Kirkkokansa vihreämpää ruohoa etsimässä

Istuin Finnairin koneessa Itämeren yllä, kun luin, että olemme sodassa. Olin lähellä imaista mustikkamehut väärään kurkkuun yllätyksestä. Tiedon sain Perusta-lehden pääkirjoituksesta (6/2024), jossa kerrottiin, että käynnissä on kirkkotaistelu sekä arvo- ja kulttuurisota, ”kirkon olemassaolon taistelu”. Toisen vaatimuksiin ei pidä suostua, koska antautuminen ei johda todelliseen rauhaan niin Ukrainassa kuin kirkkotaistelussakaan.

Se, mitä luulin kirkolliseksi keskusteluksi, onkin joidenkin mielestä sodankäyntiä. Kirjoitus tuntui erityisen irvokkaalta sitä taustaa vasten, että olimme juuri viettäneet hiippakunnan kirkkoherrojen joukolla seminaaria, jonka aiheena oli polarisaatio ja sen lievittäminen. Miten oikein voi rakentaa siltaa sellaiseen suuntaan, jossa siltoja pyritään polttamaan?

Nyt käynnissä oleva ”kirkkotaistelu” on kehystetty kiistaksi avioliitosta, mutta kaiken takana on tietenkin nainen. Virkakysymys ja avioliittokysymys kietoutuvat toisiinsa. Samat henkilöt, jotka äänekkäimmin vastustavat naisten pappeutta, ovat johtohahmoja myös tasa-arvoisen avioliiton vastustamisessa. Avioliittokeskustelun vanavedessä pöytään on tuotu uudelleen vaatimukset tilan antamisesta naisten pappeutta vastustaville.

Mikä kiristyneeseen tilanteeseen on johtanut? Järjestöjen mielestä he eivät ole muuttuneet, vaan kirkko on muuttunut ja vaatimukset järjestöjä kohtaan sen myötä kiristyneet. Tämä ei ole aivan rehellinen tilannekuva. Ensinnäkin järjestöjen teologiset painotukset ovat vuosikymmenten kuluessa muuttuneet. Toisekseen järjestöt ovat valinneet sen linjan, että kielteistä kantaa naispappeuteen demonstroidaan vetäytymällä ehtoollisyhteydestä.

Vuosi vuodelta naispappeuden vastustamisen merkitys identiteettipoliittisena tekijänä on kasvanut. Vielä 2000-luvun alussa Kansanlähetyksen ja Sleyn yhteistyö seurakuntien kanssa oli mutkattomampaa myös siksi, että naispuoliset papit eivät olleet ehdoton kynnyskysymys järjestöille. Moni naispuolinen kollegani muistelee tehneensä aikaisemmin yhteistyötä kyseisten järjestöjen kanssa, mikä enää ei ole järjestöjen asenteiden vuoksi mahdollista.

Kolmanneksi järjestöt ovat teologiansa lisäksi muuttaneet myös toimintatapojaan. Aiemmin oli itsestään selvää, että seurakunnat toimittivat jumalanpalvelukset. Järjestöjen rooli oli pitää seuroja ja muita piirejä. Tätä nykyä järjestöt sen sijaan pyrkivät kasvattamaan ja luomaan entistä enemmän jumalanpalvelusyhteisöjä, siis luomaan omia seurakuntiaan muiden seurakuntien rinnalle. Mitä enemmän messuyhteisöjä on, sitä enemmän he tarvitsevat pappeja. Tästä syystä kiista kirkon virkakäsityksen kiertämisestä hakemalla pappisvihkimys ulkomaisesta kirkosta on nyt aiempaa akuutimpi.

