Reino Lahtisen (1918–1988) Tampereen Teatterissa ensi-iltansa saanut näytelmä Arvottomat (1959) koki pian uuden tulemisen elokuvana. T. J. Särkkä (1890–1975) laati näytelmän pohjalta käsikirjoituksen sekä ohjasi ja tuotti siitä elokuvan Me vuonna 1961. ’Me’ viittaa vahvaan yhteishenkeen, joka päähenkilöiden välillä vallitsee kinasteluista huolimatta. Hädän hetkellä on apu lähellä.
Ympäristötekijäin ja kasvatuksen merkitys on ajan näkemysten mukaan ratkaiseva yksilön kohtalossa. Eksistentiaalinen elämännäkemys myös tuntuu tässä kuten monessa 1950-luvun ja 1960-luvun alun elokuvassa ja draamassa. Lahtinen näkee inhimillisen kärsimyksen toteuttavan Kristuksen passiota, joka toistuu jokaisessa, kuten esimerkiksi Feodor Dostojevski, Albert Camus ja Juha Mannerkorpi ovat teoksissaan julistaneet.
Lahkosaarnaaja Urpo (Åke Lindman) yrittää kieltää seksuaalisuutensa ja suistuu korvikekäyttäytymisenä alkoholiriippuvuuteen. Kieroutunut asenne raittiusliikkeen perintönä estää luontevan alkoholinkäytön. Väkijuomaa oli hankala ostaa; pitää olla viinakortti, muistuttaa pääkaupunkiin sijoittuvassa elokuvassa trokari Ullakin. Hänenlaisilleen epävirallisille välittäjille oli kysyntää. Alkon myymälöitä ei ollut edes kaikissa kauppaloissa tai suurissa kirkonkylissä vielä 1960-luvun alussa.
Rose-Marie Precht ja Åke Lindman Me-elokuvassa.
Trokari Ulla (elokuvassa rooliaan latautuneesti elävä Rauha Rentola) on hylännyt poikansa Laurin (herkän eleettömästi näyttelevä Stig Fransman), kieltänyt hänet jättämällä lastenkotiin. Tässäkin tapauksessa seksuaalimoralismi tuhoaa ihmisen. Aviottoman lapsen synnyttänyt ei ollut kunniallinen nainen, vaikka olisi rakastanut lastaan. Seuraukset sai yleensä kantaa nainen – yksin. Paitsi että moralistien tuomio ulottui naisen vanhempiinkin.
Äidin ja pojan (Ullan ja Laurin) suhde vertautuu Neitsyt Marian ja hänen aviottoman poikansa Jeesuksen suhteeseen, ei kirkollisena kiiltokuvana vaan kitkaisena konfliktina, jollaisesta evankeliumit kertovat. Kuolemansairas ja alkoholisoitunut, kärsivän ja kuolevan Kristuksen roolin omaksunut saarnaaja Urpo kehottaa äitiä katsomaan poikaansa ja poikaa äitiään, sovintoa näin heidän välilleen etsien. Nuori Lauri on olemukseltaan lempeä kuin apostoleista nuorin ja Kristukselle rakas Johannes.
Ulla joutuu lähes kirjaimellisesti kantamaan Urpoa löydettyään tämän umpijuovuksissa kadulta; Ulla on naispuolinen Kristuksen kantaja, arkisista arkisin ja epäpuhdas, mutta silti jalo Madonna. – Syntinen nainenkin henkilögalleriaan mahtuu, saarnaaja Urpon kanssa seksikontaktiin aikoinaan seurakuntanuorena joutunut, mutta nyt hänen kanssaan parisuhteessa elävä uhkea prostituoitu Meeri (Rose-Marie Precht). Meeri on Maria-nimen muunnos, ja tunnetuin syntinen nainen läntisen kirkon traditiossa on Maria Magdaleena.
Kumma kyllä, elokuva ei menestynyt kaupallisesti. Mutta onko se sittenkään ihme? Näin vahvasti elämänkatsomuksellinen elokuva ei pienessä maassa vedä riittävästi katsojia. Ihmiset eivät halua pohtia vaikeita asioita, vaikka se juuri olisi heille hyväksi. Toisaalta samoihin aikoihin Ingmar Bergmanin uskonnollista ja filosofista problematiikkaa tarkastelevat filmit keräsivät yleisöä. Mutta kaupungit olivat pieniä. Potentiaalinen katsojamäärä oli vähäistä, vaikka entisaikaan elokuvateattereita oli muuallakin kuin kaupunkien keskustassa, jopa pienillä maaseutupaikkakunnilla, kirkonkylissäkin.
Reino Lahtisen töistä tunnetuimpia ovat televisiosarjat Heikki ja Kaija sekä Rintamäkeläiset. Ne kuvasivat tavallista ihmistä, ei ylä- eikä alinta luokkaa. Arvottomat jo nimensä mukaisesti kohdistaa huomionsa niihin ihmisiin, joita ei pidetä minään, vaan joita tuomitaan: alkoholiriippuvainen saarnaaja, joka on joutunut vankilaan seksisuhteesta alaikäiseen; prostituoitu, joka on kehkeytynyt juuri tuosta alaikäisestä, ja pari viinatrokaria.
