Kielletyt puheet – miten Suomen juutalaisia on yritetty vaientaa

Eränä tammikuisena iltana 1943 vaasalaisessa elokuvateatteri Gloriassa istui juutalainen vaatetusliikkeen johtaja Abel Saks kahden naispuolisen seuralaisen kanssa katsomassa elokuvaa Merihaukka (1940). Seurueen edessä istui kaksi lomalla olevaa suomalaista SS-Rottenführeriä eli korpraalia, Veli Korpela ja Heikki Lapinjoki, kumpikin naisseurassa. Kesken elokuvan filmi katkesi ja saliin sytytettiin hetkeksi valot. Abel Saks sanoi tuolloin ruotsiksi jotain seurueelleen viitaten heidän edessään istuviin SS-miehiin. ”Levottomuutta herättävä lausunto”, kuten Vaasan raastuvanoikeus tuomiossaan myöhemmin luonnehti Abel Saksin sanoja, oli sota-ajan Suomessa rikos. Tapaus viitoitti myös pitkäksi aikaa eteenpäin suuntaviivoja sille, mitä juutalaisen on ollut lupa sanoa julkisesti suomalaisista SS-miehistä.

Juutalainen ja SS-miehet raastuvanoikeudessa

 Mitä Saks sitten sanoi SS-miehistä? SS-Rottenführer Lapinjoen seurassa ollut Leila Inkeri Väinöntytär Tanner kertoi Valtiollisen poliisin Vaasan osaston kuulustelussa Saksin sanoneen, että toivoi kaikkien suomalaiset SS-miehet kaatuvan ja että heidät olisi hirtettävä. Tanner kertoi Saksin puhuneen ruotsia, mutta sekä hän itse että SS-Rottenführer Lapinjoki olivat ymmärtäneet Saksin sanat. Lapinjoki oli todistajan mukaan pahoittanut mielensä niin, että hän oli ruvennut itkemään (todistaja käytti muotoilua ”tuli vedet silmiin”).^[1]

 Saks ja hänen seurassaan olleet naiset kertoivat kuulustelussa toisenlaisen version: Saks oli sanonut, että olisi parempi, jos SS-miehet taistelisivat Suomen rintamalla eivätkä Saksan puolesta itärintamalla ja lisäsi rukoilevansa Jumalaa joka ilta, että suomalaiset SS-miehet kaatuisivat. Saks oli itse palvellut talvisodassa Er.P. 18:ssa ja jatkosodan hyökkäysvaiheessa JR 61:ssa. Hirttämisestä Saks kiisti sanoneensa mitään.

 Tapaus tuli Valtiollisen poliisin tietoon ja Valpo otti sen erittäin vakavasti. Saks ja muut Suomen juutalaiset olivat hyvin tietoisia siitä, että SS toteutti juutalaisten kansanmurhaa idässä. Valpossa vallitsi kuitenkin erilainen näkemys: juutalaisten mielipiteet myötäilivät kommunisteja, ja SS-miehiä loukkaavat puheet olivat poliittisesti arveluttavia ja uhka yleiselle järjestykselle. Tieto tapauksesta välitettin Valpon pääosastolle Helsinkiin, missä virkailija kirjoitti Saksin tapausta käsittelevän paperin marginaaliin, että Saksin puolustusasianajajaa tulisi boikotoida, kun hän kehtasi edustaa Saksia.^[2] Ilmeisesti Valpossa oli virkailijoita, joiden mielestä SS-miehiä loukannut juutalainen ei ansainnut puolustusasianajajaa – juttu olisi kaikesta päätellen ollut virkailijan mielestä parempi hoitaa Gestapo-tyyliin ilman asianajajaa. Tiettyjen Valpon virkailijoiden katsannossa oikeusvaltio edusti turhaa liberaalia hempeilyä ja tehokkaan hallinnon haittaamista.

