Raimo Goyarrola on kasvavan kirkon piispa

Kesti harvinaisen pitkään, ennen kuin Suomen katolilaiset saivat uuden piispan 2019 eron saaneen Teemu Sipon jälkeen. Raimo Goyarrola vihittiin piispaksi 25.11. 2023 Johanneksenkirkossa. Hänet vihkivät virkaansa Tukholman piispa, kardinaali Anders Arborelius, Pohjoismaiden apostolinen nuntius, arkkipiispa Julio Murat ja Helsingin emerituspiispa Teemu Sippo. Mukana oli myös seitsemän luterilaisen ja neljä ortodoksisen kirkon piispaa. Pitkään valintaprosessiin oli varmaankin useita syitä, joista yksi lienee ollut se, että prosessin keskellä edellinen nuntius jäi eläkkeelle, ja nykyisen nuntiuksen saapuminen vei oman aikansa, koska hänen täytyi luovuttaa diplomaattiset valtakirjat kaikille Pohjoismaille ja odottaa tapaamista presidentin kanssa, Goyarrola kertoo. Nuntius on avainasemassa uuden piispan löytämisessä.

Baskimaassa Bilbaossa syntynyt Raimo Goyarrola on ollut pappina Suomessa vuodesta 2006 lähtien ja puhuu sujuvaa suomea. Ennen pappisuraansa hän opiskeli lääkäriksi Navarran yliopistossa Espanjassa, minkä jälkeen hän opiskeli teologiaa Roomassa Pyhän Ristin yliopistossa, josta hän valmistui dogmatiikan tohtoriksi 2001. Papiksi hänet vihittiin 2002. Sekä Navarran että Pyhän Ristin yliopistot ovat Opus Dei -järjestön ylläpitämiä yliopistoja. Teologiopintojensa aikana Goyarrola työskenteli Opus Dein keskushallinnossa Roomassa.

MK: Onko sinulle ollut haittaa siitä, että olet Opus Dein pappi? Kun amerikkalaisen Dan Brownin menestystrilleri Da Vinci -koodi ilmestyi 2000-luvun alussa, hän nosti kirjassaan Opus Dein pääroiston rooliin, mikä toi järjestölle paljon negatiivista julkisuutta. Suomessakin järjestö joutui monenlaisten syytösten ja ennakkoluulojen kohteeksi. Erityistä kohua herättivät jäsenten käyttämät katumusnauha (cilice) ja katumusruoska. Vieläkö kohu tuntuu?

RG: Siitä ei ole ollut mitään haittaa. En ole huomannut mediassa siihen liittyen mitään negatiivista. Baskin ja suomalaisen yhdistelmä on jo kiinnostava, ja opusdeiläisyys on tuonut siihen vain lisämaustetta. Kuluneen vuoden aikana on ollut satakunta haastattelua eri medioissa Suomessa ja ulkomailla. Pyrin olemaan avoin joka suuntaan ja valmis haastatteluihin.

Goyarrola korostaa, että Opus Dein jäsenet ovat normaaleja ihmisiä, uskollisia kirkon jäseniä. Opus Dein malli on Jeesus työläisenä, työntekijänä. ”Jeesus ei ole vapahtaja ainoastaan ristillä, vaan myös perhe-elämässä, työelämässä, se on Opus Dein henki.” Hänen mielestään Brownin kirja ei ollut niinkään Opus Dein vastainen vaan ennen muuta Jeesuksen pilkkaa. Goyarrola ei tiedä, onko Opus Dein jäsenmäärä Suomessa kasvanut hänen nimityksensä jälkeen, mutta hän on kuullut, että uusia kutsumuksia on syntynyt.

”Olin äskettäin vieraana yhdessä Opus Dein keskuksista Helsingissä, opiskelijakoti Tavasttähdessä. Siellä oli pizzailta, ja katsoimme elokuvan The Last Jedi. Pidän Star Warsista, samoin kuin Rocky-elokuvista ja Taru sormusten herrasta -trilogiasta. Niissä heijastuu mielestäni hyvin se idea, että jokainen kristitty on Jumalalle ”hero”, jonka avulla hän voi muuttaa maailmaa.”