***

Koska tie vihkimysten hakemiseen ulkomailta on piispojen päätöksellä tukittu, vaativat järjestöt kirkolta myönnytyksiä ja lisää ”elintilaa”. Näissä puheenvuoroissa on kuvailtu, miten ruoho on vihreämpää muissa Pohjoismaissa ja kuinka Suomen kirkon tulisi ottaa mallia naapureiltaan. Tämä onkin ensimmäinen kerta, kun olen kuullut kirkkomme konservatiivilaidan puhuvan Ruotsin kirkosta ihanteenaan. Väite on niin hämmästyttävä, että sen todenperäisyys oli pakko selvittää. Niinpä otin asiasta selvää Ruotsin, Norjan ja Tanskan kirkkojen kirkkohallituksista.

Ruotsin kirkon sisällä toimii vain yksi naisten pappeutta ja tasa-arvoista avioliittoa vastustava herätysliike. Liikkeen suhteet kirkkoon ovat olemattomat eivätkä he saa mitään rahoitusta. Herätysliikkeiden suhde kirkkoon on ylipäänsä Ruotsissa erilainen kuin Suomessa. Osa herätysliikeväestä perusti oman kirkon jo 1800-luvulla. Konservatiiveja kokoaa omana kirkkonaan 2000-luvun alusta lähtien toiminut Missionsprovinsen, josta myös Lähetyshiippakunta Suomessa on peräisin. Ruotsin kirkossa ei ole mahdollista saada pappisvihkimystä, jos ei hyväksy naisten pappeutta. Lisäksi keskustelua käydään parhaillaan siitä, voidaanko kirkon avioliittoteologiaa (joka sisältää samaa sukupuolta olevien parien vihkimisen) vastustavia jatkossa vihkiä ollenkaan papiksi.

Myöskään Norjan järjestö- ja herätysliikekenttä ei ole täysin vertailtavissa Suomeen. Konservatiivien ääni kuuluu vahvimmin Norsk Luthersk Misjonssambandissa (NLM). Se on suurin Norjan lähetysjärjestöistä ja asemaltaan hyvin itsenäinen. Rukoushuoneiden raamattu- ja rukouspiirit ovat muotoutuneet jumalanpalvelusyhteisöiksi eli tältä osin kehitys on ollut samansuuntaista kuin Suomessakin. NLM on myös perustanut oman kirkkokunnan, jotta Norjan kirkosta eronneille olisi tarjolla vaihtoehto. Norjan kirkolla on pitkä historia yhteistyöstä NLM:n kanssa, mutta järjestö on taloudellisesti itsenäinen. Mitä tulee virkakysymykseen kirkon sisällä, piispat ovat muutama vuosi sitten antaneet uuden ohjeistuksen pappisvirasta ja kollegiaalisuudesta. Yhteistyöstä kieltäytyminen naispuolisen papin kanssa ei ole mahdollista eikä lähteeni mukaan kukaan piispoista sallisi naispapittomien messujen järjestämistä.

Tanskassa on jo noin 150 vuoden ajan ollut mahdollista eräänlainen henkilöseurakuntamalli. Kirkon jäsen on siis voinut liittyä muuhunkin kuin oman asuinalueensa seurakuntaan ja toisaalta 50 kirkon jäsentä on voinut yhdessä tehdä anomuksen ns. vapaan seurakunnan perustamisesta. Sen edellytyksenä on, että seurakunnalle on voitu osoittaa kelpoisuusehdot täyttävä pappi ja käytössä on oma kirkko. Lisäksi seurakuntalaisten on rahoitettava itse seurakuntansa toiminta. He ovat vapautettuja kirkollisveron maksamisesta, mutta eivät myöskään saa rahoitusta kirkollisverosta. Tällaisia vapaita seurakuntia on Tanskassa noin 40. Aiemmin tätä mahdollisuutta käyttivät erityisesti valtakirkkoa vapaamielisemmät grundtvigiläiset, nykyään pikemminkin konservatiivisemmat ryhmät. Tanskassa kaikki pappisvihkimykset ovat ns. erillisvihkimyksiä, koska uudet papit vihitään omissa kirkoissaan, toisin kuin Suomessa, jossa pappisvihkimykset keskitetään piispan pääkirkkoon. Tuore käänne Tanskassa on lakimuutos, jonka mukaan myös kirkon on noudatettava tasa-arvolakia eivätkä seurakunnat voi kieltäytyä palkkaamasta naista papikseen, mihin tähän asti on ollut mahdollisuus. Lakimuutos astui voimaan vuosi sitten. Konservatiivisilta tahoilta se kirvoitti tutun kuuloisen kysymyksen: vieläkö meille on tilaa kirkossa?

