Pohjaton kuin papin pussi – papiston ylimielisyyden tuomat ongelmat

Olin ollut seurakunnassani kymmenen vuotta. Konfirmaatiopäivänä olin käymässä erään rippikoululaisen kotona, ja vierailu oli oikein mukava. Kun olin avaamassa ulko-ovea jatkaakseni matkaa, kuulin pienen lapsen äänen: ”Tuu pois sieltä parvekkeelta! Pappi meni jo.”

Tästä tapauksesta ei pidä päätellä liian paljon. Mitä luultavimmin kyse oli vain siitä, että jotkut lapset pelkäävät pappia samaan tapaan kuin jotkut lääkäriä.

Oireellisempi oli sen sijaan toinen tapahtuma ajalta, jolloin olin ollut tässä seurakunnassa vain pari viikkoa. Olin vanhusten ruokailutapahtumassa, jossa oli runsaasti väkeä.

Juttelin erään mummon kanssa siihen tapaan kuin rupatellaan, kun vasta aloitellaan tutustumista. Silloin paikalle ilmestyi ovesta toinen pappi. Mummo sanoi: ”Tuli sinullekin juttuseuraa.”

En muista, mitä sanoin. Tuskin rupesin esitelmöimään periaatteesta, että jos seurakuntalaisten joukkotapahtumassa sattuu olemaan paikalla kaksi pappia, heidän on suorastaan kartettava toistensa seuraa. On varmaan muitakin tilanteita, joissa he voivat käsitellä keskinäisiä asioitaan.

Nämä mieleeni jääneet tapahtumat ovat jollain tavoin huvittavia, mutta en kerro niitä komiikan tähden. Molemmat tarinat paljastavat jotain ikiaikaisista asenteista, jotka ovat syvällä kansakunnan muistissa.

On muitakin syitä kuin hyvin yleiset syyt

Kirkon yhteiskunnallisen aseman menetystä on selitetty kaupungistumisen, teollistumisen ja koulutustason nousun kaltaisilla syillä. Ne ovat yleisluontoisuudessaan estäneet kiinnittämästä huomiota siihen mahdollisuuteen, että pappien tökerössä ja mahtailevassa käytöksessä olisi ollut vikaa. Olen varma, että se on merkittävämpi syy kuin on ymmärretty.

On vaikea nähdä yksittäistapauksia, kun katse on vain tilastoissa, mutta jos kuuntelee ihmisten puheita, kovin moni kirkosta eroamisen aie on lauennut kelvottomasti toimineen papin annettua siihen syyn.

Maailma on muuttunut, ja seurakunnissa on monenlaisia työntekijöitä. Ymmärretään, että kirkko on paljon muutakin kuin papit. Kansa ei kuitenkaan ole täysin seurannut virkarakenteen muutoksia. Yhä papit ymmärretään muita työntekijöitä tiukemmin seurakunnan edustajiksi. Juuri heidän tökerö käytöksensä on ollut ongelma.

Osin papit ovat tulleet torjutuiksi ilman omaa syytä. Kun he sodan aikana kiersivät kylillä tuomassa kuolinviestejä, heitä alettiin pelätä. Moni varmasti rukoili, että pappi kävelisi pihaportin ohi ja menisi jonnekin muualle, mieluiten ei minnekään, mutta jos kerran on pakko niin ei meidän taloon.

Suurelta osin papit saavat kuitenkin syyttää itseään torjutuksi tulemisestaan. Väinö Linnan Pohjantähti-trilogiasta muistetaan hyvin rovasti Salpakari, joka vaimonsa yllyttämänä ainakin puolittain ryöväsi Koskelan Jussin maita itselleen.

Linnan romaanin tapahtumat tunnetaan hyvin, ja siksi tyydyn vain mainitsemaan ne. Kirjoitan sen sijaan Pentti Haanpäästä, mutta ennen häneen paneutumista käyn läpi oman elämäni kulkemisia.

