Näkymä kirjoittajan kotikaupunkiin Hampuriin.
Kuka minä olen? Kuinka monta määrettä keksit vastaukseksi tähän kysymykseen? Vastaus vaihtelee itse asiassa paljonkin kontekstista ja elämäntilanteesta riippuen.
Kuluneen vuoden aikana olen ollut monissa tilanteissa ennen kaikkea pappi, suomalainen ja maahanmuuttaja.
Ulkomaanvuosien aikana identiteettipaletissa on noussut tärkeäksi myös vähän yllättäväkin kortti: olen luterilainen.
Rakas, tuttu kirkko on onnistunut ärsyttämään monilla tavoin ja olen ollut kärkäs sitä arvostelemaan.
Toisaalta olen ollut yhtä kärkkäästi puolustuslinjalla, jos joku on ulkoa päin kehdannut esittää kritiikkiä.
Muutettuani kuusi vuotta sitten ranskankieliseen Kanadaan huomasin yhtäkkiä joutuneeni totaaliseen vähemmistöön: niillä kulmilla ei luterilaisista oltu kuultukaan. Kun on koko ikänsä kuulunut ehdottomaan enemmistöön, pitää monia asioita itsestäänselvyyksinä. Erehtyy kuvittelemaan, että ympäristöstä imetyt uskonnolliset tavat ja opilliset näkemykset ovat normi, joihin kaikkea muuta verrataan.
Kävin paljon keskusteluja hartaan katolilaisen ja vähemmän hartaan ortodoksin kanssa. Kummasti he usein löysivät yhteisen sävelen skandinaaviprotestantille naureskellessaan.
Kerran keskustelimme paastosta ja yritin selittää heille luterilaista näkökulmaa. Paastossa on tarkoitus raivata tilaa Jumalan kohtaamiselle, luopua asioista, jotka sitovat meitä turhaan. Siksi eri ihmisillä paasto voi saada erilaisia muotoja. Joku paastoaa vaikkapa vähentämällä television katselua. Sain vastaukseksi räkäisen naurun: te protestantit sitten osaatte vesittää kaiken; paastokaan ei enää ole paastoa!
Myös pyrkimykseni selittää oman kirkkoni virkakäsitystä, suhtautumista Raamattuun tai ylipäänsä sitä, mikä tekee ihmisestä kristityn, sai osakseen lievää epäuskoa. Vuosi vähemmistössä oli todella silmiä avaava.
Minulle selkeni, mitä erityisesti arvostan luterilaisessa kirkossa. Kristitylle ei aseteta turhia vaatimuksia, ja kukaan ei ole toista ylempänä.
Matala kynnys ja tasa-arvo ovat periaatteita, jotka myös oikeasti toteutuvat kotikirkossamme, vaikka yksittäisiä ärsytyksen aiheita löytyykin. Piti mennä kauas, että näin paremmin lähelle. Vuosi Kanadasta palattuani minut vihittiin papiksi.
Nykyinen asuinmaani on Saksa, Lutherin kotimaa. Suomesta katsottuna saattaa ajatella, että Saksahan on läpeensä luterilainen maa.
Mutta vähemmistöä luterilaiset täälläkin edustavat. He ovat ensinnäkin liittoutuneet reformoitujen ja yhdistyneiden kirkkojen kanssa saman kattojärjestön (EKD) alle.
Kirjoittaja Päivi Vähäkangas.
Protestantteja yhteensä on saman verran kuin katolisia eli noin kolmisenkymmentä prosenttia väestöstä.
Entisen Itä-Saksan alueella kristittyjä ylipäänsä on vähän, joillakin paikkakunnilla vain muutama prosentti. Luterilaisesta yhtenäiskulttuurista ei siis tässä maassa voi puhuakaan.
Täällä pohjoisessa hansakaupungissa asia meinaa välillä unohtua, kun kuitenkin näillä main suurin osa eteen osuvista kirkoista on luterilaisia.
Niinpä eilisessä ekumeenisessa naisten tapaamisessa esittäytyessäni kerroin tulevani Suomen kirkosta. Sitten piti tarkentaa, että luterilaisesta. Unohdin, että kirkko ja luterilaisuus eivät todellakaan ole synonyymeja. Olin luterilaisena jälleen kerran vähemmistössä.
Päivi Vähäkangas
Kirjoittaja on Hampurissa asuva pappi ja teologian tohtori.
