Piispallinen nojatuolimatka pyhään maahan

”Jeesus Nasaretilainen on historian tunnetuimpia hahmoja. Dokumenttisarjassa tutustutaan hänen vaiheisiinsa tapahtumapaikoilla – uusimpaan tutkimukseen perustuen.” (Yle Areenan ohjelmakuvaus).

”Jeesus Nasaretilainen on maailmanhistorian tunnetuimpia hahmoja. Kolmiosainen TV-dokumenttisarja Ristinmies ja minä – Jeesus Nasaretilaisen tarina, kertoo uusimman tutkimuksen valossa Nasaretin Mestarin tarinan alkuperäisillä tapahtumapaikoilla Israelissa. Historiaa, arkeologiaa ja maantiedettä yhdistelevä sarja avaa uuden näkökulman länsimaisen kulttuurin juuriin.” (Kuopion hiippakunnan tiedote 25.3.2026).

Kuopion piispan, teologian tohtori Jari Jolkkosen käsikirjoittama ja juontama Ristinmies ja minä – Jeesus Nasaretilaisen tarina ‑dokumenttisarja sai ensi-iltansa Ylellä sopivasti pääsiäisen alla. Sarjan suosiosta kertoo jotain se, että ensimmäinen jakso on tätä kirjoittaessani (20. 4.) käynnistetty Yle Areenassa jo yli 124 000 kertaa. Sarja liittyy läheisesti Jolkkosen samanaikaisesti julkaistuun Nasaretin mestarin tarina ‑kirjaan (Docendo 2026), josta kollegani Heikki Hietanen ja Paavo Huotari ovat kirjoittaneet perusteellisen arvion.

Ristinmies ja minä koostuu kolmesta vajaan tunnin mittaisesta jaksosta, jotka on kuvattu pääasiassa Israelissa ja palestiinalaisalueilla. Välillä poiketaan British Museumissa ihailemassa esinelöytöjä ja Kansalliskirjastossa haastattelemassa suomalaisia asiantuntijoita. Viimeisessä jaksossa vietetään paljon aikaa myös Pohjois-Irakin kurdialueilla. Toisin kuin otsikon ja ohjelmakuvausten pohjalta voisi ymmärtää, dokumentissa käsitellään lopulta suhteellisen vähän Jeesus Nasaretilaista: ensimmäisessä jaksossa luodaan historiallista taustaa ja kolmannessa keskitytään kristinuskon leviämiseen; ainoastaan keskimmäinen osa pureutuu varsinaisesti historian Jeesukseen.

Dokumentaarisesta kehystyksestään huolimatta sarja on pikemminkin piispan vetämä nojatuolimatka pyhään maahan kuin puhdasverinen opetusohjelma. Jolkkonen kuljettaa katsojaa leppoisalla savolaisella tyylillään Hebronista Kapernaumiin ja Jordan-virralta Kesareaan. Välillä kahlataan Hiskian tunnelissa, heitellään kiviä Qumranilla, hölkätään(!) Masadan linnoitusvuorelle ja hypätään pommilla Kuolleeseenmereen. Sarjan otsikko voisi hyvin olla järjestyksessä ”Minä ja ristinmies”, sen verran paljon Jolkkonen kameran etupuolella viihtyy.

Sarjassa on paljon kiitoksen ansaitsevia elementtejä. Ensiksikin se on teknisesti laadukasta tuotantoa. National Geographic ‑tyyppisistä historiadokumenteista poiketen sarjassa ei ole dramatisoituja kohtauksia tai häiritsevästi erottuvaa CGI-grafiikkaa. Sen sijaan tuotannossa on luotettu vähäeleiseen tyyliin ja nähty vaivaa kuvauspaikkojen kiertämisessä. Erityisesti drooneilla saadut ilmakuvat ovat huikaisevia.