 Saksin ja SS-miesten näkemä elokuva edusti Suomen tiettyä itsenäisyyttä suhteessa mahtavaan liittolaiseen eli Saksaan. Saksassa juutalaisen Michael Curtizin (alkuperäiseltä nimeltään Manó Kaminer, unkariksi Mihály Kertész) ohjaama elokuva oli kielletty. Elokuvan käyttö liittoutuneiden propagandassa oli suunnattu brittiläisen taistelumoraalin kohottamiseen: historiallisessa merirosvodraamassa Espanjan kuningas Filip symbolisoi Hitleriä, ja elokuvalla kosiskeltiin Yhdysvaltain tukea brittien sotaponnistuksille.^[3] Tätä kaikkea autonkuljettajina palvelleet SS-miehet eivät ehkä tiedostaneet. Yhtä kaikki Gloriassa koettu elokuvahetki oli osoitus Suomessa vallitsevasta vapaudesta. Tämä vapaus oli kuitenkin tiukasti rajallista: poliittisesti epäilyttävistä puheista joutui nopeasti edesvastuuseen.

 Sotatilaa koskevan lainsäädännön mukaan ”levottomuutta herättävät” puheet olivat rangaistavia. Mikä sitten tulkittiin levottomuutta herättäväksi? Lehdistössä vaatimukset juutalaisten tuhoamisesta eivät olleet sellaisia. IKL:n Ajan Suunta ja ruotsinkielinen vapaussodan veteraanien julkaisu Frontmannnen ovat esimerkkejä lehdistä, joissa täysin avoimesti vaadittiin juutalaisten hävittämistä.^[4] Kun juutalainen puolestaan kyseenalaisti SS:n ja halusi nähdä SS-miesten kaatuvan, oli kyseessä rangaistava puhe. Saksin osalta rangaistus oli Vaasan raastuvanoikeuden tuomion mukaan 40 päiväsakkoa, josta maksettavaa Saksille tuli 2000 markkaa (440 euroa vuoden 2025 rahanarvon mukaan).^[5] Juutalaisen puheet SS-miehistä lietsoivat väitetysti levottomuutta, ja oikeustapauksesta tuli varoittava esimerkki.

Kylmä sota ja itsesensuuri

 Toisen maailmansodan jälkeen Suomen juutalaiset oppivat vaikenemaan sodanaikaisista vaikeista asioista. Juutalaisen ei ollut suotavaa erottua mielipiteillään ja lausunnoillaan. Antisemitismistä tai Suomeen paenneiden juutalaisten luovuttamisesta Gestapolle ei ollut soveliasta puhua, ei liioin suomalaisista SS-miehistä. Näiden aiheiden kriittinen tarkastelu olisi helposti tulkittu fasismi-kortin pelaamiseksi ja Neuvostoliiton myötäilyksi. YYA-Suomessa korostettiin erillissotaa, Suomen juutalaisten pelastumista ja antisemitismistä kokonaan vapaata yhteiskuntaa. Levottomuutta aiheuttavat puheet olivat edelleen epäsuotavia ja hyvin sisäistetty itsesensuuri piti poikkeavat näkemykset piilossa. Jatkosodan päätyttyä Suomen juutalaisten seurakuntien keskusneuvosto laati maailman juutalaisjärjestöille jaetun muistion, joka korosti Suomen valtion hyvää mainetta Suomen juutalaisten suojelijana. Muistiossa ongelmat lakaistiin maton alle ja keskityttiin alleviivaamaan juutalaisyhteisömme kiitollisuutta valtiovallalle.^[6] Juutalaisia ohjailtiin itsesensuuriin.

 Sodan jälkeen siloteltu ja suomettunut kertomus Suomen juutalaisten sodanaikaisista vaiheista sementoitui puoleksi vuosisadaksi. SS-miesten osalta myös Suomen juutalaiset saivat niellä professori Mauno Jokipiin rakentaman kertomuksen nuhteettomasta ja epäpoliittisesta SS-pataljoonasta, joka ei ottanut osaa natsien julmuuksiin. SS-miehiä toimi näkyvillä paikoilla suomalaisessa politiikassa ja liike-elämässä. Tilanne muuttui vasta Neuvostoliiton hajoamisen ja kylmän sodan loppumisen myötä. Tuolloin myös SS-miehet olivat jo siirtyneet eläkkeelle yhteiskunnallisista vaikuttaja-asemistaan.

