Kuka puolustaisi siirtokuntalaisia?

Yle Areenaan ilmestyi 20.5.2024 dokumenttielokuva H2 – Miehityksen laboratorio. Alun perin vuonna 2022 ensiesityksensä saanut dokumenttielokuva kertoo juutalaisten ja arabien ongelmallisesta rinnakkaiselosta kaupungissa, jonka pyhillä paikoilla on suuri merkitys sekä juutalaisuudessa että islamissa. Hebron on ollut näiden etnisten ja uskonnollisten ryhmien välisten  jännitteiden polttopisteessä vuosisatojen ajan.

Dokumenttielokuva esittää juutalaiset siirtokuntalaiset aseistettuina, fanaattisina ja palestiinalaisia kaltoin kohtelevina kolonialisteina, jotka ovat tulleet varastamaan palestiinalaisilta heidän maansa. Elokuvan keskeiset teesit voidaan tiivistää seuraaviin väittämiin: 1) Juutalaisasutus Hebronissa on laitonta miehitystä. 2) Hebronin siirtokuntalaiset ja heitä suojelevat sotilaat loukkaavat jatkuvasti palestiinalaisten oikeuksia. Onko tämä kuva totuudenmukainen vai sittenkin jollain tapaa vinoutunut?

Kuinka on ensimmäisen väittämän eli miehityksen laita? Vuonna 1967 Israelia ympäröivät arabimaat aloittivat kuuden päivän sodan, jonka lopputuloksena Länsiranta (juutalaisittain Juudea ja Samaria) sekä Gaza päätyivät Israelin haltuun. Dokumentissa ohitetaan varsin kevyesti se, että vuonna 1948 Israelin itsenäisyyssodassa Jordania valloitti ja miehitti Länsirannan ja Egypti Gazan.  Jordanialaisen miehityksen alle päätyi myös Gush Etzion, jonka epätoivoisesti taistelleet puolustajat jordanialainen Arabilegioona murhasi kylmäverisesti heidän antautuessaan.

Vuonna 1967 kuuden päivän sodan lopputulokseen syvästi tyytymätön Arabiliitto julisti Khartumin kokouksessaan kolmen ein kantansa: Ei rauhaa Israelin kanssa, ei neuvotteluja Israelin kanssa, ei Israelin valtion tunnustamiselle. Tässä tilanteessa Israelin hallitus ei voinut neuvotella valloitettujen alueiden palauttamisesta. Voidaan myös kysyä, millä perusteella ja kenelle alueet olisi ylipäätään pitänyt palauttaa?

Miehityksestä puhuminen Hebronin kohdalla on ongelmallista. Sama pätee Juudeaan ja Samariaan yleensäkin, onhan juutalaisella kansalla ikiaikaiset siteet näihin alueisiin. Israelin ja erityisesti siirtokuntalaisten näkökulmasta katsottuna Juudea ja Samaria eivät ole mitenkään yksiselitteisesti miehitettyjä alueita. Sen sijaan Jordania ja Egypti toimivat näillä alueilla miehittäjinä Israelin itsenäisyyssotaa seuranneina vuosina.

Siirtokuntalaiset nojaavat näkemyksensä San Remon rauhankonferenssin päätökseen vuodelta 1920. Tuolloin Kansainliitto hyväksyi koko brittiläisen Palestiinan mandaattialueen juutalaisten kansalliseksi kotimaaksi.^[1] Tämä näkökulma ei kuitenkaan ole laajalti tunnettu kansainvälisen oikeuden piirissä. San Remon konferenssin päätöksen mukaan Palestiinan mandaattialueen de jure suvereniteetti kuuluu juutalaiselle kansalle. Tämän on tuonut esiin Howard Grief teoksessaan The Legal Foundations and Borders of Israel under International Law, ja siihen vedotaan laajalti siirtokuntalaisten keskuudessa.^[2]

