Saisio Stalinista

Kuvitelmia äärimmäisen vallan äärellä

Kuuntelin Pirkko Saision jyhkeän monologiromaanin Suliko, yrityksen ujuttautua hirmuhallitsija Stalinin mieleen ja sieluun. Tai ei, ei hän ole Stalin, Saisiolle hän on Ioseb Besarionis dze Jughasvili, juopon suutarin pieni nälkäinen poika menossa vuokraisäntä Isä Hristof Tšarkvianin lahjoittamissa liian lyhyissä housuissa ensimmäisenä päivänä kouluun Gruusian Gorissa.

Sinne hän palaa, yhä uudestaan, lapsuutensa ja nuoruutensa traumoihin, tuo väkevä mies, syntyperäinen kartveli, gruusialainen, susien sukua. Mies, jolle muut ovat vain muurahaisia, tahdotonta massaa, hänelle isällisesti paimennettavaksi annettuja. Siinä ohjauksessa ei tappioita lasketa, ei henkiä säästetä. Siinä saavat mennä niin viholliset kuin ystävät, eikä edes sukulaisia armahdeta.

Hei alkuun Saisio kiteyttää bolsevikki Stalinin vallan äärettömyyden 15 sanaan, kirjan mottoon.

Koska jumalaa ei ole, minä tein jumalan.

Itselleni.

Ja itsestäni.

Jonkun täytyy antaa itsensä uhriksi.

Suliko on hämmentävä romaani. Äärimmäisen kaunista kieltä äärimmäisistä julmuuksista. Sisäinen ristiriita on rajaton – mutta tätähän elämä on, myös suurten generalissimusten elämä.

Romaanin rakenne on mielenkiintoinen. Stalin tai Josif Vissarionovitš, kuten Saisio häntä hellittelee, palaa muisteluissaan aina uudestaan ja uudestaan vuoteen 1953, kuolinvuoteensa. Ja aina hän osoittaa sanansa mystiselle Sulikolle, kuin läpikuultavan verhon takana piilevälle suurelle toteutumattomalle rakkaalleen, ainoalle ihmiselle, jolle hän uskaltaa uskoutua, jolle uskaltaa kirjoittaa päiväkirjaa päänsä sisällä.

Sillä pelokashan tämä suuri hallitsija on, lipevien hännystelijöiden saartama, pelolla pelokkaiksi säikäytettyjen mielistelijöiden ympäröimä. Ja samalla ovien takana kuiskaten hiiviskelevien palvelijoidensa palvoma.

Mutta Sulikolle, saavuttamattomalle, hänelle hän uskaltaa tilittää todellisia tuntojaan, yhä uudestaan vuodesta 1953 aloittaen, yhä uudestaan elämäänsä kerraten. Uskaltaa, koska haavekuva ei voi pettää.

KUOLEMAN FILMINAUHAA

Ei voi olla sattuma, että kirjassa palataan juuri tuohon vuoteen 1953 – Josif Vissarionovitš Stalinin kuolinvuoteen. Kirja on romaaniksi laajennettu klassinen uskomus kuoleman hetkestä, siitä kuinka me silloin ennen viimeistä henkäystä näemme elämämme kuin nopeutettuna filminauhana.

Saisio kirjoittaa kuin pitkää, loputtomasti jatkuvaa kokoillan elokuvaa. Eikä sekään voi olla sattumaa: vielä kuollessaankin ja vielä sen ylikin Josif Vissarionovitš – tuo suuri elokuvien ystävä – saa olla itse itselleen käsikirjoittamansa filmin pääosassa.

Ja kuinka sattuikaan, juuri muutama viikko sitten dosentti Leo Näreoja kirjoitti Vartijassa kuolemanrajakokemuksista. Poimin tähän mielenkiintoisesta artikkelista vain yhden ajatuksen. Näin Näreoja kirjoittaa ”….elämän ja kuoleman raja ei ole jyrkän kaksijakoinen, vaan se muodostaa jatkumon, harmaan alueen.”

