon helpompaa kuin monelle muulle yhteiskunnalliselle toimijalle. Suomalaisen yhteiskunnan arvoilla kun on juuri niin raamatullinen pohja kuin maailman luterilaisimman maan tapauksessa voisi olettaakin.

Artikkelikuvassa Erik Ahlmanin teoksen kansi.