Tapani Ruokasen matkassa roskalaatikoista pankkiin

Toimittaja-pastori Tapani Ruokanen (73) on julkaissut muistelmat. Teos Tapani Ruokanen silminnäkijänä (Docendo 2024) on 488-sivuinen järkäle, jonka aikajänne ulottuu vuoden 1966 Lapin Kansan etusivulta Sana-lehden, pappisvihkimyksen, Sanoma Oy:n toimittajakoulun, YLE:n, Suomen Kuvalehden, Kotimaan ja Yhdyspankin kautta kirjan jälkisanoihin pääsiäisenä 2024 Helsingin Kulosaaressa.

Siinä välissä – 58 vuodessa – reportteri Ruokanen ehtii kulkea silminnäkijänä maailman mantereiden kriisipesäkkeissä, tavata maailman arvottomimpia pakolaisia, haastatella maailman verisimpiä diktaattoreita, kätellä maailman vaikutusvaltaisimpia kirkonjohtajia, päästä katsomaan pankkisalaisuuksien suljetuimpiin holveihin ja hämmentää myös kotimaisen kirkollisen median välillä kovin ahtaita ympyröitä.

Ruokasen tapaamien ja haastattelemien valtionpäämiesten ja arvojohtajien määrä on hengästyttävä. Kun kirjan sisällysluetteloa selaa, sieltä nousevat esiin niin Kalkutan Äiti Teresa, Puolan Lech Walesa, Vatikaanin Johannes Paavali II, Etelä-Afrikan piispa Desmond Tutu, ANC;n vapaustaistelija Oliver Tambo, Irakin diktaattori Saddam Hussein, PLO:n johtaja  Jasser Arafat, Israelin ulkoministeri Jitzhak Shamir,  Nicaraguan kulttuuriministeri Ernesto Cardenal, El Salvadorissa kirkkonsa alttarille ammutun Oscar Romeron seuraaja arkkipiispa Arturo Rivera y Damas, Viron presidentti Lennart Meri, Moskovan tuleva patriarkka Kirill  kuin ulkoministeri Henry Kissinger.

Ja näiden nimeltä tunnettujen vastapainoksi Ruokanen on antanut kasvot ja nimen tuhansille Kamputsean ja Vietnamin pakolaisille, Ambomaan vapaustaistelijoille, Hondurasin contra-sisseille, Intian slummien kerjäläisille, ihmiskaupan uhreille Bangkokin bordelleissa.

Siinä missä Ruokanen on maailman vallankäyttäjiä tavatessaan tiukka journalisti ja vaativien kysymysten esittäjä, on hän maailman roskalaatikoita kolutessaan myös pappi ja teologi.

”Näin alan etsiä teologiaani maailman roskalaatikoista. Rakkaus on ihmisyyden ydin. Tapaan ihmisiä, jotka antavat kaikkensa elämän puolesta. Taistelu on hengellistä ja konkreettista. Siinä on teologia ja sen käytäntö,” Ruokanen kirjoittaa.

”ISKE KIINNI JA ala KYSELlä”

Ruokasella on ollut taito olla oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Ja usein myös ensimmäisenä. Välillä on ollut silkkaa onnea, välillä sitä kuuluisaa journalistista vaistoa, uutisnenää. Ja ennen kaikkea, kykyä lähteä liikkeelle, kun jotain tapahtuu. Ensimmäisellä mahdollisella lennolla, ei vasta huomenna.

Ruokasen taktiikka on ollut yksinkertainen: ”iske kiinni ja ala kysellä”. Tällä periaatteella hän on päässyt pitkälle, siihen suomalaisten toimittajien ja sotakirjeenvaihtajien herroja kaihtamattomaan TOP10-ryhmään, johon kuuluvat esimerkiksi ulkomaantoimittajat Rauli Virtanen, Kari Lumikero, Erkki Karjalainen, Aarne Toivanen, Eeva Lennon – ja monet muut. Ja herroja kaihtamattomalla tarkoitan nimenomaan sitä, että ei ole niin isoa vallankäyttäjää, johon ei voisi iskeä kiinni ja alkaa kysellä.

Juuri kysely on avainsana. Vain kysymällä saa yleensä myös vastauksia. Kyselemällä jää vähemmän aikaa spekuloida, rakennella omia teorioita, ymmärtää väärin. Toki siinä moni juttu saattaa kutistua, muuttaa muotoaan, jäädä jopa julkaisematta, jos faktat voittavat luulot.