Edellä kuvaillun perusteella ruoho ei näytä olevan konservatiiveille vihreämpää muissa Pohjoismaissa.

***

Jos kirkko ei suostu vaatimuksiimme, mitä meidän pitäisi seuraavaksi tehdä? on ollut akuutti kysymys Suomen konservatiivisissa piireissä viime aikoina. Pitäisikö lähteä vai jäädä kirkkoon? Kirkkokysymystä pohdittiin perusteellisesti ja monelta kantilta Sleyn järjestämässä seminaarissa 9.11.2024 sekä Kirkkokansan adventtijuhlan paneelikeskustelussa 7.12.2024. Alustuksista ja keskusteluista kuuli, että osalla oli enemmän intoa kirkosta lähtemiseen ja osa toppuutteli tällaisia pyrkimyksiä. Jarruttelemista perusteltiin yhtäältä työnantajan vastuulla: Sleyllä ja Kansanlähetyksellä on paljon henkilöstöä ja rahoituspohjan äkillinen mureneminen johtaisi suuriin irtisanomisiin. Myös teologiset syyt painavat. Erityisesti Juhana Tarvainen toi esille, että kirkko on Kristuksen ruumis. Kristus on perustanut kirkon eikä toista kirkkoa voi perustaa. Pirstoutuminen ei ole kirkolle hyve.

Yleisesti ottaen julkisissa puheenvuoroissa Sleyn johto on ollut uuden kirkon perustamisen suhteen varautuneempi ja varovaisempi, kun taas Kansanlähetyksen suunnalta on kerkeämmin muistuteltu, että rahan ei pidä liikaa antaa ohjata omia periaatteita. Sleyllä ja Kansanlähetyksellä on jo historiastaan johtuen erilainen suhde kirkkoon. Kansanlähetys on perustamisestaan lähtien asettunut oppositioon. Kirkon arvostelu on sille olemuksellista. Sley on yli 150-vuotias järjestö, joka on aina toiminut läheisessä yhteydessä kirkkoon, ajoittaisista ja viime vuosikymmeninä lisääntyneistä jännitteistä huolimatta. Sen säännöissäkin mainitaan, että yhdistys tekee lähetystyötä yhdessä evankelis-luterilaisen kirkon ja sen seurakuntien kanssa. Selkeä irtaantuminen kirkosta vaatisi sääntömuutoksen ja se puolestaan kolmen neljäsosan ääntenenemmistön.

On ilmeistä, että herätysliikkeet tulisivat repeytymään pahasti kahtia, jos niiden johtajat päättäisivät perustaa yhdessä uuden kirkon. Osa liikkeiden jäsenistä seuraisi mukana, mutta osa ei olisi valmis luopumaan kansankirkosta. Todennäköisimpiä lähtijöitä olisivat ne, jotka ovat sitoutuneita järjestöjen messuyhteisöihin. Tällöin puhutaan suurin piirtein samoista osallistujamääristä kuin Lähetyshiippakunnassa. Uusi kirkko olisi siis hyvin pieni kirkko eikä sillä olisi toivoakaan saada enää evankelis-luterilaisen kirkon seurakunnilta talousarviotukea.