MK: Oletko paljon tekemisissä Tallinnan piispan Philippe Jourdanin kanssa? Hänhän on myös Opus Dein pappi ja tiettävästi varsin pidetty Virossa, ei vähiten hyvän viron kielen taitonsa vuoksi.

RG: Tallinnan piispaan minulla on yhteyksiä mutta ei erityisen paljon. Paavi nosti aivan äskettäin Tallinnan vikaarikunnan hiippakunnaksi. Kaikki pohjoismaiset katoliset piispat olivat silloin mukana juhlistamassa asiaa Tallinnassa. Tällä hetkellä on auki se, mihin piispainkokoukseen Viro kuuluu, Baltian vai pohjoismaiden. Viro haluaisi kuulua pohjoismaiden ryhmään. Jourdan on alkuperäiseltä koulutukseltaan insinööri, rauhallinen, viisas ja myös baski, tosin Ranskan puolelta.

Katolinen kirkko Suomessa kasvaa

MK: Kun luterilainen ja ortodoksinen kirkko Suomessa menettävät jäseniä, katolisen kirkon jäsenmäärä kasvaa vuosi vuodelta. Mistä kasvu tulee?

RG: Kasvu tulee ensi sijassa pakolaisten ja maahanmuuttajien välityksellä. Suomeen on tullut esimerkiksi ukrainalaisia, joissa on myös katolilaisia. Nicaraguasta, Venezuelasta ja useista Afrikan maista on tullut ihmisiä. Filippiineiltä on tullut satoja hoitajia kaikkialle Suomeen, ja suuri osa heistä on katolilaisia. Sri Lankasta on tullut insinöörejä ja it-ammattilaisia, jotka ovat katolilaisia. Kirkkoon kuuluu jäseniä yli sadasta eri kansallisuudesta. Messuja pidetään kaikkiaan 15–16 eri kielellä. Pyhän Henrikin kirkossa on sunnuntaisin kahdeksan messua peräjälkeen aamukahdeksasta alkaen. Niistä kaksi on suomeksi, kaksi englanniksi ja loput neljä eri kielillä. Pyhän Marian kirkossa on 5-6 messua. Ympäri maata katolisia messuja pidetään myös luterilaisissa ja ortodoksisissa kirkoissa.

MK: Jäsenistön monimuotoisuus aiheuttaa varmasti pastoraalisia haasteita?

RG: Se on rikkaus mutta myös haaste. Meillä on liturgisessa käytössä kaikki 17 eri riitusta eli liturgian muotoa. Lapset kyllä oppivat nopeasti suomea, mutta aikuisille on ainakin aluksi tärkeä saada osallistua messuun omalla kielellä ja riituksella. Papistosta löytyy paljon kielitaitoa, ja sen lisäksi messuja käy toimittamassa vierailijoita muista hiippakunnista.

MK: Tuleeko kasvua muilla tavoilla?

RG: Lapsia kastetaan paljon. Aikuisten kirkkoonottoja on ollut tänä vuonna jokaisessa seurakunnassa, kun niitä on tavallisesti vain etelän seurakunnissa Helsingissä, Turussa ja Tampereella. Jäsenistön suhteen on hyvä ymmärtää, että monet pakolaiset tulevat maista, joissa kirkon jäseneksi rekisteröityminen on tuntematon asia. Suomeen tultuaan he käyvät messussa mutta eivät rekisteröidy. Todellisuudessa Suomessa lienee siten noin 30 000 katolilaista, kun kaikki lasketaan mukaan. Se on lähes kaksi kertaa enemmän kuin virallinen jäsenmäärä 17 000.