Epäilemättä kokemukseni ovat sattumanvarainen otos, mutta joka tapauksessa niitä on kohtalaisen suuri määrä. On oleellista, etten ole koskaan asunut paikkakunnalla, joka olisi erityisen uskonnollinen saati ahdasmielinen. Olen elänyt vain uskonnollisesti maltillisessa Suomessa, jossa tavallinen ja maallistunut luterilaisuus on ollut elämään valtavirtaa.

Seurakuntakierros

Kun lukee Pentti Haanpään vuonna 1954 ilmestynyttä romaania Jauhot, mieleen pulpahtaa vanha sanonta ”pohjaton kuin papin pussi”. Se on lapsuudestani tuttu, vaikka en osaa sanoa, kuka sitä käytti ja millaisissa yhteyksissä. Tiedän kuitenkin, että se oli hyvin osattu ja yleisesti käytetty myös niissä piireissä, joissa kuuluttiin vakaasti kirkkoon.

On sanottu, että asevelipapisto olisi muuttanut ratkaisevasti kirkon ja kansan välisiä suhteita. Epäilemättä tämä on totta, mutta minun lapsuuteni kylillä muutos ei näkynyt eikä kuulunut, ei ainakaan lapsen silmin eikä korvin. En sano, että lapsuuteni kirkkoherra olisi ollut kylmä ihminen, mutta jotain koleaa hänessä oli. Sen koleuden saattoi aina tuntea, kun mainittiin hänen nimensä.

Elämän myötä tieni vei maalta kaupunkiin. Siellä oli jo näitä moderneja, mukavia ja rentoja pappeja, mutta siltäkin ajalta mieleeni ovat jääneet äitini moitteet, että kirkkoherra ei tervehtinyt, vaikka varmasti tunsi. Hän oli tiukkailmeisen miehen maineessa. Tuntui siltä, että hän hymyili vain silloin, kun oli varma että kukaan ei huomannut.

Papillisella tai minun tapauksessani piispallisella käytöksellä oli konkreettinen vaikutus elämääni. Kun oli aikani hakea pappisvihkimystä, mielessäni oli kaksi hiippakuntaa. Toisesta kiersi lukemattomia tarinoita, joiden mukaan piispa suorastaan nöyryytti tuoreita kokelaita. Puhelinpelkoisena en kyennyt soittamaan hänelle. Onneksi toisessa piispassa oli lämpöä.

Ensimmäinen virkapaikkani Jämsänkosken seurakunta on oma lukunsa. Hiljattain edesmenneestä kirkkoherrasta oli pidetty, mutta hän ei ollut onnistunut karkottamaan entisiä kauhuja. Vanhoista tapahtumista vaiennut kansa kuljetti mukanaan veritekojen historiaa. Kymmenen kilometrin päässä oli Jämsän kirkon kellotapuli, jossa oli sisällissodan jälkeen teloitettu ihmisiä. Senaikainen pappi oli kävellyt kivääri selässään kylällä.

Tämä kaikki oli jopa sisällissodan jälkeisessä Suomessa niin poikkeuksellista, ettei siitä pidä päätellä liian paljon. Silti olisi epärehellistä olla mainitsematta tätä, kun olen ruvennut kertaamaan elämäni seurakuntia.

Pitkäaikaisessa asemapaikassani Tampereen lähellä elämä oli jo toisenlaista. Uuden seurakuntani kirkkoherra oli kansanläheinen juttumies, leppoisa Karjalan poika. Hän oli aivan toista lajia kuin hänen välitön edeltäjänsä, johon liittyvät muistot olivat yksinomaan kireitä. Jos joku aloitti puheen mainitsemalla hänen nimensä, lauseen sisältönä oli takuuvarmasti jotain kankeaa ja kavahdettavaa.

Haanpään juttu ja Viidan tapaus

Jatkan Pentti Haanpään romaanista Jauhot. Rakenteellisesti se on kenties hänen paras pitkä tekstinsä.

