Pitäisikö kirkkojen luopua Vanhasta testamentista?

Niin kutsutun Vanhan testamentin kirjat ovat aina kuuluneet alussa olleen Jeesus-liikkeen ja myöhemmän kristinuskon pyhiin kirjoituksiin. Aivan alussa ei ensimmäisillä kristityillä muita pyhiä kirjoituksia ollutkaan. Juuri niiden valoissa nämä yrittivät todistaa ensin toisille juutalaisille ja sitten pakanoille, että heidän ristiinnaulittu ja ylösnoussut Jeesuksensa on luvattu Messias ja Pelastaja.

Kaikki eivät kuitenkaan pitäneet juutalaisista kirjoituksista. Markion oli sinopelaisen laivanvarustajan poika, joka vaikutti Roomassa 2. vuosisadan puolivälissä. Hän päätyi perustamaan oman kirkkonsa. Hänen mukaansa oli kaksi Jumalaa: Vanhan testamentin ankara Demiurgi ja Jeesuksen rakastava Jumala. Niinpä Markion torjui Vanhan testamentin kokonaan. Hän katsoi, että Vanhan testamentin Jumala oli ristiriidassa Jeesuksen sanoman kanssa. Tilalle Markion kokosi oman raamattukaanoninsa, johon kuului vain muokattu versio Luukkaan evankeliumista ja kymmenen Paavalin kirjettä.

Seuraava merkittävä Vanhan testamentin hylkäämisen edustaja löytyy liberaaliteologien parista. Markionin haaste vaivasi Adolf Harnackia (1852–1930) jo koululaisena: hän kirjoitti tästä palkitun esseen. Vuonna 1921 ilmestyneessä teoksessaan Marcion: Das Evangelium vom fremden Gott 69-vuotias Harnack palasi Markioniin. Harnackin mukaan Uusi testamentti vastaa hyvin kysymykseen kristinuskon olemuksesta, jonka ytimessä on Jumalan isällisen rakkauden ja valtakunnan universaalisuus. Vanha testamentti on Uuden testamentin esihistoriaa. Kristinuskon kasvanut itsetietoisuus – reformaatiosta nykyaikaan – irrottaa sen esihistoriastaan ja samalla Vanhasta testamentista. Harnack näki psalmeissa ja profeettakirjoissa Jumalan universaalisen rakkauden piirteitä. Muuten Vanha testamentti edustaa heimouskonnon partikularismia. Harnackin mukaan Vanhalle testamentille tulisi antaa kirkossa apokryfisten kirjoitusten asema.

Viimeksi Harnackin tapaan on argumentoinut saksalainen systemaatikko Notger Slenczka. Hän on esittänyt, että kirkon tulisi luopua Vanhasta testamentista kanonisena kirjoituksena, koska se ei vastaa kirkon itseymmärrystä. Kristinusko on historiansa aikana muuttunut niin paljon, ettei se enää pysty tunnistamaan itseään juutalaisessa kontekstissaan syntyneen Vanhan testamentin kaanonin kirjoituksissa. Vanha testamentti ei omassa kontekstissaan todista Jeesuksesta Kristuksesta eikä kristittyjen uskosta. Slenczka rohkenee jopa väittää, että ”se puhuu toisille ja toisesta Jumalasta”. Vanhasta testamentista voi puhua Uuden testamentin edellytyksenä tai sen tapaisena, mutta ei Jumalan sanana, joka puhuttelee kristillistä kirkkoa. Vanha testamentti ei ole kristillinen kirja: siinä ei ole universaalista sanomaa Jumalan rakkaudesta Jeesuksessa. Kirkko on jo varhain määritellyt olevansa ”tosi Israel” (näin jo Paavali tekstijaksossa Room. 9–11), mutta kirkko ei voi enää julistaa näin. Ratkaisu: kirkon tulisi irrottaa Vanha testamentti Raamatustaan ja suhtautua siihen kuin apokryfiseen kirjallisuuteen.

Holokaustin jälkeen kysymys Vanhan testamentin asemasta kristillisessä Raamatussa näyttää jossakin määrin toisenlaiselta kuin sitä ennen. Voi kysyä, onko kristillisillä kirkoilla pitkän juutalaisvastaisen historiansa perusteella enää moraalista oikeutta käyttää Vanhaa testamenttia pyhänä kirjanaan. Kysymys on vanhasta supersessionismin ongelmasta, josta muutama vuosi sitten meitä on muistuttanut Paavo Ahonen napakassa kirjoituksessaan Vartijan nettisivulla (”Ehdotan kirkon kiistakapuloiksi 2020-luvulle lähetystyötä ja korvausteologiaa”, 17.1.2020). Juutalaisille on vuosisatoja julistettu eri tavoin, että kristityt ottavat juutalaisten paikan Jumalan kansana, koska nämä eivät ole uskoneet Jeesukseen Kristukseen.

Kun Notger Slenczka argumentoi Saksan evankelisessa kirkossa Vanhan testamentin hylkäämisen puolesta, häntä jopa syytettiin juutalaisvastaisuudesta. Voi kuitenkin kysyä, kumpi on juutalaisvastaisempaa: käyttää juutalaisten omia pyhiä kirjoituksia heitä vastaan vai jättää Vanha testamentti kristillisen raamattukaanonin ulkopuolelle? Kysymys Vanhan testamentin asemasta kirkoissa on luonnollisesti huomattavasti monisyisempi.

Kirkkojen ja kristinuskon juuret ovat paitsi juutalaisuudessa myös Heprealaisessa Raamatussa, jota me olemme tottuneet kutsumaan Vanhaksi testamentiksi. Yksi ratkaisu kirkkojen huimaa juuristaan etääntymistä ja supersessionismin ongelmaa ajatellen olisi lukea Vanhaa testamenttia hengellisesti inspiroivana kirjana – vaikkapa Marc Chagallin tapaan – sekä arvioida kriittisesti ja inhimillisesti sen pitkää tulkintahistoriaa kristinuskossa. On oma kysymyksensä, muuttuisiko Vanha testamentti sellaisessa luennassa vaivihkaa apokryfiseksi kirjoituskokoelmaksi.