Reijo Arkkila kuvaili Sleyn seminaarissa sadan vuoden takaista kirkkotaistelua. Eräs Sleyn näkyvä hahmo liittyi tuolloin vapaaseen seurakuntaan, mutta koki sen niin ahtaaksi, että palasi pian takaisin kansankirkkoon. Hänen viestinsä oli, että puhtaasta evankeliumin opista ei saa tehdä uutta lakia eikä sillä saa kahlita evankeliumin vapautta. Opillisista erimielisyyksistä syntyneillä pienillä kirkoilla on taipumusta henkiseen ahtauteen. Kuvaava on, ettei Lähetyshiippakunta kelpaa uudeksi kotipesäksi kirkosta lähtemistä pohtivalle Kansanlähetykselle. Lähetyshiippakunta on heillekin liian tiukka ja jyrkkä, kertoi Daniel Nummela.

***

Miten uuden kirkon perustaminen käytännössä tapahtuisi? Jos katsotaan Lähetyshiippakunnan muodonmuutosta omaksi kirkkokunnaksi, se tapahtui vaiheittain ja liukuen. Pohjana olivat Luther-säätiön jumalanpalvelusyhteisöt eri paikkakunnilla. Vuonna 2013 perustettiin Lähetyshiippakunta, johon nämä jumalanpalvelusyhteisöt liittyivät ja samana vuonna Lähetyshiippakuntaan vihittiin oma piispa. Se oli selvä merkkipaalu, jonka jälkeen paluuta ei ollut, vaan Lähetyshiippakunnan papeilta alettiin viedä pois pappisoikeuksia Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Aluksi Lähetyshiippakunta puhui itsestään ”kirkollisena rakenteena”. Vei aikaa, ennen kuin he myönsivät itse olevansa uusi kirkko. Yhä edelleenkään Lähetyshiippakunta ei ole rekisteröitynyt uskonnolliseksi yhdyskunnaksi, joten sen jäsenet voivat olla myös Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä.

Konservatiivisten herätysliikkeiden nykyisessä toiminnassa on yhtymäkohtia Lähetyshiippakunnan syntyvaiheisiin. Messuyhteisöt on nostettu etualalle ja niistä puhutaan seurakuntina. Eri järjestöt ovat näkyvästi tiivistäneet yhteistyötään. Viime vuoden lopulla avattiin sivusto kirkkokansa.fi, johon on koottu tietoa eri järjestöjen messuyhteisöistä eri puolilla Suomea. Joillakin paikkakunnilla messuyhteisöt ovat jo useamman järjestön yhteisiä.

Herätysliikejohtajien viimeaikaisissa esiintymisissä flirttaillaan myös mahdollisuudella toimia vastoin kirkon järjestystä. Sleyn Juhana Tarvainen lupasi Sleyn seminaarissa alustuksensa jälkeisessä kyselyosiossa, että Sley kyllä järjestää messuja, vaikka ei saisikaan kirkkoherran lupaa niille. Kirkkokansan adventtijuhlan paneelissa Länsi-Suomen rukoilevaisten pastori Timo Laato puolestaan totesi, että järjestöjen on pian alettava itse vihkiä itselleen pappeja. Erikoinen yksityiskohta tuli esille Kansanlähetyksen Daniel Nummelan haastattelussa: hän kertoi tietävänsä muutamia tapauksia Kansanlähetyksen piiristä, joissa lapsia on kastettu Inkerin kirkon jäseniksi, jos vanhemmat eivät ole kuuluneet Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Inkerin kirkon voi todellakin sanoa jo toimivan Suomessa, jos heidän papiksi vihkimänsä suomalaismiehet tekevät jäsenhankintaa Inkerin kirkolle Suomessa.

