Kirkonmenot ovat vastavoima suoritusyhteiskunnalle

Nykyistä elämänmenoamme ohjaa armoton tehokkuuden vaatimus ja hyödyn tavoittelu, mikä ilmenee toisinaan myös hengellisissä piireissä. Kirkkosalissa tällainen hyötyajattelu kuitenkin menettää merkityksensä. Jumalanpalvelus tarjoaa tilan rauhoittumiselle kiireisessä maailmassa, katkaisee digitaalisen eristäytyneisyyden ja estää ihmisyyden pelkistymisen pelkäksi taloudelliseksi arvoksi.

Tuttu ja turvallinen liturgia tuo meidät yhteen ja antaa luvan vain olla ilman vaatimusta onnistua. Messussa ei olekaan kyse taitavasta esityksestä vaan lahjasta. Ihmisen erinomaisuus tai esiintymistaito ei määritä jumalanpalveluksen perimmäistä arvoa ja pyhyyttä. Vaikka pappi takeltelisi toimissaan tai puhe tuntuisi kuivalta, vakaa ja tuttu liturgia kantaa tilaisuutta. Kun vaatimus hyödystä ja suorittamisesta väistyy, syntyy tilaa sille, mitä kaipaamme: levolle ja pyhyyden kosketukselle.

Kirkonmenojen arvo on mittaamaton ja riippumaton ulkoisista tekijöistä. Kyseessä on seurakunnan ja Jumalan välinen kohtaaminen, jossa ihminen saa vastaanottaa lahjan sanassa ja ehtoollisessa. Seurakunta puolestaan vastaa tähän rukouksin, kiitoksin ja virsin. Kirkonpenkissä istuessa tuskin kukaan kaipaa asioille tieteellistä näyttöä tai loogista päättelyä, sillä ne eivät kuulu senhetkiseen kokemukseen. Jumalanpalvelus muistuttaakin meitä siitä, että elämän arvokkaimmat asiat saadaan lahjana, ei suorittamalla.

Rationaalisuudella on toki sijansa hengellisessä elämässä, mutta se toimii taustalla. Erityisesti saarnan rakentamisessa looginen ajattelu auttaa avaamaan pyhiä kirjoituksia siten, että ne puhuttelevat myös nykyihmistä. Järjen käyttö tekee viestistä selkeän, mutta se ei ole itsetarkoitus. Filosofisen analyysin ja pohdinnan paikka on vasta jumalanpalveluksen jälkeen, ei sen aikana.

Artikkelikuva: © Mikko Ketola.