Nyt kun kristinuskon iltapäivä koittaa…

Tsekkiläinen roomalaiskatolinen pappi, teologin ja sosiologian professori Tomáš Halík piti pääpuheen Luterilaisen maailmanliiton Krakovan yleiskokouksessa syyskuussa 2023. Puheessaan Halík peräänkuulutti uutta reformaatiota, joka tekee jo tuloaan ja jonka keskiössä on spiritualiteetti. Pari vuotta aiemmin hän kirjoitti teoksen, joka valaisee yksityiskohtaisemmin ja syvemmin, miten kristikunnan ja kirkon tulisi päivittää julistustaan ja uudistaa toimintaansa. Viime vuonna kirja ilmestyi englanniksi nimellä The Afternoon of Christianity. Vaikka Halík keskittyy kirjassaan omaan tunnustuskuntaansa eli roomalaiskatoliseen kirkkoon, myös muiden kirkkojen tulevaisuutta pohtivien tulisi tarttua tähän opukseen. Halíkin ohjelmalliset pohdinnat ovat vakavasti varteen otettavia myös Suomen ev.-lut. kirkossa.

Kirjoittaja on ottanut teoksensa lähtökohdaksi sveitsiläisen lääkärin ja psykoterapeutin Carl Gustav Jungin ihmisen kehityksestä koskevan teorian. Jungin mukaan ihmisen elämänkaarta voidaan verrata vuorokauteen. Elämän aamupäivänä ihmisen oma kuva ja persoona muotoutuvat. Tähän vaiheeseen kuuluvat ihmisen uran, ammatin ja perheen perustamisen vaiheet. Sitten iskee puolipäivän pimeys, keskipäivän kriisi, jossa ihminen väsähtää, tylsistyy ja vaipuu apatiaan. Hänen elämänhalunsa hiipuu, mistä seuraa masennusta. Tätä vaihetta seuraa elämän iltapäivä ja ilta, jolloin ihminen saavuttaa kypsän iän. Silloin ihmisen näkemykset ja tieto omasta persoonastaan syvenevät ja hän näkee kirkkaammin elämänsä tarkoituksen.

Halík hahmottaa kristikunnan historian Jungin teorian kautta. Ensimmäiset tuhat vuotta olivat kristinuskon aamua, jolloin sen oppi muotoiltiin ja kirkolliset rakenteet luotiin. Kristikunnan toisella vuosituhannella reformaatio, valistus ja sekularisaatio kritisoivat ja kyseenalaistivat kristinuskon oppirakenteita, käytäntöjä ja hierarkioita. Tästä on seurannut, että kristikunta elää nyt keskipäivän kriisiä; into on poissa ja epätietoisuus tulevasta lamaannuttaa varsinkin kirkon papistoa ja hierarkiaa.

Halíkin mukaan juuri tässä keskipäivän ja iltapäivän taitteessa kristinuskolle avautuu kairos. Toisin kuin ajan lineaarisuutta ja sen mittaamista tarkoittava kronos-sana, kairos merkitsee mahdollisuutta ja hetkeä, jolloin on se oikea aika toimia ja tehdä päätöksiä. Kristinuskolla on nyt tilaisuus astua kypsän iän vaiheeseen. Siirtyminen iltapäivään ei kuitenkaan tapahdu yksituumaisesti. Tässä keskipäivän kriisissä traditionalistit yrittävät kääntää kelloa taaksepäin ja palauttaa kristikunnan aamupäivän aikaan. Kirkkojen progressiiviset voimat pyrkivät puolestaan mukautumaan ajan henkeen, vaikka sekään ei tuo iltapäivän tunteina uskosta vieraantuneita tai siitä luopuneita takaisin kirkon penkkeihin.

Halíkilla on mielessään monia uhkakuvia, jotka hankaloittavat kristinuskon siirtymistä iltapäivään. Yhtä niistä hän kutsuu kolmen F:n pseudouskonnoksi. Tällä hän tarkoittaa kolmea F-kirjaimella alkavaa aatetta tai virtausta, jotka ovat fundamentalismi, fanatismi ja farisealaisuus. Raamatun fundamentalistinen tulkinta, fanaattinen oikeassa olemisen puolustaminen ja vetoaminen opillisissa kysymyksissä farisealaisten tavoin lakiin ja säädöksiin palvelevat meidän ajassamme autoritaarisia hallintoja ja muita poliittisia tarkoitusperiä. Uskon ja kirkon uudistumisessa ne eivät auta.

Teoksessaan Halík keskittyy kuitenkin enemmän siihen, miten kristikunnan tulisi uudistua. Halík toivoo kirkon, varsinkin oman kirkkonsa, selventävän aiempaa enemmän, miten ihmiset uskovat ja miten he elävät uskoa käytännössä. Hän kehottaa kysymään ihmisiltä, miten heidän uskonsa on muuttunut heidän elämänsä aikana. Miten usko on muuttanut heidän elämäänsä?

Ihmisen olemassaoloon ankkuroitunut ontologinen proto-usko on se, josta kirkon tulisi olla enemmän kiinnostunut kuin uskosta tunteena tai tiedollisena asiana. Olisi niin ikään myönnettävä, että kirkolla ei ole uskon tielle ohjaamisen monopolia, sillä taide, tiede, luonto johtavat jopa julistusta ja evankeliointia väkevämmin ihmisiä uskon äärelle. Näin on tapahtunut varsinkin Halíkin kotimaan eli entisen Tšekkoslovakian kaltaisissa maissa, joissa valtio propagoi uskonnonvastaisuutta ja suosi ateismia. Itsekin hän löysi kristinuskon kirkkoarkkitehtuurin kautta.