MAAILMAN TAKAPIHOILLE

Silminnäkijänä-kirja etenee pääluvuittain varsin kronologisesti. Lapin Kansasta lähdetään ja Alfa TV:n studioon päädytään. Toki olen Tapanin uraa seurannut suunnilleen samaan ikäluokkaan kuuluvana kollegana, vaikka emme ole koskaan olleet yhtä aikaa samassa lehdessä. Kirjaa lukiessani jouduin kuitenkin hämmästymään, miten laajoja Ruokasen reportaasimatkat maailman ääriin olivat jo 1970-luvun loppupuolella.

Siitäkin yllätyin, miten pitkään hänen tärkein fooruminsa ulkomaantoimittajana oli Kansan Raamattuseuran Sana-lehti. Sanan reportterina hän esimerkiksi kiersi 1977 kaksi kuukautta Kauko-Idässä: Etelä-Kiinan merellä, Himalajalla, Intiassa, Thaimaassa, porttejaan avaavassa Kiinassa – siis ylipäätään kohteissa, jotka eivät jokapäiväisessä uutisvirrassa useinkaan nousseet esiin. Rohkea veto tuon ajan Sanalta.

Selitys on varsin yksinkertainen. Ensimmäisen Kaukoidän matkan rahoitti Suomen ulkoministeriö kehitysyhteistyön tiedotusmäärärahoista, kontakteina matkalla olivat suomalaiset lähetystyöntekijät, ja jutuissa avattiin tehokkaasti kehitysyhteistyön ja lähetystyön todellisuutta. Lähetystyöntekijät – niin luterilaisen kirkon kuin helluntaiherätykset työntekijät – veivät toimittajan maailman takapihoille, keskelle kärsimystä, toivottomuutta, arvottomuutta, sinne mihin tavallisen turistin silmä eikä näkemisen halu yllä.

Matkallaan Tapani tapaa Kalkutassa ensimmäisen kerran Äiti Teresan, jonka ydinsanoman hän kiteyttää useiden vuosien ja monien tapaamisten jälkeen näin:

”Niin kauan kuin maailmassa on vähänkin rakkautta ja myötätuntoa, ei voida koskaan tulla toivottomiksi. Aina voi auttaa yhtä, ja useampaakin.”

FOORUMIT LAAJENEVAT

Tuon matkan jälkeen Tapanin mediat ja lukijapiirit laajenevat. Entisen Lapin Kansan teinireportterin juttuja ostavat nyt niin YLE, Kotimaa, Helsingin Sanomat, Apu, Suomen Kuvalehti. Ilmestyy myös ensimmäinen kirja Tehtävä Aasiassa – raportti Kaukoidästä (Kirjaneliö 1978).

Ruokanen siirtyy Suomen Kuvalehden toimittajaksi 1980, ja juttujen skaala laajenee. Lähetystyö vaihtuu maailmanpolitiikkaan: nyt hän koluaa maailman kriisipesäkkeitä, mutta ote säilyy. Teologia – tarkemmin ehkä vapautuksen teologia – tuo maailman roskalaatikoista löytyvä ihmisyyden ydin säilyy jutuissa. Vaikka maailman vallankäyttäjät ja diktaattorit tulevat tutuiksi, tuntuu Ruokanen viihtyvän vähintäänkin yhtä hyvin vapaustaistelijoiden, venepakolaisten, marttyyrien ja ihmiskaupan uhrien nuotioiden äärellä.

Enää ei Ruokanen kierrä maailmaa yksin, enää ei itse kehittele filmejä omissa purkeissaan. Mukana alkaa olla aikansa huippuvalokuvaajia, Hannu Lindroos, Stefan Bremer ja Timo Kirves erityisesti. Kuva alkaa olla aikaisempaakin olennaisempi osa reportaasia, se muokkaa tunteita, kertoo enemmän, nostaa hädän – ja myös vallan – kasvot tajuntaamme.

TÄLLÄINEN ON MAAILMA

Suomen Kuvalehden ulkomaantoimittajana Ruokanen kolusi maailmaa kuusi vuotta. Aikaan osuvat historian suuret murrokset: sosialismin murtuminen, Afrikan vapautustaistelut ja apartheidin orastava mureneminen, Lähi-Idän ja Latinalaisen Amerikan ikuiselta tuntuvat valtataistelut ja Kamputsean kansanmurha.