ELÄMÄSTÄ KYLLÄNSÄ SAANUT

Tuonne harmaalle jatkumolle Saisio kirjoittaa suuren Stalinin irvokkaasti makaamaan tuhkan maku suussa omassa kusilammikossaan Kuntsevon datšansa ruokapöydän alla. Siellä hän kelaa vainoharhaisen elämänsä kauheuksia, kela kelalta. Siellä hän saa rauhassa uneksia Sulikosta, kokea hidasta kuolemaansa, kun eivät säikyiksi pelotellut toverit uskalla tulla suljettujen ovien takaa edes katsomaan, ei edes lääkäriä hakemaan.

Ja tämä tarina on vieläpä tosi. Eivät Stalinin hännystelijät ja pelokkaiksi opetetut alamaiset uskaltaneet pariin päivään tehdä mitään, kun Stalin ei vastannut heidän koputuksiinsa, eivät salaisen poliisin NKVD:n Lavrenti Berija, ei marsalkka Nikolai Bulganin, ei valtaa kärkkyvä Nikita Hruštšov, ei seuraajaksi povattu Georgi Malenkov, ei edes tytär Svetlana Allilujeva. Lääkärin toki lopulta kutsuivat, mutta mitään ei ollut enää tehtävissä. Neljä päivää siinä meni, mutta aivohalvaus vei lopulta suuren Isä Aurinkoisen – vai oliko se sittenkin myrkytys, varfariini. Epäilys jäi.

Stalinin viime hetkistä on muuten tehty mustaa huumoria tihkuvat elokuva ja näytelmä, jotka molemmat perustuvat Fabien Nuryn ja Thierry Robinin luomaan sarjakuvaan La mort de Staline.  Armando Iannuccin ohjaama satiirinen elokuva Stalinin kuolema sai Suomessa ensiesityksensä 2017, ja Antti Mikkolan sovittama ja ohjaama farssiksi yltynyt teatteriversio tuli Tampereen teatterin ohjelmistoon syksyllä 2022. Niin että ei Saisio omassa Stalinin kuoleman kuvituksessaan ja kuvittelussaan ole ensimmäisenä asialla.

Raamatullisesti Saisio kirjoittaa Stalinin kuolemaan elämästä kyllänsä saaneena. Ja huikeassa loppukohtauksessa elämään vielä kuolemansa jälkeen, tarkkailemaan pelokkaiden säikkyjen hätääntynyttä poukkoilua, elämään Kremlin mausoleumiin Leninin viereen haudattuna, odottamaan pääsyä hämyisen rakkaansa Sulikon luo.

ETTÄ EMME UNOHTAISI

Ja taas tullaan faktan ja fiktion taitekohtaan. Faktaa on runsaasti, henkilöt ovat oikeita, vallankumouksen sankarit todellisia, tapahtumat tapahtuneita. Ei Saision ole paljoakaan tarvinnut kuvitella, ei hiipiä kovin syvälle Stalinin pään sisälle. He ovat tehneet sen ihan itse.

Mutta miksi ihmeessä kirjoittaa vielä yksi kirja Stalinista? Eikö näitä gulagin kauheuksia ole ihan tarpeeksi vatvottu, eikö olisi aika muurata koko mies lopullisesti Kremlin muuriin, näkymättömiin, kuulumattomiin?

Canceloida. Unohtaa.

Olisihan se helppoa, helpottavaa. Älä silmä pieni katso minne vain. Mutta kun ei tämä mihinkään lopu. Ei, todellisuus syntyy aina uudestaan, aina syntyy uusia hallitsijoita, uusia terrorin taitajia, toisten alistajia, vallan hännystelijöitä, tekoälyn hyödyntäjiä. Ei sitä tarvitse kuvitella, ei tarvitse kuin katsoa ympärilleen, sen kummemmin sormella osoittamatta. Heti osuu.