Kristinuskon iltapäivässä kirkon tulee etsiä yhteyttä ihmisiin, jotka ovat perinteisessä mielessä sen ulkopuolella. Halík kutsuu tätä kolmanneksi ekumenian vaiheeksi. Jakamattoman kirkon ekumeeniset konsiilit olivat ekumenian ensimmäinen vaihe. Toinen vaihe sijoittuu 1900-luvulle, etenkin Vatikaanin toisen konsiilin päätöksiin ja niitä seuranneeseen kehitykseen Halíkin omassa kirkossa. Kolmas ekumenia on vaihe ja liike, jossa ovat mukana ihmiset, jotka eivät jäsenny kristinuskoon sen dogmien tai instituutioiden kautta. Halíkin mukaan kolmas ekumenia edustaa synodaalisuutta, jossa kirkko kommunikoi ja tekee yhteistyötä yhteiskunnan ja maailman kanssa. Tavoitteena on muodostaa ekumeeninen yhteisö, Civitas Oecumenica, joka edistää avoimuutta, vieraanvaraisuutta ja inklusiivisuutta. Civitas Oecumenica ylittää uskontokuntien ja maailmankatsomusten rajat siten, että ateistitkin voivat halutessaan lukeutua siihen ja kokea sen kodikseen. Halík korostaakin, että kirkon tulee etsiä ja puhutella juuri niitä ihmisiä (Nones), jotka erinäisissä kyselylomakkeissa merkitsevät uskonnokseen ”none”.

Halíkin kirjan vaikeimmin avautuva, mutta keskeinen osa on rajankäynti ei-uskon ja uskon välillä. Lähtökohtana on, että usko koskettaa ihmistä kokonaisvaltaisesti, koska se on Jumalan lahja ihmiselle. Ihmisen uskossa on sekä tiedostettua että tiedostamatonta. Tästä seuraa syvyyspsykologiaa soveltaen, että ei-uskovien usko (the faith of unbelievers) ja uskovien ei-usko (the unbelief of believers) ovat läsnä ihmisessä riippumatta siitä, luokitteleeko hän itsensä uskovaksi vai ei.  Monet ei-uskovat ovat hengellisiä etsijöitä tai ”nimettömiä kristittyjä”, anonymous Christians, mutta he ovat avoimia uskon kysymyksille tai toteuttavat elämässään kristinuskon periaatteita. Uskoaan fanaattisesti esillä pitävä puolestaan projisoi helposti ei-uskonsa toisiin ihmisiin ja tuomitsee näin uskottomiksi katsomansa ihmiset. Ei-uskon ja uskon välisen pohdinnan tekee vaikeaksi myös se, että suomen kielessä faith ja belief -käsitteiden välinen merkitysero ei ole selkeä. Kumpikin sana tarkoittaa uskoa. Englannin kielessä faith-sana viittaa uskoon luottamisena johonkin ja belief-sana puolestaan uskoon vakaumuksena tai tiedollisena asiana. Halíkin mukaan tässä on kysymys myös klassisen teologian uskon määritelmistä eli uskosta, jolla uskotaan (fides qua) ja uskon kohteesta eli johon uskotaan (fides quae).

Miten kirkon pitäisi sitten uudistua tai muuttua? Halík vastaa, että kristinuskon ja kirkon tulee palata spiritualiteettiin, hengellisyyteen. Spiritualiteetti on uskon elämäntapa, the lifestyle of faith. Sitä nykyajan ihmiset etsivät ja kaipaavat, mutta löytävät sitä vähenevässä määrin roomalaiskatolisesta kirkosta tai muista perinteisistä kristillisistä kirkoista. Kirkot kuitenkin kilpailevat hengellisyyden ja henkisyyden markkinoilla lukemattomien muiden alan toimijoiden kanssa. Kirkot kyllä yrittävät uudistaa rakenteitaan ja kuvittelevat, että muutos tapahtuu näin. Tämä ei ole kuitenkaan se tie, joka tuo ihmiset takaisin kirkonpenkkeihin tai kristinuskon äärelle. Kristinusko ei uudistu opinkohtia tarkentamalla tai kirkon rakenteita korjaamalla, vaan vahvistamalla hengellisyyttä ja mahdollistamalla paremmin sen harjoittamisen.

Halík on vakuuttunut siitä, että pienemmät hengellisyyteen keskittyvät yhteisöt vastaavat paremmin ihmisten etsintään kuin suuret järjestelmät. Kirkon uudistuminen ja muuttuminen on paluuta alkukristillisen yhteisön vahvuuksiin. Kuten silloin, kristikunnan iltapäivänä ihminen elää uskoaan kokonaisvaltaisesti. Se syventää häntä ihmisenä ja antaa hänen elämälleen merkitystä. Hengellisyys on matkalla olemista. Sille tielle kirkon tulee kutsua ja ottaa mukaan myös muiden uskontojen ja maailmankatsomusten edustajat. Näin kristillinen kirkko on kuuliainen perustajalleen Kristukselle, jota on universaali ja jota tulee etsiä maailman kaikista paikoista.

Halík on omistanut kirjansa kuolleelle paavi Franciscukselle. Kirjoittaja lainaakin suuresti kunnioittamaansa paavia ahkerasti ja palaa siihen, miten juuri Franciscus on korostanut kirkkonsa uudistumisen tarvetta ja kristittyjen avautumista yhteiskuntaan ja maailmaan. Kirjoittaja viittaa etenkin Franciscuksen kolmenteen vuonna 2020 julkaistuun Fratelli tutti -ensyklikaan, jonka alaotsikko on ”veljeydestä ja sosiaalisesta ystävyydestä”.

Arvioitu teos: Tomáš Halík. The Afternoon of Christianity. The Courage to Change. 2024: Notre Dame, Indiana: University of Notre Dame Press. 238 s.