Toiseksi sarjassa näkyy se, että Jolkkonen on paitsi kokenut Israel–Palestiina-matkaaja myös ekumeniikan raskassarjalainen, jolla on alueella hyvät verkostot. Katsojalle taustatyö ja kovat kontaktit välittyvät muun muassa kohdekattauksen runsautena, avautuneina ovina ja haastatteluun saatujen kirkollisten toimijoiden korkeina profiileina. Kolmanneksi on olennaista ja reilua todeta, että vaikka arvioni loppuosassa kritisoin juuri tätä osa-aluetta, pysyy sarja enimmän aikaa tieteellisen raamatuntutkimuksen leveässä pääuomassa. Ristinmies ja minä ei ole lähelläkään vaikkapa The Lost Tomb of Jesus ‑tuotannon (2007) kaltaista pseudoarkeologiaa eikä siinä tukeuduta esimerkiksi Torinon käärinliinan tyyppisiin, uskonnollisesti tärkeisiin ja ihmismieltä kiehtoviin, mutta tieteellisesti erittäin ongelmallisiin reliikkeihin.

Jolkkonen on aiemmin tehnyt samantyyppisiä historiallisia dokumenttisarjoja muun muassa Franciscus Assisilaisesta ja Martti Lutherista. Nyt hänen vastaanottamansa haaste on kuitenkin kertaluokkaa suurempi, sillä Jeesus Nasaretilainen lienee paitsi maailmanhistorian tunnetuimpia henkilöitä, myös tieteellisen raamatuntutkimuksen kautta aikain kalutuimpia, debatoiduimpia ja yhä edelleen suosituimpia aihepiirejä. Siksi kaltaiseni, helppoja saaliita kärkkyvät ammattieksegeetit haistavat heti veren, kun joku erehtyy käyttämään Jeesus-tutkimuksen yhteydessä sellaisia ilmauksia kuten ”uusimman tutkimuksen valossa” tai ”uusi näkökulma”.

Katsoin dokumenttia enemmän nojatuolimatkana kuin tieteellisenä puheenvuorona. En todennäköisesti myöskään lukeudu siihen yleisöön, jota silmällä pitäen Ristinmies ja minä on ensisijaisesti tuotettu. Tästä huolimatta teen seuraavaksi dokumenttisarjasta muutamia eksegeettisiä huomioita. Näin siksi, että tieteellinen raamatuntutkimus on keskeinen osa sarjan kehystystä ja kerrontaa. Jolkkonen vetoaa toistuvasti tieteen auktoriteettiin. Haastateltujen asiantuntijoiden määrittävinä titteleinä ovat heidän akateemiset oppiarvonsa. Myös Jolkkonen itse esitellään ensisijaisesti teologian tohtorina ja vasta toissijaisesti piispana.

Koska sarjan aikajänne kattaa tuhansia vuosia ja aihepiiriin liittyvä tutkimus lasketaan kirjojen sijasta hyllymetreissä, nostan esiin vain joitakin asioita. Jätän käsittelemättä paljon sekä kulmien kurtistelua että hyväksyvää nyökyttelyä aiheuttanutta materiaalia. Lisäksi työekonomian vuoksi rajaan huomioni pääasiassa kahteen ensimmäiseen jaksoon, joilla on eniten kosketuspintaa sarjan otsikossa ja tiedotuksessa korostetun historian Jeesuksen kanssa.

Dokumentti lähtee liikkeelle Hebronista niin kutsutulta Patriarkkojen haudalta. Tässä aloituksessa voi heti nähdä yhden Jeesus-tutkimuksen trendien kannalta olennaisen ja nykykonsensuksen kanssa hyvin yhteensopivan linjavedon: dokumenttisarjassa selvästi katsotaan, että Jeesusta ymmärtääkseen on ymmärrettävä nimenomaan hänen juutalaista taustaansa ja toimintaympäristöään.

Patriarkkojen haudalla Jolkkonen nostattaa dokumenttisarjan kriittistä ja historiatieteellistä odotusarvoa kysymällä, ”oliko Abrahamia koskaan olemassa” ja vastaamalla kysymyksen olevan kirjallisten lähteiden ulottumattomissa. Lupaavasti kohonnut kriittinen odotusarvo notkahtaa kuitenkin hieman, kun Jolkkonen nostaa esiin geneettisen evidenssin, jonka mukaan juutalaisilla ja palestiinalaisilla on yhteinen kantaisä. Väite sinänsä ei ole ongelmallinen, sillä sen tueksi on aivan kuranttia DNA-tutkimusta. Jolkkonen ei dokumentissa siteeraa varsinaisia tutkimuksia, vaan mitä ilmeisimmin ScienceDaily-sivustolla (9.5.2000) julkaistua uutista, jossa geneetiikko Harry Ostrer sanoo juutalaisten ja arabien olevan ”all really children of Abraham”. Jolkkonen tulee joko huolimattomuuttaan tai tarkoituksellisesti vihjaten esittäneeksi asian niin, että katsoja voi luulla luonnontieteellisen tutkimuksen tukevan Abraham-kertomusten historiallisuutta.