”Loukkaus koko Suomea kohtaan”

 Yksi ensimmäisistä suomalaista SS-pataljoonaa kylmän sodan jälkeen kriittisesti tarkastelleista journalisteista oli Boris Salomon. Hänen artikkelinsa ”Suomalaiset vapaaehtoiset SS:n teloitusoperaatiossa itärintamalla” ilmestyi 11.2.1998 Demari-lehdessä. Salomonin kirjoitus kirvoitti vastauksen everstiluutnantti Helge Seppälältä, joka tunnettiin pitkän linjan sotahistorioitsijana. Demari ei julkaissut Seppälän vastinetta, joka sisälsi antisemitististä ja henkilöön käyvää kritiikkiä. Seppälä kirjoitti vastineessaan, että Salomon oli ”tosiasioita tuntematon journalisti”. Yksi vastineen väliotsikoista oli ”Juutalainen haluaa tuomita”. Seppälän näkemys oli, että Salomonin esiin nostamia sotarikoksia ”ei allekirjoita yksikään suomalainen historiantutkija, koska yhteenveto ei pidä paikkaansa ja on sellaisenaan loukkaus, ei yksinomaan vapaaehtoisia, Veljesapu ry:tä ja Jokipiitä vastaan, vaan koko Suomea kohtaan.”^[7] Everstiluutnantti Helge Seppälän mielestä Boris Salomon oli vain kostonhimoinen ja valheita levittävä juutalainen, joka loukkasi koko Suomen kansaa nostaessaan esiin suomalaisten SS-miesten osallisuuden sotarikoksiin.

”Lukekaa paremmin historiankirjat!”

 Uuden aikakauden alkua osoitti sekä Boris Salomonin artikkeli että Demarin kieltäytyminen antisemitistisiä elementtejä sisältäneen vastineen julkaisemisesta. Seuraavana vuonna SS-miesten kriittinen tarkastelu kirvoitti kuitenkin julkisia vastineita, jotka ylittivät lehtien julkaisukynnyksen todella näyttävästi. Kylmän sodan jälkeinen aika mahdollisti samaan aikaan uusien kriittisten tulkintojen esittämisen ja näitä tulkintoja kärkkäästi haastavan uuspatriotismin esiinmarssin.

 Vuonna 1999 suomalaiseen yhteiskunnalliseen keskusteluun nousi hanke muistomerkin pystyttämiseksi Ukrainaan siellä kaatuneiden suomalaisten SS-miesten kunniaksi. Hankkeelle haettiin julkista rahoitusta, ja opetusministeriö hyväksyi hankkeen. Julkisuudessa alkoi kuitenkin esiintyä kriittisiä näkemyksiä. Kansanedustaja Ben Zyskowicz ja Suomen juutalaisten seurakuntien keskusneuvoston puheenjohtaja Gideon Bolotowsky vaativat ministeriötä perumaan rahoituksen. Bolotowskya siteerattiin Ilta-Sanomissa: Suomalaiset SS-miehet eivät kaatuneet Suomen vaan ”väärän aatteen ja lipun” puolesta.^[8]

 Ilta-Sanomat antoi suomalaisen SS-pataljoonan historian kirjoittaneelle professori Mauno Jokipiille runsaasti palstatilaa vastaiskuun. Ilta-Sanomien mukaan ”professori Mauno Jokipii kehottaa Suomen juutalaisia lukemaan paremmin historiankirjat, jotta todellinen tieto suomalaisista SS-miehistä selkiytyisi.”^[9] Jokipiin tapa kohdata Zyskowiczin ja Bolotowskyn esittämä kritiikki oli alentava – kun Jokipii kehotti juutalaisia lukemaan paremmin historiankirjat, vihjasi hän, että juutalaisten tieto holokaustista oli puutteellinen ja että koko juutalaisyhteisön kollektiivinen kokemus oli kyseenalainen.

 Todellinen tieto oli vain Jokipiillä, joka antoi norsunluutornistaan juutalaisille neuvon tutustua historiaansa paremmin. Jokipii jatkoi läksytystä: ”Tässä asiassa he [Suomen juutalaiset] haukkuvat väärää puuta ja ovat langenneet propagandan uhreiksi”. Varmemmaksi vakuudeksi Jokipii korosti vielä, että ”suomalaiset eivät missään nimessä olleet natsipataljoona vaan joukosta karsittiin pois jo värväysvaiheessa enin osa oikeistokiihkoilijoista.”^[10] Helsinkiläinen varatuomari ja maanpuolustustyön harrastaja Kari Ruutu jatkoi mielipidekirjoituksessaan (IS 10.6.1999) SS-muistomerkkihankkeen puolustamista. Ruudun kirjoitus oli otsikoitu ”Määrääkö juutalaisyhteisö, saako sotavainajia muistaa?”