Jonnekin Saarijärven Paavon aikakaudelle ajoittuva romaani alkaa siitä, että halla vie ihmisiltä leivän. Kuvernöörillä on niin paljon ymmärrystä, että hän ryhtyy auttamaan nälkäistä kansaa. Raha tuntuu epäilyttävältä avulta, ja niin ihmisille päätetään antaa vastikkeellisesti jauhoja. Niiden ansaitsemiseksi perustetaan tie- ja kanavatyömaita, joilla palkka maksetaan jauhopusseina.

Mari Räme on nuori äiti, joka lähtee korvenperiltä kastattamaan vastasyntynyttä lastaan. Rahaa ei juuri ole, ja vähät varansa hän erehtyy käyttämään jo matkalla. Kun hän tulee pappilaan, hänelle on yllätys, että häneltä vaaditaan maksua kasteesta.

Pappi pysyy lujana, vaikka ruustinna olisi toista mieltä. Mari tulkoon toisen kerran, kun hänellä on kasteraha.

Tapaus ei ole kylällä ainutlaatuinen. On muitakin seurakuntalaisia, jotka eivät ole hoitaneet maksujaan papille. Niinpä kirkkoherralle syntyy idea, että hän ottaa maksut jauhoina, joita on nyt monellakin ihmisellä. Hän saa perittyä velkansa sillä tavoin, että kruununjauhojen kuormasta hänelle lohkaistaan niin paljon, että velat tulevat kuitatuiksi.

Kun jauhokuorma tulee pappilaan, kirkkoherran epäonneksi paikalle sattuu Röllön eukko, pahasuinen nainen kuin olisi reväisty paikalle Edelfeltin teoksesta Ruokolahden eukkoja kirkonmäellä. Käy juuri niin kuin saattaa arvata. Röllön eukko menee kyläkaupalle ja sanoo siellä suoraan ja kovaäänisesti käsityksensä siitä, mihin kruununjauhot lopulta päätyvät tai ainakin osa niistä.

Kaupassa on samaan aikaan myös Rämeen Mari. Hän on huomattavasti vähä-äänisempi kuin Röllön eukko. Hän tyytyy vain säestämään äänekkäämpää kylännaista purkamalla mielipahansa pappilan kastekäynnistä.

Kun kyläkaupan tapahtumat kantautuvat kirkkoherran korviin, tämä nostaa jutun kunnianloukkauksesta. Käräjätalossa kahdella oppimattomalla naisella ei ole mahdollisuuksia, ei senkään takia, että heillä ei ole oikeusavustajia. Tuomio on kova. Röllön eukko tuomitaan vankeuteen yhdeksäksi ja Rämeen Mari neljäksi kuukaudeksi.

Romaanin viimeisillä sivuilla Röllön eukkoa ja raskaana olevaa Maria kuljetetaan vankilaan samaa tietä pitkin, jota kylän miehet ovat olleet hätäaputöikseen tekemässä. Tuomio osuu mutkan kautta myös paikkakunnan varakkaaseen väkeen, kun Marin lapsille on palkattava yhteisistä varoista hoitaja vankeuden ajaksi.

Pentti Haanpää on romaanien todenperäisyyden kannalta kiinnostava kirjailija. Hänen tekstiensä pohjalta ei voi kirjoittaa paikallishistoriaa. Hän on historioitsijana täysin epäluotettava, mutta kun kysytään, perustuvatko hänen kirjansa tositapahtumiin, on vastattava että ehdottomasti perustuvat. Ne ovat niin todellisuuspohjaisia, että ne antavat aidomman ja rehellisemmän kuvan maailmastaan kuin säntillisimmät paikallishistorioitsijat kykenevät ikinä antamaan.

Haanpään kirjoitusten pohjana ovat kaikki ne sattumukset, tapahtumat ja elämisen tavat, joista hän on kuullut ja joita hän on omin silmin todistanut.

