Mietteitä Juhani Rekolan kirjallisesta elämänfilosofiasta

Juhani Rekolan (1916–1986) kirjallinen tuotanto on Suomessa vertaansa vailla. Rekola oli  Tukholman suomalaisen seurakunnan arvostettu kappalainen, teologian tohtori ja boheemi ”Slussenin sissien” rakastama ystävä ja auttaja.  Tuskin kukaan muu maassamme on kirjoittanut yhtä loisteliaita, ajatuksia herättäviä ja syvällisiä perimmäisiä kysymyksiä käsitteleviä esseitä. Ja mikä parasta, Rekola käsittelee sellaisia aiheita, joiden kanssa jokainen ajatteleva ihminen, uskovainen tai uskonnoton, joutuu, halusi tai ei, vääjäämättä kasvotusten. Niitä ovat: yksinäisyys, suru, ilo, elämä, kärsimys, kuolema, usko ja epäusko.

Rekola ammentaa ajattelun helmiä laajasta lukeneisuudestaan ja myös liian vähän huomiota saaneesta upeasta väitöskirjastaan Traaginen Reinhold Schneiderin ajattelussa (1971). Rekola ei todellakaan pelkää avata ihmisyyden Pandoran lipasta. Hän ei kavahda ”käärmeiden purentaa eikä villieläinten hyökkäyksiä”. Hän ei myöskään väitä, että uskomme, hengellinen kilpemme, suojaisi meitä niin, että säilyisimme vahingoittumattomana. Haavoinemme ja arpinemme jatkamme taivaltamme, koska sille ei ole muuta vaihtoehtoa – ja jos onkin, niin se ei käy sille, joka haluaa kantaa ja vaalia terveellä tavoin ylpeästi ja vakaasti itsessään ihmisyyden särkynyttä kruunua.

Rekola ei niinkään julista, vaan käy syvällisesti ja koskettavasti läpi ihmisen ja ihmiselämän eri puolia suoraan ja rehellisesti jokaisen meidän elämäämme liittyviä ikäviä, raadollisiakaan, tapahtumia kaihtamatta. Hän esiintuo ihmisen kaikkineen, alastomana ja uniikkina, ”estradille”, jossa ei näytellä ihmisen valheellista elämänvaellusta, vaan elämä eletään todesti, autenttisesti.

Rekola ei pidä ihmisen epäonnistumisia suinkaan pelkästään – jos lainkaan – huonoina asioina, vaan jokaisen ihmisen elämään kuuluvina välttämättöminä tosiasioina, joita ei pitäisi kokonaan kätkeä pois toisten katseilta. Toisaalta niitä ei myöskään pitäisi tuoda ”näyteikkunoihin” kaikkien uteliaitten näkyville. Rekolan näkemyksen mukaan ”(uskon)maailmassa” pahinta lienee tekopyhyys ja sellainen ”usko”, joka ei taida uskoa ollakaan, koska se pyrkii ”pyhittämään” vain oman minän, mutta tuomitsee keveinkin perustein kanssaihmisten pienetkin horjahdukset elon, toisinaan kovinkin vaivalloisella, tiellä.

Rekola on silläkin tavoin uskonnollisen ajattelun, kirjallisen teologian, suuri hahmo, että hänen ajatuksensa, vaikka ne kohdistuisivat tiettyyn aikaan ja paikkaan, säilyttävät useimmissa kohdissaan ajankohtaisuuden ja yhä jatkuvan intensiteetin, voiman, jota aika ei syö. Kun Rekola kuvailee esimerkiksi lounaan nauttimista Dublinin pääkadun, O’Connell Streetin, varrella olevassa ravintolassa tai kävelyä mahtavan Trinity Collegen, yliopiston liepeillä, hän kykenee välittömästi ja saumattomasti yhdistämään siihen kuvauksen peri-irlantilaisesta ajattelusta puhuttelevaan arkkitehtuuriin ja lasimaalauksien uskoa ilmentäviin nyansseihin. Rekola on hämmästyttävän taidokas arjen hetkien kuvaaja, hän saa ne tuntumaan sädehtivältä elämän runosäikeiltä, ainutlaatuisilta ekspressioilta, joita ne tietenkin ovatkin, vaikka sen liian harvoin ihminen oivaltaa ilman Rekolan kaltaisen taitavan kirjoittajan hienostunutta ja herkkää siveltimen aikaansaannosta.

Kun ihminen kohtaa ”sielun pimeän yön”, hän voi saada lohtua esimerkiksi Ávilan Teresan (1515–1582) ja Ristin Johanneksen (1542–1591) mystisistä viisauksista, mutta myös, voi sanoa, mistä tahansa Rekolan hengellistä ja muutakin rukihista evästä tarjoavasta kirjasta. Näin uskonpuutteen vaivaama ihminen pääsee, jos ei muuta, niin kappaleen matkaa eteenpäin, vaikka ei hän jaksaisi uskoa ja vaikka hänen elämänahdistuksensa eivät täysin poistuisikaan.

Hän voi siitä huolimatta tanssia ”kulkurin valssin” vailla elämän ”pimennysverhoa”, joka saattaisi syöstä hänet ylitsepääsemättömään epätoivoon tai jopa surulliseen ikiuneen. Sen sijaan hän ihmisenä herääkin Washington Irvingin (1783–1859) vuonna 1819 julkaistun tunnetun novellin päähenkilön Rip Van Winklen tavoin pitkän unen jälkeen uuteen ja tässä tapauksessa ainakin jossain määrin hyvällä tavoin muuttuneeseen maailmaan. Ehkä myös Rekolan kirjan ”Kuitenkin Jumala on” (1968) sanat tarjoavat ihmiselle, kenelle tahansa meistä, hetken lohtua. Ja se saa riittää.

Artikkelikuvassa Juhani Rekolan väitöskirjan kansi.