Jumalan synty -kirjasta on ilmestynyt useita arvosteluita. Kaipaan niiden jälkeen periaatteellista keskustelua siitä, onko kolmen tuhannen vuoden takaisilla jumalakuvilla jotain merkitystä nykyihmisen kannalta. Onko viisainta, että annetaan Jahven vaimon jäädä olemattomuuteensa muiden hylättyjen jumalien mukana?
Ville Mäkipellon, Juha Pakkalan ja Raimo Hakolan Jumalan synty: Isän ja Pojan kätketty historia on saanut huomattavasti julkisuutta. Esillä on ollut Vanhan testamentin varhaisten osien monijumalaisuus. On päivitelty siitä, että Jahve-nimisellä jumalalla olisi ollut Asera-niminen vaimo.
Fundamentalistipiireissä on paheksuttu liberaaleiksi kutsuttuja teologeja. Näiden vastaus on taas ollut jotenkin ohut. Mieleen tulee vanha neuvostotyylinen kaupunkiarkkitehtuuri: katepillareilla osataan raivata taloja kumoon, muttei oikein tiedetä, mitä rakennettaisiin tilalle, ja lopulta on vain tyhjiä aukioita. On ymmärrystä purkaa Raamattu osiin, mutta uuden, mielekkään kokonaisuuden rakentaminen on vaikeaa.
Mäkipellon, Pakkalan ja Hakalan tutkimustulokset pitävät vähintään pääpiirteissään paikkansa, eikä niitä pääse pakoon. Tosiasioiden sivuuttaminen on mahdotonta, ja samalla niiden hukkaaminen olisi suoranainen vahinko, sillä totuus tekee vapaaksi. Niinhän Kristus opettaa.
Minulla ei ole merkittävää huomauttamista Jumalan synnyn tutkimuksellisia yksityiskohtia vastaan. Jossain kohdin voisin kysyä, onkohan tuo aivan koko totuus tai tulikohan sanottua ja eritoten pääteltyä liian paljon. Huomautukseni ovat kuitenkin niin vähäisiä ja epäoleellisia, ettei niitä kannata mainita. Sitä paitsi epäilen, että kirjan kirjoittaneet ammattilaiset kumoaisivat helposti kaltaiseni amatöörieksegeetin.
Näkökulmani on toinen. Kaipaan uskonnonfilosofista tai teologista ulottuvuutta, joka kertoisi mitä tästä kaikesta seuraa maailmankatsomukselle vai seuraako mitään. Sitä puolta kirja ei juuri käsittele eikä kenties edes yritä käsitellä. Tulkinnallista näkökulmaa ei saisi kuitenkaan sivuuttaa, ellei tyydytä vain kirjallisuustieteeseen tai kuvailevaan historiankirjoitukseen.
Uskonnonfilosofisen ulottuvuuden puute on niin vakava, että sitä voi verrata lääkäriin, joka tyytyy selostamaan laboratoriokokeiden numerollisia tuloksia, muttei kerro mitään siitä, onko potilas terve vai sairas ja miten häntä olisi kenties hoidettava.
Raamattua ei välttämättä voi selittää Raamatulla
Keskityn analyysissani kirjan alkuosaan, joka käsittelee Vanhaa testamenttia. Se on huomattavasti kiinnostavampi kuin Uuteen testamenttiin keskittyvät loppuluvut. Evankeliumeista ja Uuden testamentin kirjeistähän on kirjoitettu paljon jo ennestään, eikä Jumalan synty tuo siihen keskusteluun mitään uutta. Muutenkin intensiteetti lässähtää alkuosan jälkeen. Asioista kohtuullisesti perillä oleva lukija tyytyy kirjan hajamieliseen silmäilemiseen. Toisaalta teoksen lukijoissa on varmaan paljon sellaisia, joille Uuden testamentin vakiintuneet tutkimustulokset ovat vieraita, joten saavatpahan hekin perustietoja.
Suomalaiset fundamentalistit ovat varsin hyvin omaksuneet ajatuksen, että Raamattu ei ole taivaasta saneltu kirja. Heidänkin mielestään Raamatun asema on kristinuskossa aivan toisenlainen kuin on Koraanin asema islamissa. Kirkossa opetetaan yleisesti, että kirjoittajat ovat olleet ihmisiä ja sen vuoksi he ovat voineet tehdä inhimillisiä virheitä. Ehkä asiaa ei suoraan sanota, mutta monet ajattelevat jotain sellaista, että Raamattu ei ole varsinainen Jumalan sana, vaan se sana on Raamatun sanojen takana, Jeesus-tapahtumassa.