Siis kriisistä toiseen. Miten sitä kestää? Sen Ruokanen jättää kertomatta; aika vähän hän omia tuntojaan tai mielipiteitään maailman menosta muutenkaan analysoi. Hän on reportteri, hän kertoo, kuvaa, näyttää peiliä lukijoidensa edessä: tällaisen maailman me olemme saaneet aikaan. On muiden asia julistaa ja yrittää saada siitä parempi.

Mieli kuitenkin liikahtaa, kun Ruokanen ja valokuvaaja Stefan Bremer pääsevät journalisteilta suljetulle Aranyaprathetin pakolaisleirille Thaimaassa Kamputsean rajalla. Leirille on koottu 7000 Kamputsean punakhmeerejä paennutta pakolaista, joista maailma ei tiedä mitään. Heillä ei ole suojaa missään, ei hallitusta, joka ajaisi heidän asiaansa.

Pakolaiset ovat kirjoittaneet nimensä ja parakkinsa numeron pienille paperilapuille, joita he nyt tyrkyttävät leirille ilmestyneille ulkomaalaisille. Eivät he tiedä. mitä lapuille pitäisi tehdä, vain sen että: ”Jonkun täytyy tietää, että olemme täällä. Olemme hengissä.”

Lentokoneessa Ruokanen ja Bremer keskustelevat pakolaisten kauheasta tilanteesta ja valtioiden julmasta politiikasta.

”Silmät täyttyvät kyynelistä, suremme voimattomuutta ja kyvyttömyyttä auttaa. Tiedän kyllä, että kyyneleet eivät auta. On kirjoitettava tästä. Sitä teen yhä,” Ruokanen kirjoittaa.

Kirjansa julkistamistilaisuudessa Ruokanen kiteytti ajatuksensa näiltä matkoilta kolmeen johtopäätökseen: positiivista on se, että ihmiset ovat lopultakin hyvin samanlaisia ihan riippumatta siitä, missä ja miten he elävät. Kyynisyydestä puolestaan kertoo havainto siitä, että ei ihminen miksikään muutu – tai jos muuttuu, aikajänne on vähintäänkin kymmeniä vuosia.

Ja mikä surkeinta, valta korruptoi aina, on järjestelmä mikä tahansa.

KOTIMAATA PELASTAMAAN

Ei Ruokanen kriiseistä kuitenkaan päässyt eroon, vaikka ulkomaanmatkat vähenivät. Seuraavaksi häntä tarvitaan pelastamaan talousvaikeuksiin ajautunutta kirkollista Kotimaa-lehteä. Pyytäjänä on kirkollisen mediakentän harmaaksi eminenssiksi osoittautuva opetusneuvos Veikko Pöyhönen, joka toimi Kotimaan hallituksen valtuuttamana ja suurimman osakkeenomistajan SKSK:n edustajana.

Tilanne Kotimaassa oli tulehtunut. Päätoimittaja Pentti Lempiäinen ei ollut saanut levikkikehitystä nousuun ja tilanne oli kärjistynyt. Ruokanen siteeraa Pöyhöstä:

”Lempiäinen vaati toimitusjohtaja Paavo Rinkinevaa erotettavaksi tai hän itse lähtee. Kotimaan hallitus saa päättää, kumpi lähtee.”

Hallitus päätyi siihen, että Lempiäinen lähtee. Kirjojen tekijä ja teologi ei ollut journalisti, tilalle tarvittiin Pöyhösen mukaan ”henkilöä, joka kykenee ottamaan kantaa myös yhteiskunnan kehitykseen, arvioimaan hallituksen ja politiikan kysymyksiä, erityisesti köyhän kansan näkökulmaa”.

Eletään vuotta 1987 ja Ruokasen johdolla Kotimaa uudistuu ja keventää ilmettään ulkoisesti mutta yhteiskunnallistuu sisällöllisesti ja saa uutta painoarvoa. Siitä tulee ihan merkittävä media, ei vain kirkon sisällä vaan myös yhteiskunnallisesti lehti, jonka juttuja muut lainaavat ja jatkavat. Mikä tärkeintä, Kotimaa ei salaile tai häpeile taustaansa: se on, kuten etusivun tunnuslause julistaa ”Kristillinen sanomalehti – sydämellä ja järjellä jo vuodesta 1905”.