Kantaisistä siirrytään kertomuksiin luvatun maan valloituksesta ja edelleen Israelin ja Juudan kuningaskuntien vaiheista. Yhtäältä Jolkkonen ei sorru niin sanottuun ”raamatulliseen arkeologiaan”, jossa materiaalista evidenssiä käytetään hyvin yksipuolisesti ja yksinomaan tukemaan Raamatun kertomusten todenmukaisuutta. Toisaalta hän sivuuttaa paljon olennaista nykytutkimusta eikä tuo riittävästi esiin sitä, miten niukasti arkeologista evidenssiä lopulta on ja millaisia tulkintaongelmia siihen liittyy.

Nykyisen tutkimuskonsensuksen mukaisesti Jolkkonen esimerkiksi sanoo, ettei arkeologinen evidenssi anna tukea Joosun kirjan kuvaukselle Jerikon tuhosta. Samalla hän jättää kuitenkin tyystin mainitsematta sen nykytutkimuksessa varsin paljon kannatusta saavan näkemyksen, jonka mukaan koko maahantulo on pikemminkin teologinen kuin historiallinen konsepti: juutalaisuuden juuret näyttäisivät olevan siinä samaisessa kanaanilaiskulttuurissa, jota vastaan tekstit hyökkäävät. Samaten Jolkkonen esittää käytettävissä olevaan evidenssiin nähden tarpeettoman varmoja näkemyksiä esimerkiksi siitä, milloin ja mihin ”Daavid perusti kaupunkinsa”.

Arkeologisen evidenssin – tai sellaisen ohuuden – käsittelyä isompi puute ensimmäisessä jaksossa on se, ettei siinä juurikaan avata saati problematisoida Heprealaisen Raamatun kirjojen luonnetta historiantutkimuksen lähteinä. Jolkkonen hallitsee kyllä juonenkuljetuksen ja on kiistatta taitava tarinankertoja. Eheältä näyttävästä kokonaiskuvasta on kuitenkin usein vaikea erottaa, milloin puhutaan Heprealaisen Raamatun kertomuksista ja milloin taas historiantutkimuksen menetelmin rekonstruoitavissa olevista menneisyyden tapahtumakuluista. Katsoja voi saada käsityksen, ettei näillä kahdella ole lopulta kovinkaan paljon eroa.

Rajanvetoa vaikeuttaa entisestään se, että dokumentissa tehdään välillä valtavia ajallisia hyppyjä, jotka toki elävöittävät ja kuvittavat tarinaa mutta vievät historiasta kiinnostunutta katsojaa helposti harhaan. Näin esimerkiksi silloin, kun dokumentissa kerrotaan Salomon temppelin perustamisesta. Välittömästi Jolkkosen juonnon jälkeen kuva leikkautuu Kalliomoskeijan kultaiseen kupoliin ja edelleen Länsimuurille, eli jäänteisiin Herodes Suuren aikaisen temppelin jäänteistä. Asiaan vihkiytymätön katsoja voi luulla, että Salomon temppelin loisteliaisuudesta olisi Heprealaisen Raamatun sisältämien myöhäisten teologisten kuvausten ohella olemassa myös materiaalista evidenssiä. Vastaavasti esimerkiksi Babylonin pakkosiirtolaisuudesta leikataan modernille sapattiaterialle aivan kuin kyseinen rituaali toimisi mielekkäänä kuvituksena esi- tai varhaisjuutalaisuudelle.

Qumranin tekstilöytöjen keskeisimmäksi merkitykseksi dokumentissa nostetaan se, miten ne vahvistavat masoreettisen tekstitradition luotettavuuden eli yksinkertaistaen Heprealaisen Raamatun muuttumattomuuden. Tämä pitää toki osittain paikkansa esimerkiksi sarjassa paljon ruutuaikaa saavan Jesajan kirjan kohdalla. Toisaalta löytöjä voisi tulkita myös siten, että ne osoittavat niin teksti- kuin teostraditioiden olleen varsin moninaisia vielä ajanlaskun alun tienoilla.