Jostain syystä tämä ajattelu juuttuu lähtötelineisiin. Raamatun inhimillisyydestä ja historiallisten ehtojen määräävyydestä ei osata tehdä sitä oleellista johtopäätöstä, että ihmismäisyyden takia Raamatun tekstit ovat altistuneet muutoksille. Ne ovat muuttuneet, ja niiden on pitänyt muuttua.
Raamattua ei välttämättä voi selittää Raamatulla niin kuin vielä Luther ajatteli. Matteuksen evankeliumin ymmärtämistä auttaa Luukkaan tunteminen, mutta Johanneksen evankeliumi on kirjoitettu niin erilaisessa uskonnollisen kehityksen vaiheessa, että siitä ei ole vuorisaarnaa tulkitsemaan. On oltava erityisen varovainen, kun Uuden testamentin kirjoituksia selitetään Vanhan testamentin avulla. Tällaista tulkintaa tietysti harjoitettiin Uuden testamentin syntyaikoina kaksituhatta vuotta sitten, mutta enää se ei ole korrektia. On tunnustettava, että olemme aikoja sitten siirtyneet uuteen ajattelun vaiheeseen.
Tekstien muokkaaminen on voinut aidosti merkitä myös niiden parantamista
Ihmismielen vajavaisuudesta on raamatuntulkinnalle sekä huonoja että hyviä seurauksia. Toisaalta tekstien muuttaminen, hiominen ja täydentäminen voivat hukata alkuperäisen ajatuksen niin, että jäljelle jäänyt teksti kadottaa kokonaan alkuperäisen ajatuksen. Joku voisi puhua tekijänoikeusrikoksesta, mutta niitä ei tunnettu Raamatun syntyaikoina eikä vielä paljon myöhemminkään.
Tekstien muokkaaminen on voinut aidosti merkitä niiden parantamista, kun alkuperäisiä virheitä ja puutteita on korjattu. Matkan varrella ymmärrys on voinut kasvaa.
Jumalan synty kiinnittää huomionsa asioihin, joita raamatunlukija helposti kummastelee, jos vähänkin pysähtyy miettimään lukemaansa. Raamatun alkusivuilla kaikki ei selvästikään ole sillä mallilla kuin pitäisi olla.
Tuntuu kummalliselta lukea, että Jumala puhuu itsestään monikon ensimmäisessä persoonassa: ”Tehkäämme ihminen kuvaksemme, kaltaiseksemme.” Vielä ilmeisemmin outo on syntiinlankeemusvertauksen lause: ”Sitten Herra Jumala sanoi: ’Ihminen on nyt kuin me: hän tietää sekä hyvän että pahan.'” Näitä lauseita kukaan raamatunlukija ei voi olla huomaamatta.
Voisiko kyse olla majesteetillisesta monikosta samaan tapaan kuin entisajan kuninkaat harrastivat teitittelyn ohella itsestä puhuessaan meitittelyä? Raamattua eteenpäin lukiessa tämä selitys ei kuitenkaan vakuuta. Syntyy epäily, että Raamattu kenties olettaakin jumalia olleen monta, vaikka tämä on jyrkässä ristiriidassa sen kanssa, mitä Katekismuksessa on opetettu.
Näitäkin asioita on kirkossa käsitelty, vaikka ne eivät ole eikä niiden tarvitse olla hengellisten puheiden pääuomaa. Jumalanpalveluksen saarnassa ei ole tilaa laajoihin johdanto-opillisiin pohdintoihin. Minulla on kuitenkin tallessa kolmenkymmenen vuoden takainen saarnani, jossa kerroin että ihmettelevän raamatunlukijan havainto on täysin oikea. Raamatun vanhimmissa osissa kieltämättä ajatellaan, että jumalia on muitakin kuin se, jota olemme tottuneet omanamme pitämään. Kerroin, että Raamattu on kertomus Jumalasta, mutta on samalla kertomus jumalakäsityksen kehittymisestä.
Ensimmäinen askel tässä kehityksessä oli se, että Israelin Jumala eli Jahve havaittiin jumalien joukossa ylivoimaiseksi. Seuraava askel oli, että muut jumalat eivät olleet yhtään mitään, niitä ei edes ollut. Jahve on yksi ja ainoa Jumala. Sanoin kirkkoväelle, että tämä käsitys syntyi ja vakiintui vasta profeetta Jesajan aikakaudella, kun Israel oli joutunut kansalliseen katastrofiin.