”Kaikkitietävä rotunsa edustaja”

 Muistomerkkihanketta puolustivat TV1:n A-studiossa 9.7.1999 SS-Oberscharführer Eero Helminen ja SS-Rottenführer Heikki Olsson yhdessä Mauno Jokipiin kanssa. Juutalaisten ajatuksia aiheesta valotti ohjelmassa puolestaan ministeri Max Jakobson. Ohjelman nähneen dosentti Mikko Uolan mukaan ”ohjelmaan oli vedetty mukaan myös rotunsa edustajana kaikkitietävä Max Jakobson vilauttamaan suomalaisten SS-vapaaehtoisten (muka-)ideologiaa.”^[11] Uolan näkemys Jakobsonista edusti karkeaa ja täysin peittelemätöntä antisemitismiä. Uolan mukaan SS-miehet puhuivat täyttä asiaa ja juutalainen mustamaalasi heitä.

Mauno Jokipii kirjoitti myöhemmin Veljesapu ry:lle, että A-studion toimittaja ei esittänyt varsinaisia valheita, mutta tärkeintä oli ollut, että toimittaja ”sai heittää SS-miesten silmille Simon Wiesenthalin keskitysleirikertomukset, vaikka ne eivät Waffen-SS:ää koskekaan”. Jokipiin päätelmä oli että ”Kiertotietä valehtelu siis jatkui”, eikä hänen mielestä A-studion toimittajan kaltaisten tahojen kanssa kannattanut olla tekemisissä.^[12]

 Mitä A-studiossa tarkalleen ottaen sanottiin? Pasi Peiponen toimitti ohjelman viisi minuuttia kestäneen SS-miehiä käsitelleen osion. Peiponen kysyi Olssonilta ja Helmiseltä, olivatko nämä olleet poliittisesti aktiivisia ennen SS-miehiksi värväytymistä ja oliko heille kerrottu SS:n poliittisesta luonteesta. Näihin kysymyksiin toimittaja sai kieltävät vastaukset. Mauno Jokipii puolestaan korosti sitä, että suomalaiset karsivat värväyksessä äärioikeistolaisia. Saksalaisten tavoite oli Jokipiin mukaan 70 % äärioikeistolainen edustus pataljoonaan, mutta Jokipii vähätteli äärioikeistolaisten toteutunutta osuutta todeten että ”jos sinne sitten kuusi prosenttia tai jotain siihen tapaan pääsi”.^[13] Tässä Jokipii teki oman henkilökohtaisen ennätyksensä suomalaisten SS-miesten äärioikeistolaisuuden vähättelyssä. Panttipataljoonassa Jokipii arvioi äärioikeistolaisten osuuden olleen kahdenkymmenen prosentin luokkaa.^[14] Jokipiin A-sudiossa esittämä kuuden prosentin arvio ei esiinny missään kohtaa hänen omassa kirjallisessa tuotannossaan. Vielä vähemmän tälle luvulle löytyy tukea historiallisista lähdeaineistoista.  Luku on puhtaasti mielikuvituksen tuote.

Jokipii ja SS-miehet keskittyivät toistamaan A-studiossa teesiä SS-pataljoonan epäpoliittisuudesta. Toimittaja Pasi Peiponen muistutti, että SS oli lyhenne, joka merkitsi Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen suojeluskuntaa ja että keskitysleirit olivat SS:n vastuulla. Toisaalta toimittaja kertoi suomalaisten palvelleen SS:n rintamajoukoissa. Toimittajan kysymykset SS-miesten poliittisuudesta saivat jyrkän kieltävät vastaukset. Max Jakobson puolestaan totesi, että suomalaisen SS-pataljoonan perustaminen oli ”ideologis-tyyppinen myönnytys”, jonka Suomi teki Saksalle keväällä 1941. Tämän enempää Jakobson ei ryhtynyt ruotimaan SS-miesten poliittisuutta. Sotarikosten osalta toimittaja totesi, että sodan jälkeen ei ollut löydetty todisteita SS-pataljoonan sotarikoksista. Toimittajan kohteliaan neutraalit kysymykset SS:n poliittisuudesta ja Jakobsonin lyhyt maininta Suomen ideologis-tyyppisestä myönnytyksestä Saksalle kirvoittivat kuitenkin erittäin tuohtuneita reaktioita kulissien takana. Toimittaja ja juutalainen Jakobson joutuivat ohjelman jälkeen professori Mauno Jokipiin ja dosentti Mikko Uolan hampaisiin.