Yksi varhaisimmista siirtokunnista syntyi, kun rabbi Moshe Levinger seuraajineen asettui Hebroniin vuonna 1968 Pesach-juhlan päätteksi. Dokumentaristien asenne käy selväksi, kun Hebronin siirtokunnan perustaminen leimataan ”provokaatioksi”. Levingerille ja ensimmäisille siirtokuntalaisille Hebronissa kyse ei kuitenkaan ollut provokaatiosta vaan paluusta juutalaisuuden pyhimmille paikoille, missä juutalaisasutus oli jatkunut katkeamatta vuosituhansien ajan päättyen vasta 39 vuotta aikaisemmin arabien murhatessa juutalaiset naapurinsa vuonna 1929 Hebronin verilöylyssä. Vaikka dokumenttielokuva nimellisesti huomioi myös siirtokuntalaisten näkökulman Hebroniin, on tekijöiden asenne selvä: siirtokuntalaisten läsnäolo Hebronissa on pohjimmiltaan jatkuva provokaatio ja sotii räikeästi palestiinalaisten oikeuksia vastaan.

H2-dokumenttielokuva nojaa vahvasti palestiinalaisen aktivistin Issa Amron tuottamiin tietoihin. Heti alussa tulee selväksi Amron kärjistävä ilmaisutapa: ”As a Palestinian here I don’t exist. They changed the street names from Palestinian Arabic to Israeli Hebrew”. Amro esiintyy vanhana hebronilaisena, vaikka hän ei ole syntyperäinen kaupungin asukas. Amron juutalaisen naapurin Tzipi Schlisselin mukaan Amron perhe asuu Deir Tzamitissa, ja Amro saapui Hebroniin edistääkseen poliittista agendaansa toimimalla sekä mediassa että kaduilla Israelin armeijaa ja siirtokuntalaisia vastaan.^[3] Amro koordinoi siirtokuntalaisia mustamaalaavien kansainvälisten aktivistien, vasemmistolaisten israelilaisten ja paikallisten arabien toimintaa, jonka keskeisenä tavoitteena on pitkällä tähtäimellä juutalaisten ajaminen pois Hebronista.

Keskeistä on se, miltä asiat näyttävät valokuvissa ja filmillä: materiaalissa näytetään israelilaisten sotilaiden ja siirtokuntalaisten reaktioita, kun he joutuvat puolustautumaan – tapahtumaketjun laukaisevat tekijät rajataan pois. Tämä Amron konsepti näkyy myös H2-dokumenttielokuvan tuotannossa. Dokumenttielokuvaa on hyvä vertailla muihin näkökulmiin.  Amron edustamien toimintatapojen kriitikoista voidaan mainita entinen pro-palestiinalainen aktivisti Daniel Borg, joka on ottanut etäisyyttä aiempaan toimintaansa. Borg puhuu avoimesti omasta kokemuksestaan länsimaisena aktivistina Hebronissa. Hänen tehtäviinsä kuului myös terroristien vapaaehtoisena ihmiskilpenä toimiminen. Borg saapui Hebroniin dokumentoidakseen Israelin oletettuja sotarikoksia, mutta huomasi pian ihmisoikeusloukkausten tulevankin palestiinalaisten taholta.^[4]

Issa Amro puhuu kiivaasti siirtokuntalaisten hengen turvaavia tarkastuspisteitä vastaan. H2 eli juutalaisille avoin osa Hebronista muodostaa vain kolme prosenttia Hebronin pinta-alasta. Tällä alueella asuu noin 900 juutalaista. Hebronissa juutalaiset elävät kirjaimellisesti jatkuvassa hengenvaarassa. Vaikka dokumenttielokuvassa huomioidaan muutama otsikoihin noussut terrori-isku, ei kokonaiskuva hahmotu alkuunkaan katsojalle, joka tutustuu aiheeseen ilman taustatietoja.  Esiin nostetaan Shalhevet Pass, kymmenen kuukauden ikäinen vauva, jonka palestiinalainen tarkka-ampuja murhasi lastenvaunuihin maaliskuussa 2001. Murhaaja oli Mahmoud Amro, edellä mainitun Issa Amron serkku.^[5]

