Suomalainen konservatiivikristillisyys on hakenut viimeisen vuosikymmenen aikana profiiliaan vastustamisen kautta. Kuten politiikassa, hyvä vihollinen tiivistää rivejä myös kirkonpenkissä. Kannatusta on haettu vaatimalla epätasa-arvoa naisten ja homojen asemaan – naispapeille työelämässä, homoseksuaaleille avioelämässä.
Olen jo hetken odottanut uusien kirkkoa jakavien aiheiden nousua valtakunnalliseen keskusteluun ja esitän tässä virallisen superkaksariveikkaukseni 2020-luvun nouseviksi kirkollisiksi kiista-aiheiksi: lähetystyö ja korvausteologia. Tai tarkemmin, niistä irtisanoutuminen.
Lähetystyön valkopesu on ollut käynnissä jo vuosikymmeniä. Käännytyksestä on tullut kirosana, eikä pakanakaan enää tarkoita pimeydessä vaeltavaa sokeaa typerystä, jonka valkoinen mies kolonialismin hurskaassa hengessä armahtaa ja sivistää ilosanomalla Jeesuksesta. Nykyään lähetystyössä halutaan korostaa auttamista ja palvelua – ja syystä, sillä onhan Jumalan sanan tuputtaminen toisen hädän varjolla inhimillisesti tarkastellen täysin kestämätöntä toimintaa.
Viime aikoina ehkä eniten lähetyspiirejä kohahduttanut uutinen on Saksan evankelisen kirkon vuonna 2016 tekemä päätös lopettaa juutalaislähetys. Tätä rohkeaa ja historiallista ratkaisua ei monikaan suomalainen pappi rientänyt kehumaan. Kun matto vedettiin jalkojen alta, paljasti pystyyn könyäminen, miten sitkeästi ajatus kristinuskon ylivertaisuudesta muihin katsomuksiin nähden elää vielä 2000-luvun kirkossa. Esimerkiksi Leppävaaran seurakunnan kappalainen ja juutalaislähettinä toiminut Juha-Pekka Rissanen kiirehti Kotimaa-lehdessä korostamaan, kuinka ”kyse on siitä, että otetaan todesta Raamatun kokonaissanoma ja siellä esiin tuleva pelastushistoria, Jumalan suunnitelma oman kansansa – juutalaisten – ja kaikkien kansojen pelastamiseksi ikuiseen elämään lopulta vain Jeesus-Messiaan kautta”.
Kappalainen Rissanen on varmasti oikeassa, juuri tästä on kyse: Raamatun ”kokonaissanomasta” ja ”Jumalan suunnitelmasta” eli kahdesta abstraktista ja epämääräisestä käsitteestä, joiden alle on kristinuskon historian aikana kirjattu ties mitä mielettömyyksiä. Esimerkiksi juutalaisia on kirottu, syytetty ja vainottu näihin kokonaissanomiin ja suunnitelmiin vedoten tavoilla, joita kristittyjen tulisi tänä päivänä vain hävetä. Selittelyjen sijaan tulisi pyrkiä muotoilemaan asia selkeästi: uskonnollisista perusteista kumpuavaa toimintaa on voitava arvioida myös ei-uskonnollisin kriteerein, ja jos tulos on inhimillisesti kestämätön, täytyy näihin uskonnollisiin perusteisiin puuttua.
Pidimme dosentti Matti Myllykosken kanssa viime syksynä antisemitismin eli juutalaisvastaisuuden historiaa käsittelevän kurssin Helsingin yliopistossa. Puhuimme luennoilla useaan otteeseen korvausteologiasta. Korvausteologialla tai hienommin sanoen supersessionismillä tarkoitetaan ajattelutapaa, jonka mukaan juutalaiset hylkäsivät Jeesuksen, ja tämän seurauksena Jumala valitsi itselleen uuden silmäterän. Kristityt korvasivat juutalaiset valittuna kansana, ja niinpä Jumalan Vanhassa testamentissa antamat lupaukset koskivat Jeesuksen sovitustyön jälkeen kristittyjä, eivät juutalaisia. Juutalaiset saivat kansana rangaistuksen ja heidän päälleen langetettiin kirous.
Korvausteologiaa on opetettu kristillisissä kirkoissa kautta historian. Se on yksi kaksituhatvuotisen kristillisen antisemitismin kulmakivistä, ja sen juuret löytyvät Uudesta testamentista sekä kirkkoisien teologiasta. Monien tutkijoiden mukaan korvausteologialla on ollut ratkaiseva merkitys koko antisemitismin synnyn ja säilymisen kannalta.
Holokaustin jälkeen useat kirkot ryhtyivät pohtimaan suhdettaan juutalaisuuteen ja antisemitismiin, ja moni pohdinta johti julkilausumiin, joissa irtisanouduttiin juuri korvausteologiasta. Valitettavasti korvausteologiasta luopuminen on käytännössä osoittautunut kaikkea muuta kuin yksinkertaiseksi – kun käsite muuttuu epäkelvoksi, kehitetään uusi, käytännössä samaa tarkoittava toinen käsite.
Korvausteologian on korvannut esimerkiksi täyttymyksen teologia. Se on älyllinen häränpylly, jossa uusi liitto ei korvaa vanhaa liittoa vaan on sen täyttymys. Käsitteestä siis sanoudutaan irti ilman aiettakaan luopua sen sisällöstä (Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa koko kiusallinen korvausteologia pudotettiin pois asialistalta ennen vuoden 2000 kirkolliskokouksen juutalaiskeskustelua!).
