Nyt kun viimeisetkin joulukinkun rippeet on syöty ja rasvat pyyhitty suupielistä, on hyvä aika hetkeksi pysähtyä ihan rauhallisesti ja neutraalisti pohtimaan elämän kiertokulun syvimpiä ulottuvuuksia sikatalouden näkökulmasta.
Mariia Niskavaaran pieni romaani Ester, teurastaja voitti viime syksynä Helsingin Sanomien Vuoden paras esikoisteos -palkinnon. Teos on toki mitaltaan pieni, mutta sisällöltään huikean kaunista sanataidetta lihan ihanuudesta ja naisena olemisen tuskasta. Teksti suorastaan pursuaa apokalyptistä ja vanhatestamentillista jylyä: nyt ollaan ristillä riippuneen Harro Koskisen ylösnousseen Sikamessiaan sielun syvyyksissä.
Myönnän että olen mukavuusalueeni ulkopuolella: mitä minä todellakaan tiedän lapsettomuuden ruumiillistumisesta tai sian syvällisemmästä sielunelämästä. En todellakaan tiedä, mutta aina on hyvä hypätä oman ymmärryksensä ulkopuolelle, katsoa maailmaa sinisilmin, rikkoa kuplansa rajoja. Sitä jos mitä tässä ääri-ilmiöiden maailmassa nyt totisesti tarvitaan.
Rajojen ylittämiseen tarjoaa Ester, teurastaja ennen kokemattomia makunautintoja. Ei mitenkään rienaten, pikemminkin surumielisesti mennyttä maailmaa havainnoiden, luomiskertomusta ja sielujen vaellusta yhä uudelleen varioiden.
ELÄMÄN ANTAJA – ELÄMÄN LOPETTAJA
Ester on lihakauppiaan tytär, josta tulee teit´isäin astumaan teurastaja lihakaupungin lihanjalostustehtaalle, siis tehdassikalaan, elintarviketehtaaseen. Sieltä Ester löytää myös miehensä, saman tehtaan keinosiementäjän. Jo alkuasetelma on herkullinen: samassa perheessä on niin elämän antaja kuin elämän lopettaja.
Esterin nimetön kotikaupunki on lihakaupunki. Sen Ester oppii jo koulussa, samalla kun hän oppii sanan elinkeinorakenne. On siis lihakaupunki, samalla tavalla kuin on paperikaupunki, puukaupunki, metallikaupunki ja teräskaupunki, tehtaan ympärille syntynyt kaupunki. Meidän kaupunkimme tehdas on lihanjalostamo, oli opettaja sanonut. Ensin oli tehdas, vasta sitten syntyi kaupunki.
Jo alkuasetelma on epätodellinen: sikalan ja elintarviketehtaan yhdistelmä samassa rakennuksessa. Ei sellaisia oikeasti ole, ainakaan siinä mittakaavassa kuin kirjassa kuvataan. Kyllä sikatalouden logistiikkaa toimii aivan toisella tavalla.
Mutta tämä onkin vain vihje siitä, että kirjassa moni muukin asetelma on epätodellinen, fiktiivinen. Kuten kirjailija Maaria Niskavaara itse määrittelee: kirja on groteski aikuisten satu. Siinä eletään maailmassa, jossa näyt ovat irrationaalisia, apokalyptisia, kafkamaisia, vanhatestamentillisia.
Todellista on kuitenkin lihatehdas – lihahihna, joka virtaa tehdashallien lävitse.
Tehdas hallitsee kaikkea elämänmenoa. Ester ja Keinosiementäjä avioituvat, muuttavat uuteen asuntoon, tehtaan rakennuttamaan. Pöytä sijoitetaan ikkunan eteen niin että tehdas hallitsee näkymää. Ja kollegoja kutsutaan kylään, ihaillaan tehdasta iltavalaistuksessa. Pöydälle asetetaan cocktailtikkuja: saa valita ottaako nakkia vai lihapullaa. Ester sanoo vieraille: tästä näköalasta me maksoimme kymmenentuhatta ylimääräistä.
On myös pikkukaupungin tiivis tunnelma; kaikki tuntevat toisensa, ja jos eivät tunne, niin tietävät, tai ainakin ovat tietävinään. Erityisesti sen, mitä nuorenparin avioelämään kuuluu, joko alkaa vaimon vatsa pyöristyä. Toki luonnollista ja odotettavaa, tässä diplomiemakkojen ja keinosiementäjän – diplomiseminologin – hallitsemassa yhteisössä.
KUINKA LIHA SYNTYI
Lihakaupungissa kaikki pyörii lihan ympärillä, jopa niin että marketin lihamestari on tehnyt taidetta lihan leikkaamisesta asiakkailleen.
”On kaunis näky, kun porsaankyljys leikataan perhosleikkeeksi, yhdellä nopealla viillolla. Tietenkin juuri tämä sävy, porsaan ulkofilee, oli ollut Botticellin mielessä, kun tämä oli sekoittanut paletillaan Venuksen nännin värin.”
