Viimeksi kuluneen vuoden aikana konservatiiviset herätysliikkeet ovat aiempaa äänekkäämmin vaatineet messuja ja pappisvihkimyksiä, joissa ei ole paikalla naispuolisia pappeja. Äskettäin he avasivat yhteisen nettisivun, jonne on koottu paikkakunnittain ”raamattu-uskollisia” messuja. Raamattu-uskollisuus on tässä tapauksessa kiertoilmaisu naispappeuden vastustamiselle.
Näitä messuja tarvitaan kuulemma siksi, että kaikki eivät voi omantunnonsyistä osallistua naispuolisen papin toimittamalle ehtoolliselle. Omantunnonsyistä? Mitä se on?
Lapsena opin, että omatunto kolkuttaa, kun tekee syntiä. Synti ja omatunto liittyvät toisiinsa. Jos jokin on omantunnonkysymys, se viittaa asiaan, jota pyrkii välttämään siksi, että kokee sen synniksi. Onko siis tulkittava, että naispappeuden vastustajien mielestä nainen alttarilla on syntiä? Miten ihmeessä omatunto kilpistyy juuri alttariin? Jopa jyrkimmät konservatiivit nimittäin hyväksyvät, että nainen voi opettaa ja johtaa, jopa saarnata lehtorin virassa. Mutta alttarille astuessaan nainen asettuu omantunnon esteeksi.
Omaantuntoon vetoaminen on osoittautunut tehokkaaksi keskustelun lopettajaksi, vaikka sen pitäisi oikeastaan avata kokonaan uusi keskustelu. Kun kyse on asioista, jotka saavat kirkon natisemaan liitoksissaan, ei riitä sanoa ”no kun se tuntuu väärältä”, vaan on kyettävä analysoimaan, mikä tarkalleen ottaen on väärää ja kartettavaa ja mikä sen pohjalta on johdonmukaista ja perusteltua toimintaa. Tässä kirjoituksessa pureudun kysymykseen omastatunnosta ja pappisviran sukupuolesta. Lähden liikkeelle siitä, miten omantunnonkysymykset muotoutuvat.
***
Luterilainen kirkko opettaa, että on olemassa luonnollinen moraalilaki. Se tarkoittaa eri aikoina ja eri kulttuureissa elävien ihmisten sisäsyntyistä kykyä erottaa oikea ja väärä. Ihminen tunnistaa luontaisesti esimerkiksi tappamisen ja varastamisen vääräksi. Omantuntoon ei voi kuitenkaan luottaa liiaksi, koska syntiinlankeemus on hämärtänyt ihmisen kykyä erottaa oikea väärästä ja tahtoa toimia oikein. Niinpä Lutherin mukaan ihmisen tulee etsiä omantunnon ohjausta Jumalan sanasta eli Raamatusta.
Elämän suurissa moraalikysymyksissä omatunto on synnynnäistä ja jaettua, mutta monilta muilta osin omatunto on kulttuurisidonnaista ja yhteisöstä opittua. Suomalaisten kristittyjen joukossa on esimerkiksi niitä, jotka kokevat esimerkiksi tanssimisen, meikkaamisen tai television katsomisen olevan väärin, kun taas valtaosalle konservatiivisista kristityistäkään ne eivät aiheuta huonoa omaatuntoa. Suomalaisia kristittyjä piirejä yhdistää puolestaan kielteinen suhtautuminen vähäiseenkään alkoholin käyttöön, mitä taas suurin osa muun maailman kristityistä hämmästelee.
Pappisviran sukupuoli on yksi tällaisista kulttuurisidonnaisista omantunnonkysymyksistä. Itsekseen Raamattua lukeva ei automaattisesti päädy siihen johtopäätökseen, että naiset eivät saa toimia pappeina. Kielteinen kanta naisten pappeuteen opitaan yhteisöltä, joka opettaa tällaista raamatuntulkintaa. Kyseessä on siis lähiympäristöstä omaksuttu tulkinta, jota aletaan kutsua omantunnonkysymykseksi. Sen lisäksi tavat, joilla tätä omantunnonkysymystä demonstroidaan, ovat opittuja.