Ensimmäisen osan loppupuolella Jolkkonen luo siltaa Heprealaisen Raamatun profeettakertomusten ja Jeesuksen välille. Koska Jolkkonen ei nytkään tee käytännössä minkäänlaista erottelua Raamatun kertomusten ja historiallisten rekonstruktioiden välillä, tulee hän tehneeksi rohkeita tulkintoja muun muassa Jeesuksen messiaanisesta kutsumustietoisuudesta ja julistusstrategiasta. Jolkkosen mukaan Jeesus – eivät siis evankelistat – tietoisesti liitti itsensä profeettojen ketjuun viittaamalla pyhiin kirjoituksiin puheissaan ja teoissaan.

Sarjan ensimmäinen osa päättyy Nasaretiin ja Betlehemiin. Nasaret-kohtauksessa huomiota kiinnittää Jolkkosen tekemä kiitettävän selkeä ero kertomustradition ja historiallisen tapahtumakulun välillä. Hän katsoo, että Luukkaan evankeliumissa oleva niin sanottu ”Marian kiitosvirsi” palautuu todennäköisemmin varhaiskristilliseen kulttiympäristöön kuin Jeesuksen äitiin. Historiallis-kriittinen ote kirpoaa kuitenkin heti seuraavassa kohtauksessa, jossa Jolkkonen paikallistaa ”alkuperäisen paimenten kedon” Betlehemin ympäristöön. Katsoja ei taaskaan tiedä, puhutaanko nyt uskonnollisesta kertomuksesta, historiallisesta kertomuksesta vai historiallisesta uskonnollisesta kertomuksesta. Yhtenä Jeesus-tutkimuksen harvoista kovista faktoista voitaneen pitää sitä, etteivät Matteus ja Luukas sijoita syntymäkertomuksiaan Betlehemiin historiallisista vaan teologisista syistä.

Jeesus-tutkimuksen kentällä on parinsadan vuoden aikana ennättänyt liikkua mitä erilaisimpia rekonstruktioita Nasaretin miehestä. Diversiteetin juurisyy lienee siinä, että historian Jeesusta jäljittävät tutkijat eivät pääse eroon lähdemateriaalinsa määrällisistä ja laadullisista rajoitteista. Niin sanottuja kovia faktoja on lopulta vain kourallinen. Pelkästään niistä koottu Jeesus-rekonstruktio jäisi aivan liian ohueksi ollakseen kiinnostava tai julkaisemisen arvoinen. Myös niin sanottuja kovia negatiivisia faktoja, eli jonkin Jeesus-tradition epähistoriallisuuden käytännössä kiistattomasti osoittavia argumentteja on niukasti. Siksi tieteellisesti edes jossain määrin perusteltavissa olevien Jeesus-rekonstruktioiden kirjo on laaja, vaikka vertailun rajaisi vain tutkimuksen valtavirtaan. Tällä en tarkoita sitä, että katsoisin Jeesus-tutkimuksen olevan mielivaltaista. Rekonstruktioita on mielestäni mahdollista asettaa tieteelliseen paremmuusjärjestykseen. Tämä edellyttää kuitenkin sitä, että tutkijat kertovat aina mahdollisimman läpinäkyvästi, millaisella metodologialla he jatkavat Jeesus-kuvan maalaamista sen jälkeen, kun paperille on saatu kovien faktojen ääriviivat.

Vaikka Ristinmies ja minä ei ole tieteellinen julkaisu, dokumentti olisi hyötynyt siitä, että katsojalle olisi avattu Jeesus-tutkimuksessa yleisimmin sovellettua lähdepohjaa ja metodologian päälinjoja. Toisen jakson alussa Jolkkonen kyllä nimeää lähteensä ja kuvailee lyhyesti myös metodiaan, mutta asiat jäävät hyvin abstraktille tasolle. Isoin puute on se, että aivan kuten Heprealaisen Raamatun kohdalla, dokumentissa ei käytännössä millään tavoin problematisoida Uuden testamentin teosten luonnetta historiantutkimuksen lähteinä. Jolkkonen katsoo, että neljän kanonisen evankeliumin kautta voi päästä käsiksi Jeesuksen elämään ja opetuksiin etenkin silloin, kun ne ”viedään tapahtumapaikoille”. Jolkkosen metodologiassa ”pyhä maa on viides evankeliumi”, joka tekee asiat ”konkreettisiksi” ja saa ”palaset loksahtelemaan kohdalleen”.