MK: Kotimaa-lehdessä oli kaksi vuotta sitten juttu, johon haastatellut katoliset papit Oskari Juurikkala ja Juho Sankamo, joka on entinen luterilainen pappi, kertoivat saaneensa yhteydenottoja kymmeniltä luterilaisilta papeilta, jotka harkitsivat siirtymistä katoliseen kirkkoon. Mikä on nykytilanne?

RG: Piispantalossa on käynyt monia luterilaisia pappeja puhumassa siirtymisestä katoliseen kirkkoon. Suomessa on selvästi monia ”piilokatolilaisia”, jotka sydämessään tuntevat olevansa katolilaisia mutta syystä toisesta eivät ole voineet siirtymistä vielä tehdä. Tässä asiassa ihmisen täytyy kuunnella Jumalan tahtoa. Jos Hän tahtoo, että ihminen pysyy luterilaisena, olkoon niin. Jos ihminen todella haluaa katolilaiseksi, siirtymisessä täytyy toimia avoimesti ja rehellisesti. Emme kalastele toisten kirkkojen jäseniä.

MK: Millainen prosessi siirtyminen on, jos kyse on luterilaisesta papista?

RG: Se on nimenomaan prosessi. Siirtyjän täytyy ymmärtää, mitä kaikkea katolilaisena elämään kuuluu ja mihin hän silloin sitoutuu. Jos kyseessä on luterilainen pappi, joka kokee, että Jeesus kutsuu häntä katoliseen kirkkoon, hänen täytyy ensin kirjoittaa kirje, jossa hän selittää kutsumustaan. Kirje lähetetään Vatikaaniin, sitten Vatikaanissa pohditaan ja sitten tulee vastaus. Yleensä tällaisen siirtyjän tulisi elää ensin ainakin 3–4 vuotta maallikkona, jotta hän näkee, mitä tarkoittaa olla katolinen ihminen. Se tarkoittaa rukouselämää joka päivä ja messua sunnuntaisin. Sitten jos Vatikaani näyttää vihreää valoa, on vuorossa 2–3 vuotta koulutusta, jossa jokaiselle laaditaan henkilökohtainen ohjelma.  Perheellisyys ei ole siirtymisen este. Prosessissa on silloin myös vaimo mukana. Katolinen pappi toimii ympäri vuorokauden ja pappeus koskettaa koko perhettä. Jos on pieniä lapsia, se on haasteellista. Eläkeläiselle se on ehkä helpompaa.

Piispan työn haasteet

MK: Mitä haasteita piispan työssä on tullut vastaan? Katolisella kirkollahan ei ole verotusoikeutta, vaan jäsenet maksavat vapaaehtoista jäsenmaksua. Ilmeisesti talous on asia, jonka kanssa jokainen piispa on joutunut painimaan.

RG: Talous on aina ollut Suomessa katolisen kirkon ongelma, rahaa ei ole koskaan tarpeeksi. Avustuksia täytyy hakea eri tahoilta, ja erityisesti Saksasta ja Ruotsista tulee taloudellista apua esimerkiksi pappien palkkoihin.  Aina tulee yllättäviä menoja, esimerkkinä piispantalon remonttitarpeet. Maahanmuuttajat ja pakolaiset ovat anteliaita, mutta he antavat vähästään, joten summat ovat pieniä.

Valtio tukee kirkkoa kuudella eurolla, siis noin pullakahvien hinnalla jäsentä kohti. Olemme siitä kiitollisia, mutta mielestäni valtion pitäisi tukea meitä enemmän. Kirkko tekee kuitenkin paljon tärkeää sosiaalityötä pakolaisten keskuudessa. Monet heistä tulevat maista, joissa viranomaisiin ei voi luottaa mutta kirkkoon voi, ja siksi he Suomessakin kääntyvät kirkon puoleen. Papit antavat heille paljon tukea omasta taskustaan. Kirkko tekee olennaista työtä auttaessaan kotoutumisessa ja perehdyttäessään tulijoita suomalaisen yhteiskunnan toimintaan.

Kasvava kirkko tarvitsee tulevaisuudessa parempaa infrastruktuuria, kouluja ja erilaisia keskuksia. Tulevaisuudessa listalla on esimerkiksi senioritalo.

