Nile Rodgers. Kuva: Joe Mabel/Wikimedia Commons

Melkoinen hittimaakari

Nile Rodgersin Le Freak -kirjan kansi.

Nile Rodgersin Le Freak -kirjan kansi.

BBC:n tekemän Nile Rodgers -dokumentin alussa tämä lausuu: “Ette luultavasti tunnista nimeäni, mutta lyön vetoa, että olette kuulleet ainakin yhden säveltämistäni lauluista.”

Se onkin varsin todennäköistä, ainakin pop-musiikin kuuntelijoiden ollessa kyseessä.

Ehkä laulu on Chicin esittämä “Le Freak” tai “Good Times”, jonka bassokuviota myös Queen käyttää “Another One Bites the Dust” -kappaleessa. Tai ehkä se on Sister Sledgen esittämä “We Are Family”, tai kenties tällä haavaa listojen kärjessä keikkuvan Daft Punkin “Get Lucky”, jossa Rodgers on ollut yksi neljästä kirjoittajasta ja soittaa kitaraa.

Nile Rodgers syntyi Helsingin olympialaisten vuonna 1952 New York Cityssä. Hänen äitinsä oli vasta 13 tullessaan raskaaksi. Rodgersin vanhemmat olivat boheemeja, jazzia kuuntelevia heroiiniaddikteja.

Hän kertoo, että usein hänen tullessaan lapsena kotiin hänen vanhempansa torkkuivat huumepöllyissä seisaaltaan. Se oli kuulemma alussa vähän outoa, mutta siihen tottui! Huumeet ja seksi tulivat Rodgersillekin tutuiksi melko nuorena. Hän kävi mieluummin elokuvissa kuin koulussa.

Nile Rodgers kuvailee lapsuuttaan ja nuoruuttaan hyvin värikkäästi ja hyvämuistisesti. Kirja on yksi kiinnostavimmista lukemistani muusikkomuistelmista juuri näiden elämänvaiheiden tarkan käsittelyn vuoksi.

Rodgers ei kirjoittamansa perusteella ole koskaan ollut erityisen uskonnollinen ihminen, mutta siihenkin löytyy kirjasta syy. Hänen isänsä äiti oli harras katolilainen, kun taas hänen äitinsä haki maailmankuvallisia selityksiä ennen muuta tieteestä. Rodgers kuvaa tätä maailmankatsomusten sekoitusta ja taistelua varsin viihdyttäväksi.

Nile Rodgers. Kuva: Joe Mabel

Nile Rodgers. Kuva: Joe Mabel

Isoäiti yritti iskostaa häneen katolista oppia, mutta lisäsi aina hieman omiaan, ja nämä lisäykset olivat Rodgersin mielestä vielä hämmentävämpiä kuin virallinen versio.

Isoäidillä oli kodissaan mustia afro-karibialaisia pyhimyspatsaita, mikä sekin hämmensi poikaa, joka siihen asti oli aina ajatellut, että pyhät olivat kaikki valkoisia.

Vatikaanin toisen konsiilin myötä tulleet muutokset kuten perjantaisen lihansyöntikielloon höllentäminen ja latinan katoaminen jumalanpalveluskielenä olivat Rodgersille vain todisteita siitä, että uskonnossa oli kyse ihmisten keksimistä säännöistä. Yhtenä päivänä kun oli näin ja toisena toisin.

Rodgersin alkuperäinen instrumentti oli klarinetti, mutta se vaihtui pian kitaraan. Hän hankki monipuolista soittokokemusta eri kokoonpanoissa. Hän soitti muun muassa Sesame Streetin orkesterissa ja Harlemin Apollo-teatterin housebandissa.

Kerran hän osallistui jameihin studiossa porukassa, jossa oli myös Jimi Hendrix. Soittajat tunsivat hurmioituneen soiton päätyttyä olleensa lähellä “kadonneen soinnun” löytymistä. Sitten huomattiin, ettei soitto ollut tallentunut nauhalle.

Avaintapahtuma Rodgersille oli tutustuminen basisti Bernard Edwardsiin. Heistä tuli hyvät ystävät ja saumattomasti yhteensoittava pari vuosikymmenten ajaksi. He kehittivät säveltäessään ajatuksen DHM:n (Deep Hidden Meaning) keskeisyydestä joka laulun kohdalla. Se tarkoitti sitä, että oli pyrittävä ymmärtämään kappaleen “DNA” ja tarkasteltava sitä systemaattisesti joka näkökulmasta. Yhtä keskeistä monille heidän sävellyksilleen oli termi breakdown. Se tarkoitti sitä, että keskivaiheilla kappale riisuttiin alastomaksi, vain ydinosiinsa, jolloin vain kitara, basso ja rummut soivat, minkä jälkeen muut ainekset vedettiin taas vähitellen mukaan.

Rodgers ja Edwards pitivät esiintymisensä ja ulkoasunsa malleina ja inspiraationa Roxy Musicia ja Kissiä, vaikka eivät tietenkään apinoineet näitä. Se tarkoitti lähinnä tyylikästä pukeutumista, ja anonyymiutta esiintymislavojen ulkopuolella.

Rodgersin ja Edwardsin yhtye oli nimeltään Chic. Se teki vuosina 1977–1992 kahdeksan levyä, joista tärkeimpiä ja tunnetuimpia olivat 1970-luvun lopulla ilmestyneet kolme ensimmäistä, joiden suuria hittejä olivat “Everybody Dance”, “Le Freak” ja “Good Times”. Chicin suosion kohtaloksi koitui Yhdysvalloissa 1979 puhjennut diskomusiikin vastainen “disco sucks” -protestiliike. Sen jälkeen Chicin kappaleet eivät enää nousseet listojen kärkeen. Tämä ei ollut sikäli reilua, että Rodgers piti Chiciä enemmän rhythm & blues ja funk-yhtyeenä kuin diskobändinä.

Rodgers teki 1980-luvun alussa pari soololevyä ja ryhtyi myös menestyksekkäästi tuottajaksi. Hänen kättensä työtä ovat muun muassa Sister Sledgen We Are Family, David Bowien Let’s Dance, Diana Rossin Diana, Madonnan läpimurtolevy Like a Virgin ja Duran Duranin The Wild Boys. Näillä levyillä soitti myös Edwards ja muuta Chicin miehistöä. Edwards kuoli vuonna 1996.

Rodgers on yhä erittäin aktiivinen ja vaikutusvaltainen mies musiikkialalla, ja hänen Fender Stratocaster -kitaransa (lempinimeltään The Hitmaker) soinnin tunnistaa helposti. Yksityiselämässään hän on päässyt irti 1980-luvulla vaaralliseksi kehittyneestä alkoholi- ja huumeriippuvuudestaan mutta kamppailee nyt eturauhassyövän kanssa. Facebookissa voi seurata hänen hyväntuulisia päivityksiään eri esiintymisten yhteydestä.

Mikko Ketola

Arvioitu teos:
Nile Rodgers: Le Freak. An upside down story of family, disco and destiny. Sphere 2011. 318 s.


Avatar photo

Kirjoittaja

Mikko Ketola (s. 1963) on kirkkohistorian yliopistonlehtori ja dosentti Helsingin yliopistossa. Vartijan päätoimittajana hän on toiminut vuodesta 2010 lähtien. Lue lisää


© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2020.