Messun ahtaissa aikarajoissa tällaisen kuvauksen joutuu maalaamaan isolla pensselillä, mutta mielestäni sain pääasian selväksi. Minusta tuntui, etten herättänyt kirkkokansassa vähimpiäkään vastaväitteitä, vaan minulle nyökyteltiin, että noinhan se vissiin on. En usko olevani ainoa pappi, joka on näistä puhunut.
Olen yrittänyt toistamistani toistaa seurakunnalle, että Raamattu on Jumalasta kertova kirjakokoelma, mutta samalla se kertoo jumalakäsityksen kehittymisestä. Kukaan seurakuntalainen ei ole käsittääkseni suuttunut minulle. Ehkä he eivät ole vain kehdanneet, mutta epäilen ennen muuta sitä, että ajatus on kyllin luonnollinen helposti omaksuttavaksi.
Raamattu on kirja Jumalasta ja jumalakäsityksen muuttumisesta
Jumalan synnyssä esillä oleva ajatus Jahven mahdollisesta vaimosta on huomattavasti vaikeammin keksittävissä kuin Raamatun monijumalaisuus. Siksi se ei äkkiä pälkähdä raamatunlukijoiden mieleen. Vaimon olemassaolosta puhuminen vaatii eksegeeteiltäkin irtopalojen työlästä liimailua, mutta vaimonkaan ei tarvitse tuottaa hengellisiä ongelmia. Joka tapauksessa vaimon olemassaolo mahtuu siihen kokonaisajatukseen, että Raamattu on kaiken muun ohella kuvaus jumalakäsityksen muuttumisesta. Onko se nyt niin kummallista, että alussa puhuttiin myös Jahven vaimosta ja sitten vähitellen tajuttiin, että eihän hänellä sentään vaimoa ole kun ei ole muitakaan jumalia, eikä taida olla sukupuoltakaan?
Vanhan testamentin moraalikäytäntöjen vanhentuneisuudesta on tarjolla eksegetiikkaan perehtymättömälle lukijalle yksinkertainen esimerkki, Raamatun avioliittokäsitys. On aivan oikein etsiä avioliiton juuria luomisvertauksista, mutta samalla on tunnustettava, että kahden vaimon loukussa ollut patriarkka Jaakob ei kelpaa esimerkiksi kristillisestä avioliittokäsityksestä. Hän edustaa peruuttamattomasti vanhentunutta moraalia ja uskonkäsitystä. – Tosin juuri tätä kirjoittaessani olen nähnyt Kotilieden jutun polyamorisesta suhteesta; hyvin kuulemma toimii.
Uuden testamentin puolella muutos ja kehitys ovat vielä helpommin havaittavissa. Tämä havaitseminen on välttämätön osa kristillistä uskoa. Mullistavin tapahtuma on tietysti ollut Jeesuksen elämä. Siitä alkoi uusi ajanlasku, ja siitä voidaan perustellusti käyttää kulunutta vallankumouksen käsitettä. Jeesuksen jälkeen Vanhaa testamenttia alettiin lukea täysin uudesta näkökulmasta. Syntyi kokonaan uusi uskonto.
Evankeliumien ylösnousemuskertomukset ovat oivallinen esimerkki uusien näkemysten syntymisestä. Havaitsemiseen ei tarvita akateemisia opintoja. Ensimmäisenä kristillisenä pääsiäisenä oli vain hämmästys ja epäusko, ja vasta ajan myötä oppilaille valkeni, mitä oikein oli tapahtunut. Ei ole alkutotuutta, josta kaikki olisivat olleet kertalaakista samaa mieltä.
On vaikea kuvitella, että näköalojen syveneminen ja laajeneminen olisivat päättyneet pian pääsiäistä seuranneisiin päiviin, apostolien aikaan tai edes Raamatun kaanonin lukkoon lyömiseen. Vastaavasti on harhaa kuvitella, että uusi ja nykyaikainen olisi ilman muuta parempaa kuin ikivanha ja alkuperäinen. Kristillinen usko on loputonta dialogia entisen ja nykyisen tai entisen ja tulevan välillä. Totuus ei ole siellä eikä täällä, vaan se on lakkaamattomassa dialogissa. ”Hyvä isäntä ottaa runsaasta varastostaan esiin sekä uutta että vanhaa.”