Niinpä on vaikea sanoa, kehen nimenomaiseen pappiin hän viittaa kirjoittaessaan Jauhojen kirkkoherrasta, tai ainakin viittauksen nimeltä mainittava kohde on syvimmän totuuden kannalta yhdentekevä. Kuvaus on silti tosi. Hän on Jauhoissa kuvannut yhden pappistyypin, joka on vaikuttanut hänen maailmassaan ja etäännyttänyt ihmisiä kirkosta.

Haanpään fiktion rinnalla on olemassa toiselta suomalaiselta klassikkokirjailijalta Jauhojen tarinaa versioiva omaelämäkerrallinen tapaus. Aila Meriluoto kirjoittaa miehestään Lauri Viidasta, miksi tämä oli eronnut kirkosta. Kirvesmiesvuosinaan Viita oli mennyt hakemaan papilta virkatodistusta. Ainoa hänelle sopinut ajankohta oli töiden välissä ollut ruokatunti. Pappi kieltäytyi todistuksen antamisesta, koska kello oli minuutin yli sulkemisajan ja hän itse oli menossa aamiaiselle.

Naiset ovat pehmentäneet pappiskuvaa

Papiston tökeryydestä ja tilannetajun puutteesta ei ole tutkimusta, jonka perusteella voitaisiin piirtää tilastokäyriä viime vuosikymmenten kehityksestä. Täytyy tyytyä siihen, miltä tuntuu.

Uskon, että moukkamaisesti toimivia pappeja on nykyään paljon vähemmän kuin ennen. Oman elämäni pitkältä seurakuntakierrokselta heitä löytyi helposti, mutta on vaikea keksiä ainakaan täältä Tampereen suunnalta pappeja, joiden käytöstä pitäisi nykyään selitellä parhain päin saati suoranaisesti hävetä. Pappiskuva on muuttunut. Vaikka pappeja vieläkin moititaan yleisellä tasolla, moni on valmis sanomaan, että juuri hänen tuntemansa pastori on oikein mukava, ”toisenlainen kuin papit yleensä”.

Epäilemättä naiset ovat pehmentäneet pappiskuvaa. Ehkä he ovat vaikuttaneet positiivisesti myös alalle hakeutuviin miehiin. Tuntuu, että sellaiset miehet ovat harvinaistuneet, joiden päällimmäisenä tavoitteena on päästä kirkkoherrana hallitsemaan ihmisiä. Kirkon yhteiskunnallisen aseman heikkeneminen on vaikuttanut siihen, että kirkko on entistä vähemmän valtaorganisaatio. Siinä on alkanut näkyä jopa vaihtoehtoisen elämäntavan merkkejä.

Ilta-alkuiset lehdet metsästävät kesän rippileireiltä ongelmia. Aina jostain löytyy joku pastori, joka ei ole osannut pitää näppejään kurissa, on menettänyt malttinsa tai on naukkaillut illalla huoneessaan. En kuitenkaan kiinnitä huomiota näihin kohutapauksiin. Ne eivät osu näkökulmaani. Sen sijaan etsin pappeja, jotka ovat ylimielisiä eivätkä tunnekylminä osaa asettua toisen ihmisen asemaan.

Ei tarvitse mennä ajassa kovin kauas, kun rippikoululaiset nähtiin ennen kaikkea kurinpidon kohteiksi eivätkä tuleviksi seurakuntalaisiksi, jotka jo kolme vuotta rippikoulun jälkeen päättävät itsenäisesti kirkkoon kuulumisestaan.