Shalhevet Passin murha nosti siirtokuntalaisten kokeman terrorin hetkeksi otsikoihin. Pitkä terrorin jatkumo jää kuitenkin dokumenttielokuvassa sivuseikaksi. Ensimmäinen juutalaiseen siirtokuntalaiseen kohdistunut kuolettava terrori-isku sitten vuoden vuoden 1967 sodan tapahtui  vuonna 1980 Hebronissa, kun palestiinalainen terroristi puukotti hengiltä Yehoshua Saloman, Ruotsista Kiryat Arbaan muuttaneen jeshiva-opiskelijan.^[6] Siirtokuntalaisten ja palestiinalaisten rinnakkaiselo oli ajoittaisesta kitkasta huolimatta ollut mahdollista pitkään. Rabbi Levingerin vaimo kertoo Hebronin siirtokuntalaisten uskoneen rinnakkaiseloon. Miriam Levinger oli kehottanut siirtokuntalaisia olemaan tekemisissä arabien kanssa ja asioimaan heidän kaupoissaan, mutta joutui toteamaan, että terrori-iskut osoittivat hänen olleen väärässä.^[7]

Israelin lippu paikalla, jossa Shalhevet Pass murhattiin. Tarkka-ampujan luoti tuli taustalla näkyvältä alueelta. Kuva: André Swanström.

Rauhanomaista rinnakkaiseloa kokeiltiin myös Siinaille rakennetussa Yamitin siirtokunnassa. Pääosin sekulaarinen Yamit edusti progressiivista ja tasa-arvoista unelmaa, ja sen asukkaat kävivät päivittäin Gazassa, söivät arabien ravintoloissa, opiskelivat arabiaa gazalaisen pankkivirkailijan kanssa, eivätkä kokeneet minkäänlaista uhkaa palestiinalaisten taholta.^[8] Palestiinalainen terrorismi muutti kaiken, ja siirtokuntalaiset – niin Hebronissa kuin muualla – joutuivat suojautumaan ja puolustautumaan.

Dokumenttielokuvassa siirtokuntalaiset kuten Noam Arnon ja Tzipi Schlissel pääsevät hetkittäin ääneen. Heidän näkökulmansa tuntuu kuitenkin olevan mukana tietynlaisen tasapuolisuuden illuusion luomiseksi. Kertomatta jäänyttä Hebronin juutalaista historiaa olisi voinut valottaa esimerkiksi Tzipi Schlisselin kirjan Hebron Breaks the Silence. Personal, Historical and Political  Documentation (2021) avulla tai ottamalla mukaan June Leavittin kertomuksen Hebronin juutalaisten musertavista kokemuksista toisen intifadan aikana.^[9] Erityisesti Schlisselin kirja on pysäyttävä kuvaus siirtokuntalaisten kohtaamasta vihasta ja mustamaalaamisesta. H2-dokumenttielokuva on Schlisselin ja siirtokuntalaisten näkökulmasta katsottuna osa vuosikymmeniä jatkunutta siirtokuntalaisten julkisuuskuvan systemaattista mustaamista.

Tzipi Schlissel olisi myös pystynyt antamaan dokumentaristeille ensikäden selostuksen dokumenttielokuvassa käsitellystä korpraali Elor Azarian tapauksesta. Dokumenttielokuvassa Azarian kerrotaan ampuneen maassa makaavan terroristin. Azaria tuomittiin taposta, mutta puolustuksen kanta oli, että Azaria pelkäsi alun perin veitsen kanssa hyökänneen terroristin vielä yrittävän räjäyttää mahdollisen pommivyön. Schlisseliä kuultiin puolustuksen todistajana sota-oikeudessa.^[10] Azarian tapaus tuli osittain tallennettua videolle, yhdelle lukuisista, joita Issa Amron inspiroimat palestiinalaiset aktivistit jatkuvasti kuvaavat Hebronissa. Videon kuvaaja Imad Abu Shamsiyeh esittäytyy dokumenttielokuvassa ihmisoikeusaktivistina, mutta käytännössä tämä B’Tselemille työskentelevä freelancekuvaaja on poliittinen aktivisti, jonka keskeisiä tavoitteita on tuottaa Israelin armeijaa ja siirtokuntalaisia mustamaalaavaa materiaalia. Abu Shamsiyeh’n videolla ei luonnollisestikaan näytetä ampumista edeltänyttä terrorihyökkäystä.