Miten juuri tässä kohtaa tulee mieleen Klaus Härön riiipaisevan tuore elokuva Ei koskaan yksin. Juutalaisten kohtalon lisäksi elokuva kuvaa hyvin sitä, mitä tapahtuu, kun sääntöpohjainen yhteiskunta alkaa murtua. Miten silloin tilalle tulevat hallitsijan oikut, ennakkoluulot, enemmistön diktatuuri, vahvemman pelko, pako katsomaan ohi.

Miksi me juuri nyt niin puhumme Euroopassa sääntöpohjaisesta demokratiasta, parlamentarismista, pelisäännöistä. Kovasti puhumme, mutta mitä sitten, jos emme tee mitään. Suliko osoittaa, mitä tapahtuu, kun sitä ei enää ole, kun pelkkä puhe ei enää riitä.

Siksi Sulikoon kuviteltuja Stalinin oppeja pitää kuunnella. Aina uudestaan. Juuri nyt.  Esimerkiksi näin:

– Tärkeintä ei ole mitä ihmiset puhuvat, sanoo Josif Vissarionovitš. Tärkeintä on mitä he ajattelevat. Gulagit ovat täynnä kansanvihollisia, jotka ovat puhuneet ohi suunsa, eli puhuneet sitä mitä ajattelevat.

GULAG ON PÄÄMME SISÄLLÄ

Mitä onkaan tämän päivän somepuhe: ohi suunsa puhumista, puhetta siitä mitä ihmiset ajattelevat. Juuri tätä rajattoman sananvapauden vaatijat haluavat: vapaata tajunnanvirtaa, pidäkkeetöntä puhetta, puhetta ilman portinvartijoiden holhousta. Ilman pelkoa gulagiin joutumisesta.

Jos siis vain olet kansan vallan kanssa samaa mieltä, etkä puhu algoritmia vastaan.

Mutta rajaton sananvapaus on harha, sen rajat tulevat nopeasti vastaan. Vankileirien saaristo on nyt päämme sisällä, sitä kuvaavat sanat maalittaminen, ilkeys, cancelointi, tahallinen väärinymmärrys, oman kuplan ulkopuolelle sulkeminen, hybridivaikuttaminen.

Ja kyllä me tämän rajan piirtäjät tiedämme, aivan kuin Josif Vissarionovitš aikanaan määritti omien harhojensa mukaisesti oman kansansa viholliset, aivan samoin tämän päivän rajattoman vallan pitäjät määrittelevät oman versionsa oikeasta ja väärästä, mustasta ja valkoisesta, sallitun puheen määrän ja sävyn, valheen suhteellisuuden.

Tässä ja nyt nimiä mainitsematta, ohi suunsa puhumatta.

TROLLEJA, IKONEJA

Propagandan, trollitehtailun nämä diktaattorit ovat aina osanneet, ovat aina löytäneet parhaimmat ammattilaiset kiillottamaan kuvaansa. Niin kuin tämä Neuvostoliiton työn sankari, iskurityöläinen Aleksei Grigorjevitš Stahanov, nimensä stahanovilaisuudelle antanut kaivostyöntekijä, joka oli louhinut viiden tunnin ja neljänkymmenen viiden minuutin yövuoronsa aikana sata kaksi tonnia kivihiiltä. Täsmälleen. Neljätoista kertaa enemmän kuin normin mukaisesti piti. Kuten Pravda – totuus – kertoi.

Tai seitsemänvuotias koulutyttö Engelsina Markizova ojentamassa kukkia Stalinille lahjana Burjatia-Mongolian tasavallan lapsilta. Tilaisuudesta otettu valokuva Engelsinasta, tuosta kommunistisen manifestin toisen luojan Friedrich Engelsin mukaan nimetystä burjaattitytöstä Stalinin sylissä, on yksi tunnetuimmista mielikuvaa diktaattorista koko kansan lapsia rakastavana isänä luoneista valokuvista. Eikä sitä ripustettu vain kaikkien Neuvostoliiton koulujen luokkahuoneiden seinille vaan se levisi lehtien sivuilla kaikkialle maailmaan.