Viileyttä perustellaan ammatillisuudella ja kuormittumisen uhalla

Vierastan sitä, että seurakunnat ovat palveluntuottajia ja seurakuntalaiset asiakkaita. Ripaus asiakkuuden näkökulmaa voi kuitenkin tehdä hyvää. Esimerkiksi rippikoulu tulee järjestää niin, että nuoret saavat hyvän leirikokemuksen, ja muu on toissijaista. Tämä ei tarkoita sitä, että vain vastataan heidän ennalta esittämiin toiveisiinsa. Niistä toiveista kohtuullinen poikkeaminen voi tuottaa nuorille uusia oivalluksia. Olen vakuuttunut myös siitä, että kirkon dogma oikeasti kiinnostaa nuoria, kunhan sitä esitellään taiten. Kyllä he odottavat sitäkin, että heille avataan kristinuskon salaisuuksia.

Tunnekylmyys peitetään liian usein kutsumalla sitä ammatillisuudeksi tai pyrkimykseksi estää työntekijän liikakuormitus. Nekään eivät ole sivuutettavia asioita. Traumaattisista hautajaisista selviämiseen papilla tuskin on muuta keinoa kuin ammatillisuus. Hän keskittyy olemaan kaaoksen uhatessa pappi ja pyrkii hoitamaan tilanteen varmalla otteella. Sitten ihmiset voivat olla rauhallisin mielin, koska papin ansiosta tilaisuus ei pääty katastrofiin, vaikka omaistaan murehtivat ihmiset olisivat kadottaneet itsekontrollinsa.

Pappina olemiseen kuuluu kyky nähdä omat voimavaransa. Uupumuslomalle joutunut ei auta ketään. Silti ei tarvitse välttää kuormittumista. Mikä on se duunari, joka rakennustyömaalla kieltäytyy kuormittumisen pelossa kantamasta mitä kannettavaksi tulee? Jos pastori tai kuka tahansa työntekijä ei kanna jotain kuormia, hän on tarpeeton. On vain huolehdittava siitä, ettei hän lyyhisty kuormansa alle. Jos tuntisin paremmin traktoreita edeltävää maataloutta, osaisin antaa esimerkkejä hyvästä ja huonosta hevosten käsittelystä. Haanpääkin on kirjoittanut aiheesta jotain.

Ihmiset eivät siedä yliasiallista viranomaistyyliä. He haluavat, että heidät otetaan tosissaan ja heidän asioitaan hoidetaan lämminhenkisesti. Ongelmien esiintyessä ei sanota: ”Valitettavasti mitään ei voi tehdä.” Sen sijaan sanotaan: ”Katsotaan, voisimmeko keksiä jonkin ratkaisun.”

Traumaattisen vaikean kuolemantapauksen äärellä on oikeus suuttua, jos tuttu tai vähemmänkin tuttu pappi kieltäytyy toimituksesta vain vapaapäiväänsä vetoamalla. On liian paljon vaadittu, että seurakuntalainen vuosienkaan perästä osaisi pitää vapaapäivää riittävänä syynä olla tarjoamatta papillista tukea kenties elämän ainoana päivänä, jolloin hän sitä oikeasti olisi tarvinnut.

Joskus tilannetta voi lievittää sävyisillä sanoilla.

Ehkä papilla on tosiaan omalle vapaapäivälle sijoitettuna jokin tärkeä meno. Se voi olla kummitytön konfirmaatiopäivä tai oman lapsen pitkään odotettu jalkapallopeli, johon todella toivotaan isän ja äidin osallistumista. Silloin voi sanoa: ”Valitettavasti juuri se päivä ei käy, koska minut on jo varattu muualle. Mutta onnistuisiko teiltä päivän muuttaminen?”

Kukaan ei ole korvaamaton. Paitsi joskus se tuttu ja turvallinen pappi.

Ei kai ole mahdotonta sekään, että pappi vaihtaa vapaapäivänsä jonnekin muualle, jos ei ole välttämättömiä esteitä. Huilaillaan sitten, kun ei ole kiireitä. On hyvä, että ollaan tavoitettavissa juuri silloin, kun tarvitaan. Sitten ei tarvitse tyhjän täytteeksi keksiä näennäistä toimintaa.