Mikko Uola esitti näkemyksensä Max Jakobsonista kaksikymmentä vuotta myöhemmin suomalaisten SS-miesten aseveli- ja perinnetoiminnan historiikissa. Ajatuksen Max Jakobsonin ”rotuideologiasta” esitti tuoreeltaan SS-Unterscharführer Kaarlo Heiskanen SS-perinneyhdistyksen Achtung-lehdessä. Heiskanen ihmetteli Jakobsonin ”rotuideologian” katoamista jatkosodan lopulla, kun Jakobson oli samalla Upseerikoulun kurssilla kuin 64 entistä SS-miestä.^[15] Ilmeisesti SS-Unterscharführer Heiskanen sekoitti asioita tarkoituksellisesti – kansallissosialisteilla oli kyllä vahva rotuideologia, mutta juutalaisen syyttäminen rotuideologiasta on uhrin syyttämistä tekijän aatteesta.

SS-muistomerkkihankkeen ympärillä käyty julkinen keskustelu oli SS-miesten ja heidän tukijoidensa suuri julkinen ponnistus maineenhallinnan turvaamiseksi. Samalla se oli ponnistus historiankirjoituksen suunnan pitämiseksi Mauno Jokipiin määrittelemällä linjalla – juutalaiset eivät saaneet julkisesti kyseenalaistaa SS-miesten roolia kansakunnan sankareina. Julkisuudessa ottivat roolia niin SS-miehet itse kuin heidän historiansa tilaustyönä kirjoittanut akateeminen eminenssi, professori Mauno Jokipii. Käytetyt puheenvuorot uhkuivat SS-miesten voimantuntoa, ja halveksunta juutalaisia kohtaan oli avointa. Professori Jokipii ei puheissaan yksilöinyt kritiikkiä esittäneitä juutalaisia vaan kohdisti sanansa koko Suomen juutalaisyhteisölle – kaikkien juutalaisten oli syytä tehdä kotiläksynsä ja ottaa opikseen professorin sanoista.

Professori Mauno Jokipii yksilöi SS-miesten maineenhallinnan päämääriä Veljesapu ry:n kanssa suljettujen ovien takana: hän toivoi Veljesavun huolehtivan siitä, että Panttipataljoona–kirjan uusi painos olisi hyvin saatavilla niin kirjakaupoissa kuin kirjastoissa. Jokipiin mukaan ”kirjaa tarvittaisiin myyntiin torjumaan Waffen-SS:ää vastaan esitettäviä hyökkäyksiä.” Tähän professori lisäsi vielä, että ”maine on tärkeämpi kuin raha”.^[16] Professori Mauno Jokipiille koko Waffen-SS:n maine oli tärkeä asia, ei ainoastaan suomalaispataljoonan maine. Dosentti Mikko Uola totesi puolestaan, että ”sodanaikaisen Saksan yksiselitteinen demonisointi” oli tarjonnut SS:ää vastustaville tahoille mahdollisuuden leimata kaikki suomalaiset SS-vapaaehtoiset poliittisella poltinmerkillä.^[17] Uolan mielestä oli selvästikin väärin tuomita Hitlerin Saksa – koko maan ja järjestelmän näkeminen pahan valtakuntana ei ollut Uolan mielestä hyväksyttävää.

Dosentti Uolan aate

Nuoruudessaan Mikko Uola oli pitänyt yhteyttä ruotsalaisiin kansallissosialisteihin ja toimi äärioikeistolaisessa järjestökentässä.^[18] Uola joutui vuonna 1965 Suojelupoliisin huomion kohteeksi, kun Ilta-Sanomissa julkaistiin 15.5.1965 etusivulla näyttävästi otsikoitu juttu ”harrastelijatason natsitouhusta Suomessa”.^[19] Suojelupoliisi oli nopeasti Uolan jäljillä ja takavarikoi Uolan kotoa jo lehden ilmestymispäivänä kansallissosialistista propagandamateriaalia. Kaksi päivää myöhemmin Supon kuulustelussa Uola myönsi olevansa lehdessä haastateltu uusnatsi.^[20] Uola kertoi kuulustelussa kiinnostuneensa kansallissosialismista hyvin varhain. Hän sanoi lukeneensa kaiken aatetta koskevan kirjallisuuden, jonka sai käsiinsä yliopiston kirjastosta ja kertoi, että ”hyväksyy suurelta osin kansallissosialistisen aatteen”.^[21] Uolaa puhutteli kansallissosialismissa erityisesti sen voimakas kommunisminvastaisuus. Suomalaista äärioikeistoa tutkineen Tommi Kotosen mukaan Uola jätti opintojensa edetessä kansallissosialistiset harrastuksensa vähemmälle.^[22] Uola niitti sittemmin mainetta erityisesti IKL:n historiikin kirjoittajana. Itse olen esittänyt, että Uola on pyrkinyt valkopesemään IKL:ää ja vähätellyt puolueen fasistisia piirteitä.^[23] Uolan kirjallisen uran punaisena lankana on toiminut suomalaisen äärioikeiston maineenhallinta.