Sana vegaani ei Esterin sanavarastoon kuulu – niin kasvissyöjä kuin kirjailija itse onkin. Itse asiassa romaanissa ei sanaa vegaani mainita kertaakaan, sitä vastoin Jumala 33 kertaa, sielu peräti 44 kertaa. Raamatullisuus alkaa jo luomiskertomuksesta, lihakaupungin papin esittämästä tulkinnasta Esterin isän ja äidin häissä: siitä kuinka liha syntyi hengen sivutuotteena, kun maailma luotiin ja kun Jumala alkoi muovata kirkkaasta ja muotoa vailla olevasta Hengestä tihkuvasta nesteestä erilaisia hahmoja.
Ja kas, yksi hahmoista oli ihmisen muotoinen ja Jumala antoi sen kuljeskella vapaana puutarhassaan.
KOHTU – JUMALAN APULAINEN
Suorastaan hellyttävä on Niskavaaran luomiskertomuksen jatko. Kun Jumala oli luonut lihat ja sisäelimet, hän sulloi ne eri muotoisiin nahkasäkkeihin, toiset pieniin, toiset suuriin, toiset karvaisiin, muutaman karvattomiin.
”Niihin Jumala survoi lihat kuin makkaraan. Niin maailma luotiin, lihaa survomalla.” Vain iho erottaa ihmisen eläimestä, sisuskalut ovat samanlaisia, niin eläimellä kuin ihmisellä. Niin Ester ajatteli. Mutta ei Jumala loputtomiin jaksanut luoda uutta elämää, sulloa lihaa nahkasäkkeihin.
”Ja sinä päivän Jumala oli luonut avukseen kohdun. Elimen, joka teki lisää elimiä ja niille sopivia nahkasäkkejä. Kohdusta tuli Jumalan apulainen maan päällä ja kun ensimmäinen kohtu täytti tehtävänsä, loi eläimen toisesta eläimestä, Jumala lepäsi.”
Niin kaikki sai alkunsa, pappi sanoi, ”ja aamen, hän sanoi, ja isä ja äiti ottivat toisiaan kädestä, kävelivät kaupungin läpi pankkiin, saivat lainan ja ostivat pienen matalakattoisen liikehuoneiston ja kyltin. Kylttiin he kirjoittivat punaisella tussilla: irtomakkaraa.”
Niin kaunista, niin kaunista. Ja raamatullista.
Ei niin että Niskavaaran romaani oli jotenkin ohjelmallisesti lihansyönnin ylistys. Päin vastoin, juuri siinä se onkin taitava, rivien välistä luettava. Omassa groteskissa kuvottavuudessaan se kertoo lihateollisuuden tehotuotannosta paljon tehokkaammin kuin sormella heristely, pamfletti.
Ei siinä lihakauppias-isä ole sattumalta kuolla sydäninfarktiin, ei siinä sattumalta lihakaupunki peity lumisateella vaaleanpunaiseen huntuun, ei naapuri saa rapistuneen sydämensä tilalle elinsiirrolla sian sydäntä.
JA SIINÄ SIELU MENEE
Ester, teurastajassa puhutaan paljon myös sielusta, ihmisen ja sian sielusta. Ja kuolemasta, siitä mihin sielu kuolemassa menee. Esterin biologiassa sielu on sisäelimistä pienin ja nestemäinen, syötäväksi kelpaamaton. Painaakin vain 21 grammaa. Kuollessa sielu höyrystyy ja nousee läpinäkyvänä pilvenä ilmaan.
”Ja niinpä, jos sattuu kuoleman hetkellä olemaan vainajaa liki, saattaa tuntea ilmassa ruokaisan tuoksun, siinä sielu menee. Sellaista on teurastamossa aina. Ja aina silloin tällöin saattaa kuulla aivan tietynlaisen äänen, hennon läpätyksen ja tuntea vienon tuulenvireen ohimoillaan. Sellaista on, kun taivaan portit avautuvat ja ottavat vastaan irrallaan vaeltavat sielut.”
Ja siitä Ester on varma, että taivaassa sielut kerätään talteen, yhtäkään ei lasketa hukkaan, sinne ne kerätään taivaan suureen liemikattilaan, josta kaikki elämä on saanut alkunsa.
Tästä voivat teologit ja muut jumaluusoppineet jatkaa. Ihan oikeasti juuri luen toisaalla, miten aikuiset viisaat miehet Facebookissa väittelevät tosissaan sielun ja ruumiin olemuksesta, terveestä sielusta terveessä ruumissa, materiaalisen ja henkisen suhteesta, näkyvästä ja näkymättömästä Platonin tietoteorian ja Raamatun tekstien kontekstissa.
Siis Herran vuonna 2026. Ei ole Maaria Niskavaaran Ester, teurastaja mitenkään kaukana tämän päivän kuumista teologista kysymyksistä!