Mainitsin taannoisen antisemitismikurssin siksi, että yksi tämän kirjoituksen laukaisija oli kurssin loppuessee, jonka kirjoittaja pohti Tuomasmessun saarnassa huomaamiaan viittauksia korvausteologiaan. Tämän saarnan piti marraskuussa 2019 teologian tohtori Eero Junkkaala. Hän on ollut vuosikymmeniä aktiivinen kirkollinen keskustelija ja on ymmärtääkseni nykyään suhteellisen maltillinen konservatiivi: yrittää jarrumiehenä tulla jollain lailla toimeen niin naispappien kuin homojen kanssa. On siis oletettavissa, että hänen esittämänsä näkemys ei ole Suomen nykykirkon radikaaleimmasta päästä.
Saarnapäivän epistolateksti (Matt. 22:1–14) vertasi taivasten valtakuntaa tapaukseen, jossa kuningas valmisteli poikansa häitä. Kuninkaan kutsumat vieraat eivät halunneet tulla juhliin. Toisella suostuttelukerralla he jopa pahoinpitelivät ja tappoivat viestiä vieneet palvelijat, joten kuningas suuttui ja komensi armeijansa tappamaan nämä murhamiehet ja polttamaan heidän kaupunkinsa. Häihin piti kuitenkin saada vieraita, joten nyt kutsun saivat kaikki, jotka sattuivat osumaan palvelijoiden tielle.
Junkkaalan mukaan kyseinen teksti on merkitykseltään harvinaisen selkeä. Se puhuu ”alkuperäisessä asiayhteydessään” siitä, kuinka ”Jumala lähetti tähän maailmaan sanomansa erään valitun kansansa kautta” ja kuinka ”tuo kansa torjui yhä uudestaan Jumalansa”. Vaikka Israelin kansa kuljetti pelastuksen sanomaa eteenpäin, oli sen historia ”valitettavasti – siis Vanhasta testamentista – Jumalaa vastustavan kansan historiaa”. Jumalan lähettämät profeetat piestiin ja surmattiin, ja myös Jumalan oma poika tuli torjutuksi.
Juutalaisuuden ja kristinuskon suhteesta on kirjoitettu paljon. Tässä amerikkalaisen Paula Fredriksenin tutkimus.
Israelin kansa lahjoitti Junkkaalan mukaan maailmalle Raamatun ja Jeesuksen. Jumalan suunnitelman mukaiset valtavat lahjat eivät kuitenkaan poistaneet sitä tosiseikkaa, että juutalaisten historia oli ”Jumalaa vastaan taistelevan kansan historiaa, kahden tuhannen vuoden ajan”, aina Abrahamista Jeesukseen. Jeesuksen jälkeen tilanne muuttui ja seuraavat kaksi tuhatta vuotta ovat osoittaneet, kuinka ”Jumalan ykkössuunnitelma ikään kuin siirtyi juutalaisilta/juutalaisesta maailmasta pakanakristilliseen maailmaan”. Junkkaala selittää tätä Jumalan valtakunnan historian uutta lehteä Paavalin sanoin ”koska te torjuitte tämän, niin minä käännyn pakanoiden puoleen” ja jatkaa: ”Tämä sanoma siirtyi ikään kuin uudelle pelikentälle, pakanakristilliselle kirkolle. Ja me olemme osa sitä.”
Kyseessä on vain katkelma Eero Junkkaalan saarnasta, jonka päämääränä ei ole korostaa, kuinka kristityt ovat syrjäyttäneet juutalaiset Jumalan suunnittelemalla pelikentällä. Saarna käsittelee armoa ja kehuu lähetystyötä, sillä vaikka kristinuskon asema on maallistuneessa Euroopassa heikentynyt, lisääntyy kristittyjen määrä maailmassa joka päivä. Samalla saarna kuitenkin pitää sisällään selkeän korvausteologisen rakennelman, jossa kristillistä omanarvontuntoa pönkitetään juutalaisuuden huonommuudella sekä ihmisten että Jumalan silmissä. Tämä ajatus ei liene poikkeus, vaan todennäköisesti mukailee konservatiiviskristillistä valtavirta-ajattelua, ja siksi se tulisi ottaa vakavasti.
Minulla ei ole vastausta, miten korvausteologia on poistettavissa kristillisestä opista hyväksyttävällä tavalla, en tunne dogmatiikan koukeroita riittävän hyvin. En tiedä, miten ilman korvausteologiaa kristinuskon voi tuoda vaihtopenkiltä pelikentälle, paitsi hyväksymällä, että pelastusteitä on enemmän kuin yksi, ettei kristinusko olekaan yksin oikeassa. Sama koskee lähetystyötä. Onhan selvää, etten vilpittömästi kunnioita toisen ihmisen vakaumusta, jos lähtökohtaisesti pyrin siihen, että tämä luopuisi uskonnollisesta identiteetistään ja omaksuisi mahdollisimman pitkälle minun uskonnollisen identiteettini. Kristitty, joka väittää rakastavansa juutalaista ja edellyttää tämän kääntymystä, ei rakasta tätä vaan on mieltynyt projektioonsa, epäinhimilliseen uskonnolliseen fantasiaan, jonka yhdenmukaistava, elämälle vieras lähtökohta ja päämäärä on kaikkien kansojen tekeminen Jeesuksen opetuslapsiksi.
Artikkelikuvassa synagogan ja kirkon tornit vierekkäin.