***
Suomalaisissa konservatiivipiireissä naispappeuden vastustamisen ilmaisemisen tavoiksi on valittu kieltäytyminen osallistumasta messuun, jota toimittaa naispuolinen pappi sekä kieltäytyminen pappisvihkimyksestä, jossa paikalla on naisia joko vihittävinä tai vihkijöinä. Olen koettanut kysyä, johtuuko edellinen siitä, että naisen toimittamaa ehtoollista ei pidetä pätevänä. Kotimaa-lehti esitti kysymykseni naispappeutta vastustavien järjestöjen johtajille, mutta selkeitä vastauksia ei saatu. Muutkin ovat kysyneet samaa, mutta vastassa on ollut hiljaisuus. Järjestöjohtajat eivät yksinkertaisesti suostu erittelemään teologisia perusteita alttariboikotilleen. Kenties siksi, että käytännön tarkempi erittely johtaisi kiusallisiin lopputuloksiin?
Käsitykseni mukaan jotkut naispappeuden vastustajista ajattelevat, ettei naisen toimittama ehtoollinen ole pätevä, koska hänen virkansa ei ole pätevä. Hän ei siis ole oikea pappi, ja ilman pappia ehtoollinen ei ole oikea ehtoollinen. Mutta miksi papiksi vihitty ei olisi oikea pappi? Naispappeuden vastustajat eivät nimittäin kiistä, etteivätkö saman kirkon miespuoliset papit olisi oikeita pappeja. He tunnustavat kirkkomme viran oikeaksi. Kirkko on siis oikeassa järjestyksessä kutsunut ja vihkinyt papiksi, mutta osaan vihittävistä pappeus ei ole ”tarttunut” heidän sukupuolensa vuoksi. Naiseus on ilmeisesti niin vahva voima, että se jopa asettuu esteeksi Jumalan työlle.
Samanlainen logiikka tuntuu toimivan myös pappisvihkimystilanteiden suhteen. Pelkällä läsnäolollaan naiset vaikuttavat saastuttavan pappisvihkimyksen. Erillisvihkimystä ei kuitenkaan erota tavanomaisesta pappisvihkimyksestä mikään muu kuin naisten puuttuminen. Vihkijänä toimii sama piispa, joka muissa vihkimyksissä vihkii kaikkia sukupuolia. Ja hän vihkii joka tapauksessa papiksi sellaiseen kirkkoon, jonka virkakäsityksen mukaan pappisvirka ei ole sukupuolesta riippuvainen. Erillisvihkimykset perustuvat ”poissa silmistä, poissa mielestä” -logiikaan. Naispuoliset papit eivät kuitenkaan taianomaisesti katoa kirkosta eikä kirkon virkakäsitys muutu toiseksi, vaikka pappisvihkimystilanteessa ei olisikaan naisia. Erillisvihkimysten vaatiminen on siten epärealistisuuden lisäksi myös täysin epärationaalista.
On varmasti myös niitä naispappeuden vastustajia, jotka ajattelevat, että papiksi vihitty nainen on todella pappi ja hänen toimittamansa ehtoollinen on pätevä. Tällöin syy olla ottamatta vastaan ehtoollista naispuoliselta papilta ei ole mitään muuta kuin mielenosoittamista. Mutta kuinka mieletöntä onkaan valjastaa sakramentti mielenosoittamisen välineeksi!
On hämmästyttävää, että olemme ajautuneet tilanteeseen, jossa osa kirkon jäsenistä uskoo ehtoollisen olevan joissakin tilanteissa kartettava synti. Järjestöjen johtajat eivät voi vain levitellä käsiään, vaan heidän tulee laumansa paimenina kantaa vastuu opetuksistaan. Moni konservatiiveista on varmaankin jossain välimaastossa, eivätkä he osaa vastata, onko ehtoollinen pätevä vai eikö se ole. Vastaus on kuitenkin hyvin yksiselitteinen: joko kyllä tai ei. Järjestöillä on siis petraamisen paikka opetuksessaan. Seurakuntalaisia ei pidä jättää vellomaan epäselvyydessä, vaan heille on opetettava aiheesta selkeästi ja kirkkaasti.
Mikäli järjestön tilaisuuksiin osallistuville opetetaan, että nainen, jonka kirkko on kutsunut ja vihkinyt papiksi ei ole oikea pappi eikä hänen toimittamansa ehtoollinen ole oikea ehtoollinen hänen sukupuolensa vuoksi, ei opetus ole linjassa Tunnustuskirjojen kanssa. Mikäli järjestön tilaisuuksiin osallistuville opetetaan, että ehtoollinen sinänsä on ihan pätevä, mutta sille ei vain pidä osallistua mielenilmaisuna, on opetus epäeettistä.