Henkilökohtaisesti muistan tuon ajan uskontojournalismin yhtenä huippukautena. Meitä oli neljä keskenään kilpailevaa toimittajaa, Ruokanen Kotimaassa, Paavo Tukkimäki Hesarissa, Markku ”Pastori” Laitinen Apu-lehdessä ja minä Uudessa Suomessa. Emme tehneet mitään varsinaista yhteistyötä, mutta pallottelimme keskenämme: yksi syötti, toinen löi, kolmas jatkoi, neljäs taustoitti – siis normaalia journalistista lehtien välistä kilpailua skuupeista ja niiden jatkojutuista.

Kotimaahan siirtymiseen sisältyy myös yksi Ruokasen kirjan syvästi henkilökohtainen muistuma, yksi harvoista. Kehitysmaa- ja sotareportterina Ruokasen paino oli pudonnut 33 kiloa ja Suomen Kuvalehden päätoimittaja Mikko Pohtola vitsaili, että nälkäreportterina Ruokanen yrittää elää samalla kalorimäärällä kuin pakolaiset.

Hienosti sanottu, sanoo Ruokanen. Totuus oli kuitenkin paljon karumpi: ”olen surrut läskit kehostani jäätyäni yksin”.  Yksi ainoa lause, mutta sisältää paljon!

Ja on syytä muistaa, että Silminnäkijänä on nimenomaan muistelmat, ei elämäkerta. Vaikka toki se on sitäkin, mutta paljon henkilökohtaista jää kertomatta. Nyt henkilökohtaisuutta on lähinnä lapsuuden muisteluissa, nelivuotiaana isättömäksi sotaorvoksi jääneen lapsen tunnoissa ja 10 vuotta myöhemmin äidin kuoleman jälkeen nuorempien sisarusten elämästä vastuuta kantavana isoveljenä.

TARJOUS, JOSTA EI VOI KIELTÄYTYÄ

Ruokanen ehtii olla Kotimaan päätoimittajana vain pari vuotta. Uudistukset lähtivät hyvin käyntiin, levikki nousuun ja talouskin parempaan kuntoon. Mutta sitten tulee tarjous, josta ei voi kieltäytyä.

Ei kuitenkaan mafialta vaan Suomen Yhdyspankin tulevalta pääjohtajalta Ahti Hirvoselta. Itse asiassa Hirvonen on vain tarjouksen välittäjä, varsinainen kutsuja on pankinjohtaja Jaakko Iloniemi, entinen diplomaatti, entinen suurlähettiläs, entinen Urho Kekkosen luottomies.

Iloniemi on perustamassa Yhdyspankkiin suoraan konsernijohdon alaisuudessa toimivaa muutaman hengen yhteiskunta- ja viestintäsuhteiden osastoa. Uusi yksikkö vetää pankin linjaa, valmistelee pääjohtajan ja muut julkiset puheenvuorot. Se ei ole pankin viestintäosasto vaan tavoite on vaikuttaa, kun yhteiskunta muuttuu, sääntely päättyy ja markkinat vapautuvat.

”Kutsu on toimittajalle, kirjoittajalle, yhteiskunnan tuntijalle. Sinulla on ainutlaatuinen tilaisuus nähdä pankkimaailma ja talouselämä sisältäpäin. Tällaiseen tarjoutuu mahdollisuus harvoille ja harvoin”, Hirvonen perustelee.

Tarjous osuu oikeaan aikaan ja paikkaan. Ruokanen muistelee tuolloin pohtineensa, miten oppia tuntemaan talouden lakeja ja rahan logiikkaa. ”Tämä pala puuttuu köyhyysreportterin maailmankuvasta… Nyt saan haltuuni olennaisen tiedon lähteen, rahamaailman. Pureudun koviin tosiasioihin.”

Ruokanen muistuttaa, että toimittajana hän oli arvostellut politiikkaa, elinkeinoelämää ja pankkimaailmaa. ”Kun minut kutsuttiin sanojen käyttämisen lisäksi myös kantamaan pieneltä osalta vastuuta itse sisällöstä, en halunnut kieltäytyä.”

Äläkkähän siitä nousi, toimittajat irvailivat pastorin siirtymisestä ”Beelsebubin puolelle”. Taisin siinä joukossa olla minäkin. Uudessa Suomessa vinoilin. että taitaisi Ukko-Paavo nyt kääntyä haudassaan, kun pankinjohtajaksi siirtynyt Tapani oli juuri samana vuonna julkaissut Paavo Ruotsalaisen elämäkerran Talonpoikain herättäjä (WSOY 1989).