Saisio suorastaan herkuttelee kuvatessaan Stalinin mikromanageerausta, kun näitä neuvostoajan ikoneita luotiin. Yksityiskohtaisia ohjeita saivat niin toimittajat, valokuvaajat kuin sankarien taustoja selvitelleet NKVD:n agentit.

Eihän siinä tietysti hyvin käynyt. Tuli uudet työn sankarit, tuli uusi tyttö Isä Stalinin rinnalle, samaan kuvaan tuon kaikkien lasten ystävän kanssa. Kansa tarvitsi uudet idolit, despootti kaikkivaltias uudet valtansa leikkikalut.

Nämä sadut eivät pääty onnellisesti, näissä ei eletä yhdessä elämänsä loppuun. Näihin satuihin Saisio kirjoittaa kaikkien diktatuurien synkät avainsanat:

”Isä vietiin yöllä. Isä pukeutui ja lähti rauhallisesti miliisien mukaan, koska kyseessä oli selvästi väärinkäsitys.”

Eikä isä palannut. Sitten katosi äiti. Ja Engelsinasta tuli kansanvihollisen tytär, kansanvihollinen itsekin. Eivätkä väärinkäsitykset selvinneet.

SILTA YLI KUOLLEIDEN

Mutta näitä väärinkäsityksiä riitti neuvostovenäjällä. Ja niitä riittää nykyvenäjällä. Miksi ei riittäisi, massojen maassa, jossa muurahaiset ymmärtävät sen mitä ihmiset eivät. Näin selittää Josif Vissarionovitš muurahaisten sielunelämää:

”Ne ymmärtävät, ettei ole olemassa yksilöitä, on vain yhteisöjä. Ne ymmärtävät, että yhteisön etu on jokaisen yksilön etu.”

Ja Saisio antaa Josif Vissarionovitšin kertoa esimerkin vaeltajamuurahaisista.

”Ne vaeltavat paikasta toiseen hyvin järjestäytyneinä pataljoonina, ja jos vastaan tulee oja tai virta, hukuttautuvat ensimmäiset ja tekevät itsestään sillan, ja niiden ruumiiden yli seuraavat pataljoonat pääsevät eteenpäin.”

Eivät vaeltajamuurahaiset tuhlaa voimiaan ja järkeään vaeltelemalla päättömästi paikasta toiseen kuin ihmiset. Ei, sillä:

”Sotaanhan ne ovat menossa.”

Näin puhuu suuri Generalissimus, sotasankari. Ja kiteyttää siihen Venäjän ikiaikaisen sotataktiikan. Yhteisön etu ajaa kaiken ohi, yksilöillä ei ole arvoa. Niin toimi tsaarin armeija, niin toimi vallankumous, niin voitettiin suuri isänmaallinen sota, niin toimitaan nyt Ukrainassa.

Ja koko ajan kuolemaa tekevä Stalin pyörittää hämyisen Sulikon nähtäväksi uutta elämänsä filmikelaa, tuo Tbilisin pappiseminaarin kesken jättänyt Josif Vissarionovitš, tuo miljoonien elämästä ja kuolemasta yksinvaltaisesti päättänyt vainoharhainen tyranni, itse itsensä jumalaksi korottanut.

SELLAINEN OPPI ON HULLUUTTA

On hänellä sanottavaa myös uskonnosta, miksi ei olisi, vaikka sitä kuinka yritettiin ikiuskoisesta Venäjän kansasta kitkeä. Josif Vissarionovitš puhuu Bysantin kirkon vaalimasta vertauksesta hyvästä paimenesta, laumansa yhden eksyneen lampaan takia jättävästä paimenesta.