Hebronin ja siirtokuntalaisten historiaan mahtuu myös aidosti ongelmallisia yksityiskohtia. Baruch Goldsteinin vuonna 1994 suorittama muslimien joukkomurha patriarkkojen haudalla kuuluu tähän kategoriaan. Goldsteinin teolle ei siirtokuntalaisten omasta keskuudesta löydy juurikaan julkista ymmärrystä. Puolustelijat uumoilevat Goldsteinilla olleen tietoa palestiinalaisten suunnittelemasta massiivisesta iskusta juutalaisia kohtaan, jonka Goldstein olisi teollaan ennalta torjunut. Tämä pohdinta jää kuitenkin varsin spekulatiiviseksi. Goldsteinista tuli nopeasti siirtokuntalaisiin liitetyn pahuuden symboli, ja hänen tekonsa langetti pitkän varjon Hebronin juutalaisten ylle. Yhden miehen teko leimasi kokonaisen yhteisön.

Goldsteinin suorittaman joukkomurhan jälkeen erityisesti Israelin vasemmisto sanoutui entistä tiukemmin irti siirtokuntalaisista. Antisemitismin näkökulmasta valinta oli tavallaan myös helppo: antisemiittien juutalaisissa näkemä ”pahuus” pystyttiin ulkoistamaan siirtokuntalaisiin. Tavallinen sekulaarinen vasemmistolainen israelilainen saattoi ehkä ajatella edustavansa hyväksyttävää ”normaalia” kansainvälisen yhteisön ja median silmissä, siinä missä aiemmin kaikkiin juutalaisiin liitetyt negatiiviset stereotypiat kohdennettiin siirtokuntalaisiin. Siirtokuntalaisten negatiivinen julkisuuskuva teki mediasta myös välinpitämättömän siirtokuntalaisiin kohdistuneen terrorin suhteen.

Myös suomalainen media on käsitellyt siirtokuntia ja erityisesti Hebronia hyvin negatiivisessa valossa. Helsingin Sanomien pääkirjoitussivun Merkintöjä-kolumnissaan lokakuussa 1995 Pentti Sadeniemi suomi Hebronin siirtokuntalaisia poikkeuksellisella vimmalla seuraavin sanoin:  ”Maailmassa ei tällä hetkellä liene toista yhdyskuntaa, joka olisi yhdellä kertaa niin kallis, tarpeeton, pieni, rasistinen ja provosoiva kuin juutalaisasutus Hebronissa.”^[11] Siirtokuntalaisten demonisoiminen on ollut oikeutettua Helsingin Sanomien journalistisen linjan mukaan. Siirtokuntalaiset ovat antisemitismin suhteen olleet pitkään vapaata riistaa: heihin on jatkuvasti mediassa liitetty antisemitismin stereotypioita erittäin kärjistetyssä muodossa, jopa siihen pisteeseen saakka, että edellä siteeratun Sadeniemen luonnehdinnan voidaan katsoa ilmentävän räikeintä antisemitismiä, mitä valtavirtaa edustava suomalaismedia on kohdistanut mihinkään juutalaisyhteisöön toisen maailmansodan jälkeen. Hebronin juutalaisista on tullut maailman vihatuin juutalainen ryhmä ja kenties ainoa juutalainen yhteisö, jonka mustamaalaamisen ei katsota olevan antisemitismiä.^[12]

Makpelan luolan yläpuolella oleva rakennus on peräisin Herodeen aikakaudelta eli ajanlaskun alusta. Minareetit ovat myöhempi lisä. Kuva: André Swanström.