Ruokanen vastasi kollegoille lähettämällä potut pottuina: jokainen vinoilija sai postissa pussillisen Lapin puikulaperunoita.

PANKKIMAAILMAN OPPIVUODET

Muistelmia luetaan aina sillä silmällä, löytyykö niistä suuria paljastuksia, ennen näkemättömiä tarinoita. Kyllä Ruokanen niitäkin tarjoaa, vaikka näkökulma on kirjan nimenkin mukaisesti enemmänkin avoimin silmin kulkevan silminnäkijän kuin kabineteissa juonittelevan vallankäyttäjän.  Yhdyspankin kautta sitoo myös yksi tehokkaimmista suut sulkeva realiteetti eli pankkisalaisuus, joka koskee pankin sisäpiirissä toimivia niin etukäteen kuin jälkikäteen.

Jotain kuitenkin valottuu Yhdyspankin Aleksanterinkadun edustustilojen kabineteista – joissa muuten toimi tuolloin Helsingin paras ravintola. Ruokasen tietolähteenä on kaksi pääjohtaja Ahti Hirvosen muistiota. Toinen käsitteli Jorma Ollilan valintaa Nokian pääjohtajaksi ja siihen liittynyttä pankin sisäistä valtataistelua, kun Ollilan vastaehdokkaana oli Hirvosen edeltäjän Mika Tiivolan vävy Kalle Isokallio.

Toinen muistio liittyi Björn Nalle Wahlroosin urakehitykseen pankkimaailmassa siinä vaiheessa, kun luottamus häneen alkoi horjua SYP:n johdossa: ”Hän antoi räväkästi lausuntoja kaikista SYP:n asioista, niistäkin, joiden kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä.….Hän ei akateemisena teoreetikkona ymmärrä pankkitoiminnan tapoja. Meillä ei ollut vaihtoehtoa. Hänen oli lähdettävä,” Hirvonen tuskailee.

No, vaihtoehtoja toki on aina. Vaihtoehdoksi avautuu Wahlroosin siirto perustettavaan uuteen yhtiöön, jossa hän vastaa tiimeineen uusina omistajina Yhdyspankin entisestä investointipankkitoiminnasta. Syntyy Mandatum-malli, johon SYP tulee mukaan takaamaan sen uskottavuutta ja toiminnan luotettavuutta.

”Wahlroos potkaistaan kiertoradalle, jolla hän vaurastuu, Suomi avautuu ulkomaisille sijoittajille. Integraatio etenee.”

PALUU JOURNALISMIIN

Ruokasen oppivuodet pankkimaailmassa kestävät neljä vuotta. Paljon sisältyy niihin lähikuvaa siitä, miten valtaa talouden tärkeimmissä ja salaisimmissa kabineteissa käytetään. Voisi sen kiteyttää vaikka näin: ”Tämä on sotaa tummassa puvussa ja kravatti kaulassa.”

Sen jälkeen seurasi uusi 1993 alkanut kolmen vuoden kausi Kotimaan päätoimittajana ja paluu juurille, Suomen Kuvalehden päätoimittajaksi 1996. Ruokanen oli tuolloin jo yksi parhaiten verkottuneita journalisteja niin Suomessa kuin ulkomailla. Ruokasen ajasta SK:n päätoimittajana muodostui hänen työuransa pitkäaikaisin yhtäjaksoinen kausi saman työnantajan palveluksessa, peräti 18 vuotta.

Molemmissa oli edessä sama urakka. Levikki piti saada nousuun, sisältö tähän päivään, lehden arvostus nousuun. Molemmissa hän onnistuu. Ei niistä sen enempää, monista mielenkiintoisista vaiheista voi lukea muistelmista – en halua viedä sitä iloa lukijalta.

ELENIUS – KOTIMAAN SAATTOHOITAJA

Pari merkittävää vaihetta lehdistöhistoriassa haluan kuitenkin nostaa esiin. Ensimmäinen liittyy Kotimaahan, johon meillä molemmilla on vahvaa lukkarinrakkautta. Molemmista olen myös lukevinani rivien välistä lievää katkeruutta: tämän sain aikaan, tämän te onnistuitte tuhoamaan.