Myöhemmin Jolkkonen tosin täydentää vielä metodologiaansa. Hän pitää – perustellusti ja tutkimuskonsensuksen mukaisesti – Jeesuksen Johannes Kastajalta saamaa kastetta ”varmasti historiallisena”, koska kaikkien neljän kanonisen evankeliumin ohella myös historioitsija Josefus kertoo Kastajan toiminnasta. Lisäksi evankelistat joutuvat selvästi näkemään vaivaa perustellakseen sitä, miksi heidän sankarinsa ylipäätään tarvitsee kasteen.

Kolmannen jakson loppupuolella Jolkkonen vielä avaa synoptista ongelmaa kaksilähdeteorian kautta. Jos Jolkkosen siellä täällä luonnosteleman metodologisen apparaatin kokoaisi yhteen ja kääntäisi Jeesus-tutkimuksen kielelle, voisi hänen suopeasti tulkittuna katsoa soveltavan jonkinlaista koherenssikriteerin, kontekstiuskottavuuden kriteeri(e)n, kaksilähdeteoriaan tukeutuvan moninkertaisen todistuksen kriteerin ja erilaisuus- tai kiusallisuuskriteerin väljää yhdistelmää. Tämä olisi tieteellisesti jo varsin kelpo metodipaketti, mikäli Jolkkonen vain malttaisi soveltaa sitä.

Se jää dokumentissa kuitenkin tyystin kanonisten evankeliumien harmonisoivan lukutavan ja ”viidennen evankeliumin” alle. Usein vaikuttaa siltä, että upeiden maisemien, raamatullisen maantieteen ja (varhais)kristillisten pyhiinvaelluspaikkojen yhteenlaskettu lumovoima riittää vahvistamaan jonkin evankeliumitradition autenttisuuden. Esimerkiksi Gennesaretinjärven kupeessa kohoavalta Arbelin vuorelta näkee Jolkkosen mukaan yhdellä kertaa niin ruokkimisihmeen, Pietarin kalansaaliin kuin myrskyn tyynnyttämisen tapahtumapaikat. Mikäli tarkoitus on puhua historiallisten tapahtumien ja tapahtumapaikkojen sijasta kristillisistä kertomuksista ja niiden miljööstä, ei hän millään tavalla tuo sitä ilmi.

Jolkkosen puolustukseksi on sanottava, että pääasiassa hän kuitenkin käsittelee Galilean ja Jerusalemin tärkeimpiä kristillisiä kohteita ennen kaikkea hartauselämän näkökulmasta. Kohteilla on tärkeä rooli dokumentin pyhänä näyttämönä, mutta niistä ei yleensä sorruta tekemään tieteellisesti yliampuvia apologeettisia tulkintoja. Selkeimmän poikkeuksen tekee Pyhän haudan kirkko, josta Jolkkonen esittää hyvin täsmällisiä, reilusti arkeologisen ja kirjallisen yhteisevidenssin tuolle puolen ulottuvia väitteitä.

Muutamia muitakin lipsahduksia toki esiintyy. Esimerkiksi Kapernaumissa Jolkkonen allekirjoittaa turhan suoraviivaisesti niiden tutkijoiden näkemyksen, jotka katsovat kaupungin myöhäisantiikkisten synagogaraunioiden alemman kerrostuman kuuluvan Jeesuksen aikaiseen synagogarakennukseen. Tulkinta on aivan mahdollinen, mutta nykytutkimuksessa myös kiivaasti debatoitu.