Työskennellessäni Israelissa Suomen Akatemian tutkijana vierailin Hebronissa useita kertoja. Havaintojeni mukaan väkivallan uhka juutalaisia kohtaan on todellinen ja käsin kosketeltava, vaikka median huomio kohdistuukin vain turvallisuusjärjestelyistä palestiinalaisille aiheutuviin hankaluuksiin. Tzipi Schlissel kertoo kirjassaan kehottaneensa juutalaisille vihamielisiä turisteja kokeilemaan, miltä tuntuisi riisua ristit kaulasta, pukeutua uskonnollisten juutalaisten tavoin ja kulkea sitten Hebronin arabipuolella. Schlisselin mukaan turisteille selviäisi parissa minuutissa, mikä on Hebronin arabien suhtautuminen juutalaisiin.^[13] Itse taitoin ensimmäiset matkani Hebroniin luodinkestävässä bussissa. Myöhemmin palasin vielä patriarkkojen kaupunkiin tavallisella taksilla. Mieleeni syöpyi pysyvästi kuva palestiinalaisista lapsista, jotka juoksivat taksin rinnalla sen lähestyessä tiukasti vartioitua aluetta patriarkkojen haudan luona. Lapset tekivät minulle kurkunleikkauseleitä; vain auton ikkuna erotti minut kadulla kiehuvasta vihasta.

Mikä on sitten tilanne akateemisen tutkimuksen piirissä? Löytyykö sieltä ymmärrystä Hebronin siirtokuntalaisille? Israelin siirtokuntia on tutkittu useiden tieteenalojen näkökulmasta. Ehud Sprinzak tutki teoksessaan The Ascendance of Israel’s Radical Right (1991) siirtokuntaliikkeen radikaaleiksi katsottuja aktiiveja valtio-opin näkökulmasta. Sprinzak toimi siirtokuntia vastustaneen pääministeri Yitzhak Rabinin poliittisena neuvonantajana, joten Sprinzakilta on turha odottaa sympatioita siirtokuntia kohtaan. Michael Feige puolestaan tutkii siirtokuntien antropologiaa teoksessaan Settling in the Hearts. Jewish Fundamentalism in the Occupied Territories (2009). Kirjojen otsikot kertovat suoraan tutkijoiden näkökulman: siirtokuntien henkinen olemus tiivistyy radikalismiin tai fundamentalismiin.

Siirtokuntien historiasta kirjoittava journalisti Gershom Gorenberg muistuttaa teoksessaan The Accidental Empire. Israel and the Birth of the Settlements, 1967–1977 (2006), että ensimmäiset siirtokunnat perustettiin Israelin työveänpuolueen vasemmistolaisella valtakaudella, ja että siirtokuntaliikkeen varhaisessa vaiheessa mukana oli merkittäviä sekulaarisia vasemmistosionisteja. Gorenbergia sympaattisemmin siirtokuntiin suhtautuu historioitsija Jerold S. Auerbach, joka teoksessaan Hebron Jews. Memory and Conflict in the Land of Israel (2009) luo kuvan siirtokuntalaisista vuosituhantisen juutalaisuuden jatkumona. Auerbach nostaa esiin siirtokuntalaisten kohtaaman vastustuksen ja vihan, joka kulminoituu terroriin, yritykseen hävittää siirtokunnat asukkaineen. Auerbachin kirja on merkittävä poikkeus siirtokuntia koskevassa tutkimuskirjallisuudessa. Kirjassa siirtokuntalaisten oma näkökulma ei tule tyrmätyksi, vaan siirtokuntalaiset nähdään ihmisinä, joiden toimintaa ja pyrkimyksiä pyritään ymmärtämään ja kuvaamaan oikeudenmukaisesti.