Goyarrola sanoo kokevansa välillä raskaaksi sen, että piispan odotetaan ratkaisevan yksin kaikki ongelmat. Kirkossa on liikaa vallan keskittymistä ja vetoamista keskukseen. Paikallistasolla pitäisi ja voisi hoitaa monia asioita, jotka kuitenkin lähetetään eteenpäin Roomaan hoidettaviksi. Suomessa se näkyy niin, että vaikka piispa yrittäisi delegoida asioiden käytännön hoitamista seurakunnille ja erilaisille hiippakunnan elimille, liian paljon kuitenkin halutaan siirtää piispan ratkaistavaksi ja päätettäväksi. ”Se ei ole hyvä, se on epäreilua,” hän sanoo.

MK: Miltä tuntuu olla vähemmistökirkon piispa?

RG: Olen elämässäni aina uinut virtaa vastaan, poliittisesti, Athletic Club Bilbaon kannattajana jne. Minulla on yksi tärkeä vertaus: suola ja valo. Jos ruoassa on paljon suolaa, sitä ei voi syödä. Jos on paljon valoa, ei näe. Jeesukselle riittää yksi uskovainen.

Luterilainen kirkko on minulle rakas kirkko, jonka puolesta rukoilen päivittäin. Minulla on paljon luterilaisia ystäviä. Katolinen kirkko on myös entisiä kristittyjä varten. Meillä on rooli ekumeniassa. Monet luterilaiset sanovat, että olemme tärkeitä, koska meillä on vapaa ääni. Olemme ääni myös monille sellaisille kristityille, jotka eivät uskalla sanoa, mitä pitäisi sanoa.

Piispa ja paavi

MK: Suomi on katolisen maailman periferiaa kuten pohjoismaat muutenkin. Onneksi paavi Franciscus  taitaa pitää periferiasta?

RG: Olen tavannut Franciscuksen seitsemän kertaa henkilökohtaisesti. Hän tietää hyvin, kuka olen ja mistä tulen. Paavi totesi kerran, että Suomessa on kylmää ja kieli on vaikea, ja hänellä oli lista muitakin asioita. Kerroin hänelle, että minulla ei ole Suomessa mitään vaikeuksia, Jeesuksen avulla. Väittelimme siitä, kumpi on maailman ääri tai loppu, Suomi vai Argentiina.  Lopulta päädyimme siihen, että on kaksi maailman loppua, pohjoisessa Suomi ja etelässä Argentiina. Viime syyskuussa olin Roomassa koulutuksessa uusille piispoille, meitä oli siellä 153 piispaa. Paavi sanoi selvästi, että Suomessa on pieni kirkko, joka on aktiivinen, uskollinen ja ekumeeninen. Suomella on oma vastuunsa ekumeniassa, yhteistyö luterilaisen ja ortodoksisen kirkon kanssa sujuu hyvin.

MK: Johannes Paavali II vieraili Suomessa 1989, mutta sen jälkeen täällä ei ole paavia nähty. Virossa ja Ruotsissa hän sen sijaan on vieraillut. Onko toivoa saada Franciscus Suomeen?

RG: Paavia on kutsuttu Suomeen jo monta kertaa, ja minäkin olen puhunut siitä hänen kanssaan. Ehdotin esimerkiksi, että hän olisi toteuttanut erikseen Latvian ja Liettuan vierailun sekä Viron ja Suomen vierailun. Tulo Suomeen ei kuitenkaan riipu vain hänestä. Ennen Ukrainan sotaa puhuttiin paavin ja Moskovan patriarkan tapaamisen järjestämisestä Suomessa, ehkä Valamossa. En tiedä, oliko se vakava yritys, koska en ollut puheissa mukana. Ehkä se oli enemmän toive.