 Kun Uola vuonna 2019 kirjoitti Max Jakobsonin juutalaisesta ”rodusta”, Uola osoitti käytännössä, että nuoruuden kansallissosialistinen aate vaikutti yhä hänen ajatteluunsa. On hätkähdyttävää todeta, että IKL:n historiankirjoituksen keskeisenä asiantuntijana pidetty dosentti Uola on aatteellisilta lähtökohdiltaan kansallissosialisti, eikä tämä aate ole dosentti Uolan kohdalla jäänyt radikaalin nuoruuden ilmentymäksi, vaan se on toiminut koko hänen tuotantonsa taustalla. Hänen näkemyksensä mukaan myös suomalaista SS-pataljoonaa koskeneen valtiollisen selvityksen taustalla vaikutti juutalainen salaliitto, johon Uolan väitteen mukaan myös minä itse kytkeydyin.^[24]

Dosentti Uolan ja professori Jokipiin puolustama perinteinen tulkinta suomalaisista SS-miehistä epäpoliittisina ja sotarikoksista täysin puhtaana joukkona on kuitenkin vanhentunut. Viimeistään artikkelini ”Ordinary Men or Ideological Executioners?: Finnish SS Volunteers and the Atrocities on the Eastern Front” (Holocaust and Genocide Studies 2025) purkaa Jokipiin ja Uolan keskeiset väitteet. Valtiollinen SS-selvitys jätti SS-miesten poliittisuuden vielä hieman epäselväksi, mutta tosiasia on se, että julmuuksiin osallistuneet suomalaiset SS-miehet kuuluivat joukon aatteellisesti sitoutuneimpiin kansallissosialisteihin.^[25]

2020-luvun Suomessa Mikko Uolan kirjoitukset ovat enää marginaalisten lukupiirien huomion kohteena. SS-miehiä pidetään kuitenkin edelleen laajasti sankareina maanpuolustuksen, sotahistorian ja militarian harrastajien keskuudessa. Mauno Jokipii ja Mikko Uola ovat onnistuneet hyvin historiantulkintansa popularisoijina. 2020-luvun Suomessa äärioikeiston taholta tulevat juutalaisten vaientamisyritykset ovat saaneet rinnalleen toisen ilmiön: vasemmistolaisen Israel-vihan, jonka ilmentymiin kuuluu juutalaisten vaientaminen, jos he puolustavat Israelia antisemitismiä ilmentävältä vihalta. Jos juutalainen nousee julkisesti puolustamaan Israelia, kerrotaan hänelle hyvin nopeasti, että Israelin kritisoiminen ei missään olosuhteissa voi olla antisemitismiä. Akateemisesta näkökulmasta katsottuna tällainen väite ei kuitenkaan pidä paikkaansa.^[26]

”Israelin epävirallinen suurlähetystö”

 Helsingin yliopiston lähi-idän tutkimuksen professori Hannu Juusola ohjeisti Helsingin juutalaisen seurakunnan puheenjohtajaa Yaron Nadbornikia Twitterissä 9.12.2022: ”Antisemitismin torjunnan kannalta on hyvin tärkeää tehdä ero Israelin ja juutalaisten välillä. Asiaa ei auta, kun juutalaisen seurakunnan johto esiintyy Israelin epävirallisena suurlähetystönä.”^[27] Professori Juusola yritti opettaa Helsingin juutalaisen seurakunnan johdolle, mikä on antisemitismiä ja mikä ei.^[28] Tosiasiassa Euroopan (ja Suomen) juutalaisia vastaan kohdistuvien uhkien osalta on mahdotonta erottaa antisemitismiä ja antisionismia toisistaan. Tämä on todennettavissa sekä juutalaisyhteisön kokemuksen että akateemisen tutkimuksen perusteella.