Historiallisista esityksistä nousee lisäksi esiin myös Sara Yael Hirschhornin City on a Hilltop. American Jews and the Israeli Settler Movement  (2017), jossa siirtokuntalaiset (erityisesti Yhdysvalloista siirtokuntiin muuttaneet juutalaiset) ja heidän historiaansa kuvataan tasapainoisesti, ilman ennakkoluulojen värittämää tuomitsemista. Hirschhorn ei asetu kannattamaan siirtokuntia, mutta hän tekee selväksi, että siirtokuntalaisten demonisoiminen ja dehumanisoiminen ei ole oikein. Hirschhorn muistuttaa, että 1960- ja 1970-luvuilla moni siirtokuntiin muuttanut amerikkalainen juutalainen oli mukana USA:n kansalaisoikeusliikkeessä marssien afroamerikkalaisten oikeuksien puolesta.^[14] Heille siirtokuntaan muuttaminen oli altruistinen teko, konkreettinen tapa toimia juutalaisten vapauden puolesta. Hirschhorn näkee siirtokuntien todellisuuden tässä suhteessa ristiriitaisena, mutta samalla hän pyrkii tekemään oikeutta haastattelemilleen ihmisille ja heidän motiiveilleen.

Sivan Hirsch-Hoefler ja Cas Mudde puolestaan lähestyvät siirtokuntia sosiologin silmin kirjassaan The Israeli Settler Movement. Assessing Social Movement Success (2021). Vaikka Hirsch-Hoefler ja Mudde kirjoittavat siirtokuntaliikkeen ja siirtokuntalaisten moninaisuudesta, tekevät he itse leimaavia yleistyksiä. Hirsch-Hoeflerin ja Mudden mukaan uskonnolliset sionistit ovat ”fanaattisimpia” siirtokuntalaisia.^[15]

Suomen juutalaisyhteisön näkökulmasta katsottuna uskonnollisen sionismin leimaaminen ”fanaattiseksi” on hätkähdyttävää. Helsingin juutalaisen seurakunnan rabbina toimi pitkään uskonnollista sionismia edustanut Moshe Edelmann, ja hänen seuraajansa, Suomen ylirabbi Simon Livson saivat rabbiinisen koulutuksensa Efratin siirtokunnassa uskonnollisen sionismin keskeisen vaikuttajan rabbi Shlomo Riskinin jeshivassa. Kaikki kolme rabbia, Edelmann, Livson ja Riskin ovat tunnettuja maltillisina rabbeina, joiden toiminta on kaukana fanaattisuudesta.

Miksi sitten tieteellisen näkökulman kautta siirtokuntalaisia tarkastelevat tutkijat ovat liittäneet fanaattisuuden uskonnolliseen sionismiin? Uskonto on monelle tieteentekijälle vierasta aluetta, ja kyvyttömys käsitellä uskontoa ja itselle vierasta ajattelua on ajanut osan tutkijoista käyttämään sanoja kuten fanaattisuus, fundamentalismi tai radikaali. Tämä ei kuitenkaan tee oikeutta siirtokuntalaisille vaan palvelee lähinnä poliittista leimaamista. Rabbi Riskin korostaa, että hänen perustamansa Efratin siirtokunta ei ole palestiinalaisten mailla, vaan maa on laillisesti hankittu. Alusta alkaen rabbi Riskin ja Efratin asukkaat ovat tehneet kaikkensa rakentaakseen hyviä naapurisuhteita lähialueiden palestiinalaisiin.^[16]