Tapakulttuuri muuttui, ja nuori kirkko teki radikaaleja muutoksia uskonnollisiin käytäntöihin. Uhraaminen loppui, ja uskonnolliset ruokarajoitukset poistuivat. Sapatin vietosta luovuttiin. Ympärileikkaus oli ollut Jumalan ja hänen kansansa välinen sinetti, mutta kristityt eivät siitä piitanneet. Monien muutosten pohjana oli apostolien vuonna 49 jKr. Jerusalemissa pitämä kokous, mutta moniin uudistuksiin ei tarvittu edes tämän kokouksen päätöksiä. Ensimmäisen kristillisen pääsiäisen jälkeen maailma vain nähtiin uudella tavalla.
Kehitys on jatkunut Uuden testamentin kirjakokoelman vakiintumisen jälkeen. Kolminaisuusoppi ja oppi Kristuksen kahdesta luonnosta sai muotoilunsa satoja vuosia kestäneen prosessin jälkeen. Kuvakiellon kumoaminen ei käynyt käden käänteessä.
Reformaation aikana korostettiin sitä, että uskontoon liittyvät opit ja käytännöt oli voitava perustella Raamatulla. Tavallaan tämä raamattu-uskollisuus on 1500-luvulla syntynyt uutuus, jonka taustana oli vaadittujen kirkollisten uudistusten ohella myös yhteiskunnallisen todellisuuden muutos, kirjapainotaidon leviäminen.
Kehitys on jatkunut tähän päivään saakka ja epäilemättä jatkuu tulevaisuudessa. Saksan 1930-luvun tapahtumat veivät pohjan siltä apostoli Paavalin ajatukselta, että kaikki esivalta olisi Jumalan asettamaa. Viime vuosina on haettu uutta suhtautumista seksuaalisuuteen.
Vielä emme tiedä, millä tavoin lapsenlapsemme arvioivat uudestaan niitä ajatuksia, jotka liittyvät heidän isovanhempiensa ajatuksiin ja tapoihin. Voi arvata, että heidän paheksuntansa liittyy tämä ajan ympäristöasenteisiin, mutta se voi olla jotain muutakin. Kirjailija Marianne Alopaeuksen sanoin: ”Se, minkä kaikki näkevät, on tavallisesti jo ohi. Mikä tapahtuu nyt, sitä emme huomaa.”
Seuraako vanhentuneista jumalakäsityksistä jotain?
Lopulta voidaan kysyä, mitä seuraa siitä, että Jahvella on joskus kolme tuhatta vuotta sitten ollut vaimo. Minun käsitykseni mukaan eipähän paljon mitään. Kovin kummoisia ei seuraa siitäkään havainnosta, että Jaakobilla oli kaksi samanaikaista vaimoa.
Kelvottomat ajatukset saavat rauhassa vanhentua ja kulua pois. Ei fyysikoiden tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä, että eetterin olemassaoloon uskottiin yleisesti 1800-luvulla. Sekä usko että ajattelu muuttuvat ja niiden kuuluu muuttua.
Muutoksen välttämättömyys pätee myös yksilön kehitykseen. Voi sitä ihmistä joka uskoo aikuisena kohta kohdalta samoin kuin pyhäkoulussa! Elämän dialektiikkaa on kuitenkin se, että lapsenuskonsa täysin kadottaneena hän voi pitää siitä täysimääräisesti kiinni.
Kahdentuhannen seitsemänsadan vuoden takaisilla jumalakäsityksillä on historiallinen merkityksensä. On kuitenkin järjetöntä ajatella, että uskon ihmisten olisi pitänyt puolustaa Aseran oikeuksia olla olemassa. Jahven vaimo sai mennä olemattomuuteensa muiden jumalien mukana.
Minun on mahdotonta ajatella, että kerran hylätyt jumalakuvat voisivat herätä eloon edes sillä tavoin, että ne esittäisivät vakavasti otettavia kysymyksiä nykypäivän uskolle. Vaikutusvaltaiset jumalat ovat nykyään toisaalla. Seksuaalisuuden jännitteisiin kompastuva ihmiskäsitys, ympäristökriisi ja yhä jossain seinänraoissa elävä totalitarismi ovat todellisia haastajajumalia. Aseralla tai baaleilla ei ole niihin mitään sanottavaa.
Artikkelikuvassa Jehovan nimi norjalaisen Sør-Fronin kirkossa. Kuva: Kagee, Public domain, via Wikimedia Commons.