Jos ihmisen omatunto on arka väärissä asioissa, on häntä lempeästi ohjattava luopumaan itsensä tai toisten luomista tarpeettomista rajoitteista – ja osallistumaan ehtoolliselle. Isossa katekismuksessa Luther muistuttaa, että apu omantunnon syytöksiin löytyy kasteen muistamisesta, evankeliumista, ripittäytymisestä ja ehtoollisesta. Luther kannustaa rohkaisemaan arkaa omaatuntoa ehtoollista nauttimalla ja uskomalla, että siinä ihmiselle lahjoitetaan syntien anteeksianto. Ihmisiä ei koskaan pidä kehottaa välttämään ehtoollispöytää. Kuten piispa Teemu Laajasalo tästä aiheesta sanoi: ”Nyt on aika sanoa, että kuule: mene hyvällä mielellä ehtoolliselle, se ei ole sukupuolesta kiinni.”
***
Olen kuullut naispapittomia messuja vaativien vetoavan Paavalin opetukseen kristittyjen suhtautumisesta epäjumalille uhrattuun lihaan (1. Kor. 8). Paavalihan sanoi, että epäjumalille uhratun lihan syömisessä ei ole mitään väärää. Jos kuitenkin joku on epävarmempi asiasta, niin sanottu ”heikko veli”, ei häntä pidä johdattaa sellaiseen, josta hän saa tunnontuskia. Analogia ei kuitenkaan toimi virkakysymyksen kohdalla. Rinnastetaanko tällöin naiset uhrilihaan (naiset ja lihakimpale on kieltämättä ennenkin kuultu rinnastus)? Vai onko epäjumalille uhratun lihan vastinpari ehtoollinen?
Joustaminen heikkojen veljien omantunnon vuoksi toimii vain asioissa, jotka sinällään ovat yhdentekeviä. Kirkon virka ja ehtoollinen eivät ole sellaisia. Jos vedotaan Paavaliin, tulisi muistaa myös, miten Paavali suhtautui kiistaan ateriayhteydestä, sillä siinä on kyse ehtoollisen viettämisestä. Galatalaiskirjeessä Paavali kertoo näin:
”Kun Keefas sitten tuli Antiokiaan, nousin vastustamaan häntä julkisesti, koska hän oli menetellyt väärin. Aikaisemmin hän oli ottanut osaa yhteisiin aterioihin pakanuudesta kääntyneiden kanssa. Mutta kun sinne oli tullut Jaakobin luota muutamia miehiä, hän jäi pois ja eristäytyi kääntyneistä, koska pelkäsi niitä, jotka vaativat ympärileikkausta. Samalla tavoin alkoivat teeskennellä myös muut juutalaiset, ja jopa Barnabas seurasi heidän esimerkkiään.”
Paavali oli tiukkana; tällainen peli ei vetele. Apostolimme ei ole vain heikkojen veljien omantunnon ymmärtäjä, vaan myös ateriayhteyden tinkimätön edistäjä.
***
Keneltä se on pois, jos joku joukko pitää naispapittomia messuja? Tämän kysymyksen olen kuullut monta kertaa ja siihen on yksinkertainen vastaus: se on pois kirkon ykseydestä. Yhteisen ehtoollispöydän välttely kertoo siitä, että kaikkien kirkkomme pappien virkaa ei hyväksytä. Viran keskinäinen tunnustaminen tai siitä kieltäytyminen on kysymys, jossa kirkon ykseys ratkaistaan, lausui kirkolliskokouksen perustevaliokunta jo 1980-luvulla, ennen kuin päätös pappisviran avaamisesta naisille tehtiin.
Seurakunta on yhteisö, joka kokoontuu rukoilemaan, kuulemaan Jumalan Sanaa ja murtamaan leipää yhdessä. Kristus yhdistää meidät yhdeksi ruumiiksi. Ehtoollisen sakramentti on hetki, jolloin yhteys Kristukseen ja toisiimme on kouriintuntuvinta. Tuo yhteys murentuu, jos osa Kristuksen ruumiista ei enää suostu murtamaan leipää toisten kanssa.
Jos ehtoollisyhteyden rikkoutuminen hyväksytään, on kirkko jo hajonnut. Siksi kirkko ei mitenkään voi edistää konservatiivisten järjestöjen toiveita erillisvihkimyksistä ja naispapittomista messuista, joilla he eristäytyvät pysyvästi yhteisestä alttaripöydästä.
Kuva: Hanna-Maija Ketola