Paavi on kyllä vieraillut paljon maissa, joissa katolinen kirkko on vähemmistössä ja sijaitsee katolisen kirkon reuna-alueilla eli periferiassa. Siinä mielessä Suomi olisi täydellinen vierailukohde. Franciscus ei muuten ole vieraillut paavina myöskään kotimaassaan Argentiinassa.

MK: Paavi vanhenee, hän täytti joulukuussa 88 vuotta, ja kunto ei ainakaan parane. Onko paavin ero luonnollinen ja hyvä asia, vai pitäisikö hänen olla paavi kuolemaansa asti?

RG: Franciscuksen pää ja muisti toimivat kuitenkin hyvin. Kirkkolaki sallii paavin eron, ja tuntuu järkevältä, että jos paavi ei kykene hoitamaan tehtäviään, hän voi erota. Toisaalta katolilaisille hän on isä, eikä perheen isä voi erota isän tehtävästä. Minun oli aikanaan vaikea uskoa Benedictuksen eroa, ajattelin ensin, että se oli vain huhu. Ero tuntui kipeältä, mutta luotin paavin arvostelukykyyn. Olen muuten varma, että hänestä tulee kirkon tohtori. Hän oli viisas ja nöyrä.

MK: Näkyykö Suomessa katolilaisten keskuudessa samanlaista paavin arvostelua kuin esimerkiksi Yhdysvalloissa tulee konservatiivisilta tahoilta?

RG: Suomessa paaviin liittyvä arvostelu ei ole kovin yleistä, mutta hänen puheensa on herättänyt joskus kysymyksiä ja ihmettelyä. Minulle on saattanut joku soittaa ja kysyä, onko totta, että paavi on sanonut niin tai näin. Benedictus XVI antoi harvoin haastatteluita ja puhui aina erittäin tarkasti. Franciscuksella on erilainen, uusi tyyli. Kuitenkin kaikki, mitä hän sanoo, ei ole virallista kirkon opetusta. Kaikki paavin sanat eivät ole erehtymättömiä, koska hän ei aina puhu ”ex cathedra”.

Paavin sanat eivät myöskään ole Jumalan sanaa, kuten jotkut muut kristityt saattavat luulla meidän ajattelevan. Silti meidän tulisi pyrkiä ymmärtämään, mitä paavi haluaa opettaa universaalina paimenena, olla hänelle uskollisia ja luottaa häneen. Joidenkin paavin päätösten ymmärtäminen on ollut monille katolilaisille vaikeaa. On tärkeää lukea paavin puheita koskevia uutisia otsikkoja pidemmälle, koska otsikot voivat olla harhaanjohtavia. On myös hyvä huomioida, missä ja kenelle paavi puhuu. Lentokoneessa annetulla haastattelulla ei esimerkiksi ole samaa painoarvoa kuin virallisella asiakirjalla. Paavin kanssa eri mieltä oleminen ei myöskään tee ihmisestä automaattisesti konservatiivista tai liberaalia. En pidä näistä termeistä, sillä tärkeintä on, olenko uskollinen Jeesukselle ja hänen evankeliumilleen.

MK: Mitä näkyy lähitulevaisuudessasi?

RG: Tekeillä on lääketieteen artikkeliväitöskirja Itä-Suomen yliopistoon hengellisyydestä palliatiivisessa hoidossa. Näkökulma on uusi suomalaisessa lääketieteessä. Toivon saavani sen valmiiksi parin vuoden kuluessa. Lähitulevaisuuteen kuuluu myös se, että aion tehdä kaikkeni, että autuas Hemming julistettaisiin pian pyhäksi ja että se tapahtuisi yhdessä luterilaisen ja ortodoksisen kirkon piispojen kanssa.

Korjaus 3.1.2025: Juho Sankamo on entinen luterilainen pappi ja nykyään katolisen kirkon jäsen. Hän ei ole katolinen pappi.

Artikkelikuvassa Raimo Goyarrola piispantalossa Autuasta Hemminkiä kuvaavan ölyvärityön vieressä. Maalauksen on tehnyt taitelija Jaakko Puuperä. Kuva: Mikko Ketola.