 Suomalaisessa yhteiskunnassa on jatkuvasti keskustelunaiheita, jotka tavalla tai toisella koskettavat juutalaisia, mutta joista puhuttaessa eri alojen auktoriteettiasemaan kohonneet henkilöt ilmoittavat juutalaisille, mikä on ”totuus” kyseisistä aiheista. Jos juutalaiset eivät hyväksy totuutena julistettua näkemystä, heidät pyritään vaientamaan.

 Juutalaisia yritetään yhä tänä päivänä vaientaa seuraavilla kehotuksilla: ”Älkää solvatko SS-miehiä!” ”Lukekaa historiankirjat paremmin!” ”Älkää tulko kertomaan meille, mikä on antisemitismiä!” Erona suomettumisen vuosikymmeniin on se, että 2020-luvun juutalainen ei taivu tällaisiin kehotuksiin eikä enää vaikene. Olennaista on vastauksen ankkurointi tieteellisen tutkimuksen kautta hankittuun tietoon.

Arkistolähteet

Central Zionist Archives (Jerusalem)

            A140\230, Memo Concerning the Finnish Jews During the War, October 1944                 (Translation)

Kansallisarkisto (Helsinki)

            Suojelupoliisin arkisto

                        Henkilömappi 6606

            Vaasan raastuvanoikeuden arkisto

                        Pöytäkirjat 24.3.1943 ja 7.4.1943

            Valtiollisen poliisin I arkisto

                        Ulkomaalaiset Suomessa, XV A 2, Vaasan osast. til. kats. Maaliskuulta                              1943 6/4 –43. 

Kirjallisuus

 Ahonen, Paavo 2019: Dosentti U:n salaliittoteoria. https://www.vartija-lehti.fi/dosentti-uolan-salaliittoteoria/

 Hanski, Jari 2006: Juutalaisviha Suomessa 1918–1944. Jyväskylä: Ajatus kirjat.  

 Jokipii, Mauno 1969: Panttipataljoona. Suomalaisen SS-pataljoonan historia. 2. painos. Helsinki: Weilin + Göös.

 Kotonen, Tommi 2018: Politiikan juoksuhaudat. Äärioikeistoliikkeet Suomessa kylmän sodan aikana. Jyväskylä: Atena.

 Muir, Simo. 2023: ”Making Holocaust Memory in Finland: The Jewish Community and Conflicting Loyalties, 1944–1950s.” Holocaust and Genocide Studies, Volume 37, Issue 2 (Fall): 294–311, https://doi.org/10.1093/hgs/dcad031 

 Myllyniemi, Timo 1999: ”Zyskowicz oudoksuu opetusministeriön tukea SS-miesten hautamuistomerkille”. Ilta-Sanomat 17.5.1999.

 Numminen, Juha 1965: ”Natsilonkerot Suomessa” Ilta-Sanomat  15.5.1965.

 Ruutu, Kari 1999: ”Määrääkö juutalaisyhteisö, saako sotavainajia muistaa?” Ilta-Sanomat 10.6.1999.

 André Swanström 2025: ”Ordinary Men or Ideological Executioners?: Finnish SS Volunteers and the Atrocities on the Eastern Front”, Holocaust and Genocide Studies, Volume 39, Issue 1, Spring 2025, Pages 57–76, https://doi.org/10.1093/hgs/dcaf005

 Swanström, André 2024: ”Israel, antisionismi ja antisemitismi Helsingin Sanomien pääkirjoituksissa 1990–2023”, Teologinen Aikakauskirja Vol 129 Nro 1 (2024) https://doi.org/10.62442/ta.143534

 Swanström, André 2018: Hakaristin ritarit. Suomalaiset SS-miehet, politiikka, uskonto ja sotarikokset. Jyväskylä: Atena.

 von Tunzelmann, Alex 2012: ”The Sea Hawk battles in vain to disguise its attack on Hitler” The Guardian 1.6.2012.

 Uola, Mikko 2019: Kunnian miehet. 75 vuotta suomalaisten Waffen-SS-vapaaehtoisten asevelitoimintaa 1943–2018. Helsinki: Veljesapu-Perinneyhdistys ry

Viitteet