”Sellainen oppi on hulluutta. Se on romanttista kohtuuttomuutta, tuhoisaa. Oikea paimen katsoo laumansa parasta, ei yhden hölmön, joka lähti omille teilleen.”

Sillä lampaat ovat vankeja, vaikka liikkuvat vuorenrinteillä vapaina, julistaa Josif Vissarionovitš, tahdottomia olentoja. Niille on asetettu ihminen määrääjäksi, vartijaksi. Niin kauaksi aikaa, kun paimennettavat eivät ymmärrä olevansa sisimmältään vapaita.

Ja vapaus, se toteutuu vasta, kun vapaa ymmärtää oman vapautensa ja vapautta tahtovat löytävät toisensa. Silloin avautuu heidän eteensä tie, jota kulkea, vuori jonka ylittää.

”Ja kuin itsestään joukosta valikoituu se, joka kulkee edellä ja jota toiset seuraavat.”

Voisiko enää runollisemmin kuvata suuren vallankumouksen ytimen. Ja sen johtajan. Suuren aatteen, jonka jätkät pilasivat. Vallankumouksen, joka söi lapsensa. Hyvään pyrittiin, vankileirien saaristoon päädyttiin.

Kyllä Josif Vissarionovitš tiesi, ettei suurta aatetta runoilijat johda, eivät pidä kansanjoukkoja kurissa. Tarvittiin terästä – sattumalta ei nimi Stalin tarkoita terästä, taipumatonta terästä. Kansa sai mitä halusi, suuren johtajan. Ja jos ei sitä heti tiennyt, ruoskittiin haluamaan, tietämään.

FIKTION HURMA

Saision Suliko on huikea sekoitus faktaa ja fiktiota. Jo kirjan nimestä alkaen. Faktaa on se, että Suliko – suomeksi sielu – oli Neuvostoliitossa suosittu gruusialaisen Akaki Tseretelin sanoittama ja Varinka Tseretelinlauluksi säveltämä rakkausruno. Ja näin tarina kertoo, se oli yksi Stalinin suosikkilauluista. Riippumatta siitä, onko tarina tosi, niin on siinä syvältä nousevaa surumielistä gruusialaista jyhkeyttä ja hehkua Puna-armeijan kuoron esityksessä vuodelta 2012.

Vai avaako Sulikoa enemmän Viktor Klimenkon versio samasta laulusta? Soiko siinä lapsena haavoitetun yksinäisen peräkammarin pojan haave jostain, jota ei edes äärettömällä itsevallalla voi saavuttaa?

Juuri tässä on fiktion hurma. Emme voi tietää – mutta voimme kuvitella. Eikä sillä ole mitään rajoja.

Näinä ja menneinä aikoina, näinä salaliittoteorioiden, disinformaation, manipulaation, algoritmien, tekoälyn, urkkijoiden, liehittelijöiden, perässähiihtäjien ikuisina aikoina, kun mihinkään ei voi enää kohta luottaa, on ehkä hyvä pysähtyä nöyrästi yhden ja perimmäisen totuuden äärelle.

Siihen miten suuri teologi Juhani Rekola selittää uskon syvintä mysteeriä: ”Tiedämme, että on jotain, mitä emme tiedä.” Uskon lisäksi sen voi kytkeä myös laajempiin kokonaisuuksiin, koko elämään.

Sillä pelottavimpia ovat ne, jotka tietävät kaiken, joilla on kaikkeen varmoja vastauksia. Myös monimutkaisiin asioihin. Ja niihin erityisesti.

Jos edes sen osaisimme historiasta oppia.

Luettu kirja: Pirkko Saisio, Suliko. 411 s. Siltala 2024.

Äänikirja julkaistu 25.12.2024. Lukija Pirkko Saisio

E-kirja julkaistu 29.1.2025