Olin kuuntelemassa paneelikeskustelua jonka aiheena oli toivo. Panelistit kertoivat omakohtaisia kokemuksiaan erilaisista vastoinkäymisistä, joista selviytymiseen he liittivät toivon. Tilaisuus oli seurakuntatalolla, joten se antoi keskustelulle tietyn kontekstinsa. Tarinat olivat liikuttavia ja monen silmäkulmakin taisi kostua. Itsellänikin on ollut elämässä vaikeuksia, mutta en näe toivolla mitään roolia niistä selviytymisessä. Pragmaattisesti tarkasteluna toivon käsite kumiseekin tyhjyyttään.
Ajatellaan, että ihmisellä on jokin tulevaisuuden visio. Jos hän arvioi sen olevan realistinen hän pyrkii aktiivisesti sitä kohti erilaisin teoin ja toimenpitein. Tätä voisi kutsua tahtomiseksi. Toivojan tulevaisuuden visio sen sijaan on epätodennäköinen, eihän hänen muuten tarvitsisi toivoa sen toteutumista. Toivo on passiivista, se ei tavoita kohdettaan – ehkä ei edes yritä lähestyä sitä. Koska toivo on passiivista se ei saa mitään aikaan. Toivosta puuttuu konkretia.
Selviytymistarinoissa kuitenkin puhutaan usein toivosta. Miten se tulee näkyväksi, missä kohden se puuttuu peliin? Tämä jää hyvin epämääräiseksi. Vaikeasti sairastavien kohdallahan sanotaan, että paraneminen riippuu siitä, luovuttavatko he vai eivät. Jos he eivät luovuta, kumpaa se on: tahtoa vai toivoa? Aktiivista tahtoa vai passiivista toivoa? Arkisessa kielenkäytössähän nuo käsitteet varmaan liukenevat yhteen, mutta eriteltyinä niillä on suuri merkitysero. Ehkäpä toivosta puhutaan siksi, että siihen liittyy niin vahva tunnelataus. Ja toiveikas on positiivinen, toivoton tapaus on pessimisti.
Mutta mitä käyttöä toivolla on? Olen metsässä ja minun pitää saada yhdellä tulitikulla märistä puista nuotio palamaan. Auttaako, että toivon puiden syttyvän? Nuotion syttymisen syy on tulitikussa ja puissa ja ehkä siinä, että puhallan tuleen. Toivolla ei ole tässä mitään tekemistä, se ei liity tähän syy-seurausketjuun. Esimerkki on yksinkertainen mutta konkreettinen.
Kuva: Mikko Ketola