Kun Tapani 1996 jättää Kotimaan, menee lehdellä hyvin, jopa taloudellisesti. Hän tapaa seuraajansa, päätoimittajaksi valitun Jaakko Eleniuksen, jolle hän kertoo lehden uudistuksista. Eleniuksen vastaus yllättää täysin:

”Eleniuksen ääni värisee: Minä sitten olenkin saattohoitaja ja kuljetan Kotimaan hautaan.”

Elenius ei ole Ruokasen mukaan ollenkaan varma Kotimaan tehtävästä yhteiskunnassa ja kirkossa. ”Outoa huumoria, saattohoitajaksi hautaan, onko missionasi Kotimaan tuho,” Ruokanen hämmästelee.

Lopulta käy melkein näin. Ruokanen hyppää vuoteen 2003, kun Kotimaan toimitusjohtajana on talousneuvos Reijo Telaranta. Hän on saneerannut Kotimaa-konsernin sellaiseen kuntoon, että se voi jakaa jopa osinkoja omistajilleen.

Uutena omistajana on Kirkkopalvelut-yhtymä, joka haluaa sulattaa Kotimaa-osakeyhtiön konserniin liitettyjen yhdistysten toimintaan. Telarannan mielestä puurot ja vellit olivat menossa sekaisin, kun osakeyhtiön ja aatteellisen yhdistyksen kulttuurit yritettiin yhdistää.

Telaranta kyllästyi omistajien politiikkaan ja jäi eläkkeelle 2005. Siitä alkoi Ruokasen mukaan talouden alamäki; talous ei tuota, omaisuus kuluu, levikki sakkaa.

”Lauttasaaren kivitalo, kiinteistöt ja Helsingin arvohuoneistot ja muu varallisuus hupenee kuluihin ja epäonnistuneisiin liikeideoihin,” Ruokanen kirjoittaa. Ja nimeää myös Kirkkopalveluiden ja Kotimaan tuhoon vievät ylimmät vallankäyttäjät: Kirkkopalveluiden valtuuston puheenjohtaja, piispa Eero Huovinen ja Kirkkopalveluiden johtaja, rovasti Simo Huhta.

”Kotimaa joutui yritystoimintaa ja liike-elämää osaamattomien murjomaksi. Teologin koulutus antaa osaamisen ja pätevyyden kaikkeen,” hän lainaa Telarannan sarkastista lausuntoa.

”MIKSI KOTIMAA NÄPERTELEE?”

Ruokanen vertaa Kotimaata ja Maaseudun Tulevaisuus -lehteä (MT) toisiinsa. Lehtien asema oli erikoislehtinä samantapainen 1980-luvulla. Ruokasen mukaan MT on yhä merkittävä, sen ääni kuuluu, kun se puolustaa maaseudun väestöä EU:ssa, vaikka maatalousväen osuus on pudonnut alle neljään prosenttiin. Ruokasen mukaan Kotimaalla olisi hengellisen elämän ja arvojen, ihmisoikeuksien ja luonnon, perheen ja yhteiskuntaetiikan rakentajana samalainen asema kuin MT:lla talouslehtenä ja peruselinkeinojen äänenä.

”Miksi Kotimaa näpertelee eikä ota paikkaansa,” hän kysyy.

Ruokanen seuraa Kotimaa Oy:n ylimääräistä yhtiökokousta vielä joulukuussa 2021. Siellä tuttu hahmo vuosikymmenien takaa, Kotimaan hallituksen entinen puheenjohtaja Veikko Pöyhönen käyttää puheenvuoron, johon kiteytyy jotain olennaista Kotimaan nykytilasta:

”Kriisissä ei ole ollut kyse vain ulkoisista tekijöistä ja olojen heikkenemisestä vaan lehden ja yhtiön itse valitsemasta linjasta.”

”Olen usean vuoden ajan kysynyt, ovatko omistajat, johto, Kotimaa ja päätoimittaja tehtäviensä tasalla?”

Kovia kysymyksiä. Vastaukset vain jäävät tällä kertaa vähän ilmaan.

KIRILLIN TUTTAVUUTEEN

Toinen muistuma liittyy nyt ja aina ajankohtaiseen Venäjään ja sen ortodoksiseen kirkkoon. Ruokanen tutustui jo 1990-luvulla länsisuhteita aktiivisesti rakentaneeseen silloiseen Leningradin metropolitta Kirilliin, joka oli usein nähty vieras myös Suomessa.