Auerbachin ja Hirschhornin edustamia poikkeuksia lukuunottamatta akateeminen tutkimus on paljolti heijastellut dokumenttielokuvassa ilmeneviä negatiivisia asenteita siirtokuntia kohtaan. Kun valtio-oppi, antropologia ja sosiologia tarjoavat negatiivisten stereotypioiden värittämää kuvaa siirtokuntalaisista ja tämä kuva toistuu mediassa viikosta ja vuodesta toiseen, herää kysymys, mistä nämä stereotypiat kumpuavat. Antisemitismin tutkijana voin todeta, että siirtokuntalaisiin liitetyt sterotypiat itse asiassa ovat suurelta osin samoja stereotypioita, joita juutalaisiin on yleisesti liitetty vuosisatojen ajan. Ylemmyydentunto, fanaattisuus, väkivaltaisuus, kostonhimo ja vallanhalu ovat antisemitismin stereotypioita, joilla juutalaisia on leimattu vuosisatojen ajan.^[17] Israeliin liittyen erityisesti siirtokuntalaisia on kuvattu näiden stereotypioiden kautta. Kun tuon antisemitismin näkökulman mukaan siirtokuntalaisten tarkasteluun, tämä ei tarkoita sitä, että jokainen siirtokuntalainen olisi automaattisesti joka tilanteessa vain viaton antisemitismin uhri ja että kaikki siirtokuntalaisten toiminta olisi aina automaattisesti moitteetonta. Kyse on pikemminkin siitä, että siirtokuntalaisiin liitetyt antisemitistiset stereotypiat ovat tehneet kaikista siirtokuntalaisista tietyllä tavalla  kollektiivisesti pahuuden ruumiillistumia.

Dokumenttielokuva toistaa pitkälti tätä kuvaa: ”Tämä pahuus pitää saada loppumaan”, ”Tämä on aavekaupunki”. Palestiinalainen aktivisti vaatii, että maailmalle kerrotaan miten palestiinalaiset ovat altistuneet sorrolle. Aktivisti alleviivaa sanomaansa toteamalla, että Hebronissa on jopa apartheid-museo. Juutalaisten henkeä turvaamaan ei tarvittaisi sotilaita eikä tarkastuspisteitä, jos heihin kohdistuva terrori lakkaisi. Tämä ajatus ei saa lainkaan sijaa dokumenttielokuvassa. Juutalaisten läsnäolo Hebronissa on ilmeisesti dokumentaristien mielestä ongelman ydin. Kun juutalaiset poistuisivat Hebronsita, ongelma lakaisi olemasta.

Miksi juutalaiset eivät sitten lähde? Hebron on juutalaisuuden keskeisimpiä kiintopisteitä. Sinne on haudattu patriarkat Abraham, Iisak ja Jaakob sekä matriarkat Saara, Rebekka ja Lea. Kaupungissa sijaitsevat myös Iisain ja Ruutin haudat. Patriarkkojen haudat joutuivat muslimien haltuun 600-luvulla, ja Makpelan luolan yläpuolella oleva rakennus tunnetaan islamilaisessa maailmassa Ibrahimin moskeijana.

Patriarkkojen haudat ovat saaneet islamilaisen koristelun. Kuva: André Swanström.

Juutalaista perintöä on yritetty vuosisatojen aikana pyyhkiä pois niin Juudeasta ja Samariasta yleensä kuin Hebronista erityisesti. Tästä kertoo muun muassa Israelin armeijan ylirabbi Shlomo Goren, joka vuoden 1948 itsenäisyyssodan jälkeen sai jordanialaisilta luvan tulla hakemaan kaatuneiden israelilaisten ruumiita Jordanian valloittamalta alueelta. Jordanialainen tiedustelu-upseerina työskentelevä everstiluutnantti sanoi Gorenille suoraan, että jordanialaiset pyrkivät hävittämään kaikki juutalaiseen asutukseen viittaavat jäljet valloittamiltaan alueilta. Tämä koski myös juutalaisia hautausmaita. Israelin vapauttaessa Jordanian valloittamat alueet vuonna 1967 Goren saattoi todeta, että hävitys oli ollut tehokasta: jordanialaiset olivat häpäisseet ja tuhonneet Gorenin äidin haudan Jerusalemin Öljymäellä. Juutalaisuuden pyhintä paikkaa eli Länsimuuria Jerusalemissa jordanialaiset olivat häpäisseet virtsaamalla säännöllisesti sitä vasten.^[18] Tämä juutalaisten pyhien paikkojen häpäiseminen eritteillä toistui myös Hebronissa, missä muinaisen Avraham Avinu-synagogan lattia oli vuoden 1929 verilöylyn jälkeisinä vuosikymmeninä peittynyt ulosteeseen.^[19]