LASTA HALUTTIIN, SAATIIN KASVAIN
Esterin, teurastajan elämän kipeä teema on lapsettomuus, elämän jatkaminen. Hänelle lapsettomuus ei ole vapaaehtoista, ei mukavuudenhalua. Lasta yritetään tosissaan, heti kotiin tullessa eteisen matolla, tarkasti oikeina hetkinä. Eikä vikaa löydy, molemmat puolisot on testattu ja hyviksi havaittu, Esterin kiukuksi keinosiementäjän siemen jopa erinomaiseksi tutkittu.
Neljännen keskenmenon jälkeen Ester luovuttaa, kertomus saa jo mustan huumorin sävyjä: lasta haluttiin, saatiin kasvain.
Raskauden sijaan Esterin vatsassa alkaa elää omaa elämäänsä kasvain. Jotenkin kauniisti osaa Niskavaara kuvata tätäkin koteloituvaa tragediaa; työtoverit ja kaupunkilaiset saavat mitä yhteisö on kiihkeästi odottanut: koskettaa Esterin kasvavaa vatsaa. Lapsen sijasta siellä tuntuu nyt kasvain, ei lapsi. Mutta jotain tuntuu.
KATOAVAT TEHDASKAUPUNGIT
Kaiken eksistentiaalisen pohdinnan lisäksi Ester teurastajan voi nähdä viimeisenä oodina katoaville tehdaskaupungeille, niiden yhtenäiskulttuurille. Mennyttä maailmaa tässä kuvataan.
Ei haise monellakaan paikkakunnalla enää sellu, ei pelaa oman kylän pojat jalkapalloliigassa, ei pyri tehtaan luottamusmiehet eduskuntaan, ei asuta tehtaan asunnoissa.
Kovin on elinkeinorakenne muuttunut. Tehtaan patruunat ovat vaihtuneet kiinteistökehittäjiin, paperikoneiden tilalla konesalien supertietokoneet jauhavat halvalla sähköllä tekoälyä ja louhivat bitcoineja, tehtaan varjossa eletään nyt globaalia kebabintuoksuista monikultturia. Ja ne futisjoukkueet: kovin ovat värikästä porukkaa monen entisen tehdasjoukkueen ostetut nykypelaajat.
Lihakaupunki kuitenkin jatkaa. Elämä jatkuu, lihahihna tuottaa syötävää. Keinosiementäjä osaa asiansa, emakot tulevat tiineiksi, uusia porsaita syntyy, teuraaksi joutuvien sielu livahtaa ilmanvaihtosäleikön kautta taivaalliseen soppakattilaan odottamaan uutta tulemistaan.
Vähän on ihmisellä perustarpeita: syntyä, syödä ja kuolla. Sen Ester, teurastaja todistaa. Ja sanoittaa omalla irrationaalisella tyylillään asioita, joita ei sanoilla voi kertoa.
JUURI NYT, LOPPIAISEN JÄLKEEN
Mariia Niskavaaran Ester, teurastaja ei ehkä ole samanlaista maailmankirjallisuutta kuin toissa vuonna saman esikoiskirjapalkinnon voittanut Iida Turpeisen Elolliset, joka on nopeasti noussut kansainväliseksi menestykseksi.
Mutta pelkästään kotomaan kuolevien tehdaspaikkakuntien eksistentiaalisena ja yhteisöllisenä kuvauksena Ester, teurastaja on palkintonsa ansainnut, etten sanoisi kaikesta lihan tuoksusta puhdistavana surrealistisena ja lopun aikojen raamatullisena kokemuksena.
Erityisesti juuri nyt, loppiaisen jälkeen, joulukinkuilla mässäillystä toipumisen aikana.
***
Kuuntelin Ester, teurastajan äänikirjana. Lukijana on Krista Kosonen. Jälleen kerran tuli todistettua, mikä merkitytys ammattitaitoisella lukijalla on kirjan kuuntelukokemukseen. Kosonen lukee tarkasti artikuloiden, kirjan luonteen mukaisen eleettömästi ja värisyttelemättä, mutta oivaltavasti.
Äänikirjaan sisältyy ainakin Storytellin palvelussa myös ominaisuus, jos ei ole paljon puhuttu. Kun kirjasta avaa puhelimen näytölle tekstiversion, on siinä näppärä hakutoiminto: sanahaulla ohjelma hakee kirjasta kaikki kohdat, joihin sana sisältyy. Todella kätevä esimerkiksi kuullun ymmärtämisessä ja tällaisia arviointeja tehdessä.
PS.
Kirjailijan sielunelämään ja muuhunkin teologiaan voi tutustua vaikkapa täällä:
Arvioitu teos: Mariia Niskavaara: Ester, teurastaja. Kustantaja Kosmos 2025. 181 s. Äänikirja, lukija Krista Kosonen, kesto 4t 19min. Possunpunainen kansi: Ulla Donner.
'Sian sielunelämän äärellä' kirjoitusta ei ole kommentoitu
Be the first to comment this post!