Järjestöjen messuyhteisöt ovat alkaneet liukua yhä kauemmas paikallisseurakunnista. Viimeisin muutos tapahtui Porissa, jossa Teljän seurakuntaneuvosto lopetti pitkään jatkuneen messuyhteistyön Sleyn kanssa. Sley ilmoitti jatkavansa messuyhteisöä Esikoiset ry:n rukoushuoneella. Nähtäväksi jää, päädytäänkö muuallakin samanlaiseen ratkaisuun ja miten tuomiokapitulit suhtautuvat messuyhteisöihin, joita pystytetään lupia kyselemättä. Merkillepantavaa on myös se, että osaa messuyhteisöistä luotsaa pappi, jolla ei ole pappisoikeuksia Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa.

Toistaiseksi messuyhteisöt ovat toimineet sallituissa rajoissa tai korkeintaan harmaalla alueella. Pappisvihkimyksen ottaminen omiin käsiin olisi radikaali irtiotto. Järjestöjen korkean luterilaisen profiilin tietäen se edellyttäisi, että joku heidän piiristään vihittäisiin ensin piispaksi, jotta tämä voisi alkaa toimittaa pappisvihkimyksiä. Se tie olisi Lähetyshiippakunnan tie.

***

On kuitenkin toinenkin tie. Mikä tarkalleen ottaen yhdistää Ruotsin, Norjan ja Tanskan kirkkojen konservatiivisia piirejä, jonka toiminnanvapauden perään herätysliikejohtajamme haikailevat? Yhteinen nimittäjä on se, että järjestöt (tai Tanskan tapauksessa vapaat seurakunnat) eivät saa rahoitusta kirkosta. Myös meidän kirkossamme on herätysliikkeitä, jotka seisovat omilla jaloillaan ja toimivat vapaasti. Inkerin kirkon pappeja toimii muuallakin kuin Kansanlähetyksessä ja Sleyssä. Kurinpitotoimenpiteet eivät kuitenkaan ole ulottuneet muihin järjestöihin sen vuoksi, että ne eivät ole kirkon sopimusjärjestöjä eivätkä siten tilivelvollisia kirkolle.

Jos Sley ja Kansanlähetys päättävät luopua lähetysjärjestöasemastaan sekä vaatimuksistaan saada toimia omilla ehdoillaan seurakunnissa, hiipuu myös kädenvääntö virkakysymyksestä. Omissa (sakraalikäyttöön vihityissä) tiloissaan ja omien kannattajiensa taloudellisella avustuksella heillä on vapaus järjestää asiat niin kuin parhaaksi katsovat. Virallisina kirkon lähetysjärjestöinä rahoitettujen ja esiintyvien sen sijaan pitäisi todella edustaa koko kirkkoa eikä omaa erityisteologiaansa.

Lähetysjärjestöasemasta luopuminen on toki sekä taloudellinen haaste että identiteettikysymys järjestöille. Se merkitsisi supistumista ja marginaaliin siirtymistä. Samalla on selvää, että yhä jyrkkenevät asenteet virkakysymyksessä ovat jo ajaneet järjestöt teologiseen marginaaliin, josta käsin on vaikea uskottavasti edustaa koko kirkkoa.

Paljon tuntuu latautuvan toukokuussa kokoontuvan kirkolliskokouksen päätökseen avioliittoasiassa. Mikäli kirkolliskokous päätyy puoltamaan piispojen esitystä kahdesta rinnakkaisesta avioliittokäsityksestä, saattaa järjestökentällä tapahtua nopeitakin uusia avauksia. Torjuva päätös ei sekään poista olemassa olevia jännitteitä, jotka pitkälti liittyvät virkakysymykseen. Jos otamme taas mallia naapurimaista, niin huomaamme, että Ruotsissa ja Norjassakaan kaikki konservatiiviset järjestöt eivät ole katsoneet tarpeelliseksi katkaista välejään kirkkoon avioliittokäsityksen muuttuessa. Nyt Suomessakin konservatiivien on tarpeen pohtia, onko kirkkotaistelu ja tunnustustilanne oikea tilannekuva vai paha ylilyönti.

Artikkelikuva: Mikko Ketola.