Hebron on paikka, josta juutalainen historia alkaa. Abraham osti Hebronissa sijaitsevan Makpelan luolan heettiläiseltä Efronilta hautapaikaksi suvulleen. Kyseessä oli ensimmäinen juutalainen kiinteistökauppa pyhällä maalla. Juutalaiset ovat siitä pitäen pyrkineet ostamaan maata ja rakennuksia Hebronista aina kun siihen on ollut mahdollisuus.^[20]

Hebronin merkityksen tunnistavat uskonnollisten juutalaisten lisäksi myös monet maallistuneet juutalaiset. Vuonna 2005 Israelin pääministeri Ariel Sharon kysyi lehtihaastattelussa, oliko mahdollista kuvitella että jonain päivänä ei Hebronissa enää asuisi juutalaisia. Sharonin mukaan missä tahansa normaalissa valtiossa vierailijaa ei ensimmäiseksi vietäisi holokaustin muistoa dokumentoivaan Yad Vashemiin, vaan Hebroniin. ”Veisimme hänet sinne, missä juuremme ovat… Millään muulla kansakunnalla ei ole mitään tämän kaltaista.” ”Jopa elääksemme Tel Avivissa tarvitsemme juuret Hebronissa”, Sharon lisäsi.^[21]

Jerold Auerbach kirjoittaa Hebronin juutalaisten ainutlaatuisesta asemasta juutalaisen kollektiivisen muistin ylläpitäjinä. Auerbachin mukaan sekulaarit israelilaiset kaipaavat rauhaa ja ”normaaliutta”. Sionistinen unelma paluusta ja Israelin maan asuttamisesta on vaihtumassa start-upyrityksiin ja teknologisiin unelmiin. Post-sionistisessa Israelissa juutalaisvaltion juutalainen sisältö on haihtumassa. Hebronin juutalaiset toimivat tätä kehityskulkua vastaan. Heidän harteillaan lepää juutalaisen kollektiivisen muistin ylläpitäminen paikassa, joka on ollut pyhä juutalaisille vuosituhansien ajan.^[22]

Kirjallisuus

Auerbach, Jerold S. 2009: Hebron Jews. Memory and Conflict in the Land of Israel. Lanham, MD: Rowman and Littlefield.

Feige, Michael 2009: Settling in the Hearts. Jewish Fundamentalism in the Occupied Territories. Detroit: Wayne State University Press.

Goren, Rabbi Shlomo 2016: With Might and Strength. An Autobiography (Edited by Avi Rath). Jerusalem: Maggid.

Gorenberg, Gershom 2006: The Accidental Empire. Israel and the Birth of the Settlements, 1967– 1977. New York: Times Books.

Grief, Howard 2008: The Legal Foundations and Borders of Israel under International Law. Jerusalem: Mazo Publishers.

Hirsch-Hoefler, Sivan & Cas Mudde 2021: The Israeli Settler Movement. Assessing Social Movement Success. Cambridge: Cambridge University Press.

Hirschhorn, Sara Yael 2017: City on a Hilltop. American Jews and the Israeli Settler Movement. Cambridge, Massachusetts: Harvard University Press.

Leavitt, June 2002: Storm of Terror. A Hebron Mother’s Diary. Chicago: Ivan R. Dee.

Riskin, Rabbi Shlomo 2010: Listening to God. Inspirational Stories for My Grandchildren. Jerusalem: Maggid.

Sadeniemi, Pentti 1995: ”Kaiken maailman Hebron” – Helsingin Sanomat 2.10.1995.

Schlissel, Tzipi 2021: Hebron Breaks the Silence. Personal, Historical and Political Documentation. Second edition. Jerusalem: Dabri Shir.

Sprinzak, Ehud 1991: The Ascendance of Israel’s Radical Right. Oxford: Oxford University Press.

Swanström, André 2024: ”Israel, antisionismi ja antisemitismi Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa 1990–2024” – Teologinen Aikakauskirja 1/2024: 56–75.