Jerusalemin Aleksanteri Nevskin kirkkoon sijoittuva kohtaus on tieteellisesti jo aidosti kyseenalainen. Kohtauksessa Jolkkonen demonstroi Markuksella, Matteuksella ja Luukkaalla esiintyvää vertausta kamelista ja neulansilmästä. Hän toistaa sen aina keskiajalta juontuvan teologisen klassikkoselityksen, jonka mukaan neulansilmä viittaa ahtaaseen porttiin Jerusalemin ympärysmuurissa. Kyseisenlaisen portin olemassaolosta ei ole kuitenkaan minkäänlaista arkeologista tai kirjallista evidenssiä; tulkinta ei myöskään istu vertauksen kehyskertomuksen logiikkaan.

Samaten tieteellisesti hyvin kyseenalaiselta tuntuu esimerkiksi Pyhän Markuksen luostarin niin kutsuttuun Yläsaliin sijoittuva kohtaus, jossa Jolkkonen rekonstruoi Jeesuksen viimeisen aterian aina istumajärjestystä myöten. Näin siitä huolimatta, että Uuden testamentin viidessä ateriakertomuksessa on huomattavia keskinäisiä eroja, ja tutkimuksessa kiistellään siitä, missä määrin varhaiskristilliset ateriarituaalit lopulta palautuvat Nasaretilaisen elämään. Mitään sellaista evidenssiä, joka kytkisi kyseisen luostari- ja kirkkorakennuksen edes jollain tavalla historian Jeesuksen viimeisiin päiviin, ei ole.

Näistä kriittisistä nostoistani huolimatta Jolkkosen Jeesus-rekonstruktio on lopulta varsin turvallinen, kenties jopa hieman mitäänsanomaton ja siloteltu. Särmittömyys näkyy esimerkiksi siinä, miten Jeesuksen julkisen toiminnan keskiöön nostetaan parantaminen ja pahojen henkien karkottaminen. Tässä ei ole mitään ongelmallista, sillä näkemys on hyvin perusteltu ja vahvoilla myös nykytutkimuksessa. Tätä korostusta vasten tuntuu kuitenkin kummalliselta, ettei dokumentissa oteta millään tavalla esiin Jeesuksen julistuksen lopunajallista puolta, josta niin ikään on kohtuullisen hyvin evidenssiä ja joka tutkimuksessa usein kytketään juuri parantamis- ja eksorkismitoimintaan. Jos tällaiset pienet puutteet sekä muutamat isommat yli- ja ohilyönnit jättää huomiotta, solahtaa Ristinmies Jeesus-tutkimuksen leveään pääuomaan kuin Kuopion piispa Kuolleeseenmereen.

Huomaan kysyväni itseltäni, kuinka mielekästä tai reilua dokumenttisarjan eksegeettinen perkaaminen lopulta on. Televisioformaatti pakottaa rajaamaan, yksinkertaistamaan ja suoraviivaistamaan. Juonenkuljetus hajoaisi, jos kerrontaa jatkuvasti keskeytettäisiin ”toisaalta mutta toisaalta” ‑fraaseilla ja tieteellisillä vastuuvapauslausekkeilla. Ristinmies ja minä ei ole ensisijaisesti tutkimuksellinen puheenvuoro eikä sitä ole suunnattu nillitystieteiden Nobel-sarjassa painiville ammattieksegeeteille. Tutkimuksella ja akateemisilla titteleillä on sarjassa toki kiistatta auktoritatiivinen tehtävä, mutta Jolkkonen esiintyy silti myös täysin avoimesti evankelis-luterilaisen kirkon piispana; hän ei väitä olevansa katsomuksellisesti neutraali, metodologiseen agnostismiin sitoutunut tieteentekijä. Toisaalta dokumentti havainnollistaa kiinnostavasti sitä, että uskonnoissa on kyse myös tai kenties jopa ennen muuta tosiasiaväitteistä. Pyhät kertomukset eivät ole käyttäjilleen pelkkiä vertauskuvia, vaan niiden koetaan puhuvan myös siitä, mitä todella tapahtui. Nähdäkseni Ristinmies ja minä vihjaa prosessin olevan kaksisuuntainen: tositarinat voivat olla emotionaalisesti vaikuttavia, mutta emotionaalisesti vaikuttavista tarinoista voi myös tulla tositarinoita.

Lue myös:

Heikki Hietanen ja Paavo Huotari: Evankeliumi Jari Jolkkosen mukaan. Vartija 20.4.2026.

Petri Järveläinen: Kuopion piispa seuraa Jeesusta. Vartija 16.4.2026.