Yhteys alkoi, kun Ruokanen oli mukana Ahti Hirvosen ja isä Ambrosiuksen seurueessa Moskovassa tapaamassa patriarkka Aleksi II:a sen jälkeen, kun SYP oli lahjoittanut käytöstä poistettuja tietokoneita kirkolle.

KGB:n peitenimellä ”Mihailov” toiminut metropoliitta Kirill, nykyinen patriarkka, avasi yhteyksiä länteen jo 1980 luvulla.  Hän oli aktiivinen Kirkkojen maailmanneuvostossa ja oli valmis yhteistyöhön Billy Grahamin ja Kalevi Lehtisen missiohankkeiden kanssa. Kirill vieraili usein myös Suomessa ja suunnitelmissa oli yhteinen retki jopa SYP:n tunturituvalle Saariselälle.

Tässä yhteydessä Ruokanen puhuu Kirillin harrastaneen murtomaahiihtoa. Tämä tieto täytyy korjata: Kirill on intohimoinen laskettelija. Kirjassaan Putinin alttaripoika Juha Meriläinen kuvaa, miten Kirillin kerrotaan käyneen usein presidentti Vladimir Putinin ja pääministeri Dmitri Medvedevin kanssa laskettelemassa Sotšissa. No, suksimiehiä kuitenkin.

PIISPALTA PUUKKOA SELKÄÄN

Ruokasen keskeinen väittämä on se, että Venäjän henkinen ja hengellinen avautuminen oli lähellä 1990 luvulla, kun Moskovan patriarkka Aleksi II ja kirkon kakkosmiehenä tuolloin ollut Kirill lähtivät takuumiehiksi Billy Grahamin ja hänen kakkosmiehensä Kalevi Lehtisen Missio-hankkeille Venäjällä.

Suuret Missio Leningrad ja Missio Volga olivat osa kommunismin jälkeistä perestroikkaa ja glasnostia. Missio oli hetken mahdollisuus Venäjän kirkon uudistamiseen vapausarvojen suuntaan. Aluksi myös Putin edusti tätä linjaa, Ruokanen muistuttaa.

Kalevi Lehtisen lisäksi hankkeessa olivat suomalaisista mukana Missiopappina tunnettu Kansan Raamattuseuran Markku Happonen sekä tuolloin jo Venäjällä kristillisiä televisio-ohjelmia käynnistäneet Hannu ja Laura Haukka, myöhemmin Alfa TV:n perustajat.

Venäjän missioihin liittyy myös episodi, jossa ”Suomen kirkko”, kuten Ruokanen lainausmerkeissä kirjoittaa, irtisanoutui yhteistyöstä niiden järjestelyissä. Suomen luterilaisen kirkon ääntä kiistassa käytti Kirkon ulkoasiain neuvoston alainen Itä-Euroopan työryhmä, ja julkisuudessa kiistan kärjessä oli Helsingin piispa Eero Huovinen, joka Ruokasen tulkinnan mukaan iski puukon selkään missiohankkeille.

Huovisen edustaman näkemyksen mukaan hankkeet olivat hätiköityjä ja rikkaiden länsimaiden ehdoilla tehtyjä. Pelättiin myös, että evankelioiva ratkaisukristillisyys voi johtaa Venäjän ortodoksisen kirkon vastustamaan proselytismiin, käännynnäisten hankkimiseen toisesta kirkkokunnasta.

MISSIO – MENETETTY MAHDOLLISUUS

Ruokanen oli tuolloin ja on myös edelleen toista mieltä. Hänen mielestään missiot tekivät kristinuskosta jälleen puheenaiheen Venäjällä – 70 vuotta jatkuneen kommunistisen ateismin ajan jälkeen. Ortodoksit myös näkivät, ettei missio uhkaa kirkon identiteettiä eikä kutsu ihmisiä pois kirkosta vaan kirkkoon.

Ruokanen lainaan myös isä Ambrosiusta, patriarkka Kirillin pitkäaikaista nuoruudenystävää: ”Missio olisi ollut yksi uusi mahdollisuus kirkolle kohdata tämän ajan ihmisiä.”