Ironisinta on, että heidän palvelujaan käyttävät merkittävissä yhteiskunnallisissa asemissa olevat. Siinäkään ei ole mitään pahaa; pahuus on siinä, että näitä arvottomia ihmisiä paitsi solvataan myös vainotaan. Rangaistuksen saavat he, eivät heidän palvelujensa käyttäjät. Samantyyppinen kaksinaismoralistinen suhtautuminen vallitsee seksityöhön eräissä maissa tänäkin päivänä. Silti elokuva ei moralisoi; se tutkii moralisoimista.
Lahtisen draama on vahva, rakenteeltaan tiivis ja jäntevä. Siitä oli Särkän helppo laatia käsikirjoitus elokuvaan, jota katsoessa tuntuu kuin istuisi intiimissä teatterissa. Eikä se johdu vain lukuisista sisä- ja lähikuvista. Kerrotaan Särkän pitäneen ohjauksen alussa lukuharjoituksiakin teatterin tapaan.
Särkkä ohjasi myös vuoden 1961 kesällä elokuvan Kuu on vaarallinen, joka pohjautuu Hans Severinsenin romaaniin Besættelse (1944, suom. Kirottu kuu (Tammi 1945). Aikaansa nähden rohkeilla rakastelukohtauksillaan elokuva myi kuin häkä, sai enemmän katsojia kuin Edvin Laineen ohjaus Tuntematon sotilas. Särkän ’Kuuta’, jossa nuori Esko Salminen kyläkauppiaan poikana teki Liana Kaarinan vastanäyttelijänä hyvän roolityön, myytiin ulkomaille 36 maahan. Liana Kaarinan esittämä Elsi puolestaan laajeni psykologisesti henkilökuvauksena suhteessa johtaja Lehtojaan (Toivo Mäkelä).
Toivo Särkkä. Kuva: Wikipedia.
Aikalaisarvostelujen mukaan elokuvan tasoa oli vaikea alittaa; myöhemmässä vastaanotossa on huomattu teoksen arvot. Alun tarkoituksellisen pinnallinen keveys kääntyy filmin puolivälissä kuolemanvakavaksi. – Rakkaus saa kumppanikseen kuoleman sekä ’Kuussa’ että ’Meissä’. Kulissien ylläpitäminen ja onnettoman tapaturman turha salaaminen johtaa epäilyjen kierteeseen ’Kuussa’. Ilman seksuaalisia tabuja näitäkään ikävyyksiä ei tapahtuisi.
Silti ero on suuri ja nimenomaan Lahtisen draaman filmatisoinnin hyväksi. Me on ’Kuuta’ huomattavasti moniulotteisempi ja kestää usean katselukerran vaikka peräkkäin. ’Me’ saa monia merkityksiä: solidaarisuutta ja vahvaa me-henkeä huokuu filmi arvottomiksi luokiteltujen ihmisten kesken. Mutta me-henki vallitsee hyväosaisissakin: juuri se johtaa pitämään toisia arvottomina.
Elokuva kertoo meistä kaikista, vaikkemme olisi yhtään viinapisaraa nauttineet. Tai vaikka osaisimme nauttia alkoholijuomia ilman ongelmia, niin kuin useimmat osaavat. Mutta erityisesti se kertoo meistä, jotka pidämme itseämme parempina kuin niitä, joita meillä tuntuu olevan varaa halveksia.
Näyttelijäsuoritukset ovat Särkän konfliktista toiseen kiitävässä Me-elokuvassa suurenmoiset. Rauha Rentola (1919–2005) sai osasuorituksestaan Jussin toisessa naispääosassa, jota on sivuosaksi luonnehdittu, mutta joka nousee huikean inhimillisen ja henkeäsalpaavan tulkintansa ansiosta merkitykseltään pääosaksi. Monipuolinen näyttelijätär on kuin uudestisyntynyt verrattuna niihin tusinatehtäviin, joita hän sai filmialalla. Teatterin katsojat muistavat kyllä hänen useaan suuntaan yltävän, ihastuttavan tulkintataitonsa ja -taiteensa, vaikka hänet liiaksi tyypitettiin koomisiin rooleihin, niin loistava komedienne kuin hän olikin.
Traagista ja koomista risteyttävässä roolityössä trokari Ullana on Rentolan ilmaisusta kaikki ulkokohtainen karissut pois. Jäljellä on vain en sanoisi pelkistynyt vaan sisäistynyt tulkinta, jossa ei ole mitään turhaa eikä epäaitoa. Tragediennenä Rentola on ulkoisesti vähäeleinen ja tunteensa kätkevä, mutta sisällä suru, ahdistus ja tuska säteilevät sitä kirkkaammin. Musiikki on olennainen osa elokuvan kerrontaa, varsinkin näissä kahdessa saman vuoden ja saman ohjaajan filmeissä. ’Meissä’ se on Jorma Panulan, ’Kuussa’ Einar Englundin.
T. J. Särkän ohjaamat elokuvat Me (1961) ja Kuu on vaarallinen (1961) on julkaistu dvd:nä.
Artikkelikuvassa Liana Kaarina ja Esko Salminen Kiuu on vaarallinen -elokuvassa.