Ortodoksinen kirkko kuitenkin vetäytyi virallisesta yhteistyöstä, sillä suhtautumisesta missioihin oli tullut kirkkopoliittinen kiista myös Venäjän kirkon sisällä. Siitä voidaan toki kiistellä, oliko Suomen kirkon Itä-Euroopan työryhmällä kokoaan suurempi merkitys tässä kehityksessä. Ja voi myös olla, että asialla olivat suuremmat voimat – ja tämä on minun tulkintani – nimittäin se, että tuolloin jo Leningradin kaupungin johdossa poliittista uraansa käynnistänyt ja ulkomaansuhteita hoitanut Vladimir Putin katsoi jo pidemmälle: hän tarvitsi puhtaasti venäläisen kirkon omien valtapoliittisten pyrkimystensä takaajaksi.

Joka tapauksessa seurauksena oli Ambrosiuksen mukaan se, että kirkossa voittivat vanhoilliset Venäjällä ja Suomessa, tilaisuus hukattiin.

”Lopputulos näkyy 2020-luvulla: se on Putinin ja Kirillin isovenäläinen tulkinta ”Pyhästä Venäjästä”. Jeltsin käynnisti Venäjän uudistamisen, Putin pysäytti. Hän käänsi kelloa taaksepäin apunaan Kirill.”

JATKOA ODOTELLESSA

Kirjan kuvitus on laadukasta, ovathan useimmat kuvan maan parhaitten lehtikuvaajien ottamia. Paljon puhuvia ovat myös kotialbumin kuvat ja Tapanin omat ensimmäisten lehtijuttujen kuvat – ei vähiten ensimmäinen lehtikuva rinnakkaisluokan tytöstä Ursula Rainiosta aurinkoa ottamassa Ounaskosken rannalla.

Vaikka välillä suuriakin juttuja joudutaan tekemään minimaalisista aineksista, niin useimmiten tuska on laajalle rönsyilevän materiaalin karsimisessa, ytimen löytämisessä. Tässä tehtävässä Ruokanen on neljän vuoden työssään onnistunut varsin hyvin. Kyllä hän kirjoittaa osaa! Jossain kohdin tosin olisin kaivannut kustannustoimittajalta tiukempaa otetta, nyt tarinat välillä liikkuvat sekaisin ajassa ja paikassa niin tiuhaan, ettei aina pysy mukana.

Muutamaa syventämistä jäin myös odottamaan. Mielellään olisin lukenut Tapanilta maailman roskalaatikoiden teologian tasalta nousevaa laajempaakin analyysiä Suomen luterilaisen kirkon nykymenosta ja erityisesti kirkollisen median tilasta muutenkin kuin Kotimaan osalta. Tai maamme pakolaispolitiikasta.

Muistelmissa tietysti muistellaan, mutta vähintäänkin yhtä mielenkiintoista olisi kuulla, miten kaiken menneen viisaudella katsottaisiin myös eteenpäin, tulevaisuuteen. Viime aikoina lukemistani muistelmista vain piispa Mikko Heikka on onnistunut kurkottamaan myös tulevaisuuteen.

Ja oma mielenkiintonsa voisi olla sisäpiirin Silminnäkijän näkemyksillä siitä, mihin Alfa TV lopultakin kaatui – tai ylipäätään uskonnon roolista erityisesti televisiojournalismissa, niin meillä kuin maailmalla.

Ja yksi näkökulma – tai sen puute – on myös kysymyksen arvoinen: miksi Ruokasen siviilipalvelustausta ei sanallakaan näy muistelmissa. Ei Ruokanen sillä ole koskaan elämöinyt, mutta juuri siksi siitä olisin – itsekin sivarina – mielellään lukenut, varsinkin juuri nyt, kun kansakunnat militarisoituvat ja sodat vain raaistuvat. Ja myös siksi, koska hän on maassamme yksi merkittävimpiin yhteiskunnallisiin tehtäviin edennyt sivari ja samalla myös Valtakunnallisen maanpuolustuskurssin käynyt vaikuttaja.

Mutta – kuten sanottu – kaikkea ei voi saada kerralla. Ehkä saamme vielä lukea muistelmien toisen osan – tai sivullisen kirjoittaman kriittisen maailmankatsomuksellisen elämäkerran pappiskoulutuksen saaneesta journalistista.

Kyllä hän sen ansaitsisi, vielä nuori mies. Kirjoitetaanhan nykyään elämäkertoja jo kolmekymppisistäkin.

Arvioitu teos: Tapani Ruokanen, Tapani Ruokanen silminnäkijänä. Docendo 2024, 488 s.