Jeanne Dielman – maailman parhaimman elokuvan 50 vuotta

Elokuvamaailmassa nousi muutama vuosi sitten pienimuotoinen kohu, kun yksi maailman arvostetuimmista elokuvalehdistä Sight & Sound julkaisi maailman sadan parhaimman elokuvan listan. Lehti tekee näitä listauksiaan kymmenen vuoden välein, ja siihen saavat vaikuttaa niin elokuvan ammattilaiset kuin kriitikot ympäri maailmaa. Listan kärjessä olivat useamman kerran vuorotellen elokuvahistorian titaanien Orson Wellesin Citizen Kane ja Alfred Hitchcockin Vertigo, ja nyt ensimmäisen sijan kaappasi suurelta yleisöltä tuntemattomampi belgialainen Chantal Akerman elokuvullaan Jeanne Dielman, 23, Quai du Commerce 1080 Bruxelles. Vaikka Jeanne Dielman oli lehden aikaisemmissa listauksissa lukeutunut 100 parhaan joukkoon, tuli ensimmäinen sija monelle yllätyksenä, eikä kaikille mieluisana sellaisena.

Jo se, että arvostettujen miesten teokset ohitti naisen ohjaama elokuva, sai monet näkemään punaista. Yllätykseen ja närkästykseen saattoi vaikuttaa myös se, että suuressa kuvassa Jeanne Dielman oli ja on vähemmän tunnettu teos ainakin suuren yleisön silmissä. Elokuvan historiaan vihkiytyneet tietysti tunsivat teoksen, ja moni oli sen varmasti nähnytkin. Itse näin elokuvan ensimmäisen kerran vuonna 2018, kun KAVI näytti sen ohjelmistossaan, mutta elokuva oli todella pitkään vaikeasti nähtävissä, ja pitkään ainoa tapa oli yksittäiset elokuvanäytökset. Fyysistä videotallennetta ei ollut Euroopassa saatavilla englanninkielisillä tekstityksillä ennen tätä vuotta, kunnes British Film Institute julkaisi loistavan Blu-ray-kokoelman Akermanin teoksista. Sight & Soundin listaus toi elokuvan viimein Suomeen elokuvateatterikierrokselle, ja ainakin Helsingissä elokuvaa esitettiin vielä tänäkin vuonna mestariteoksen merkkivuotena.

Chantal Akerman (1950–2015) oli elokuvan herkkäsielu, jonka elokuvat olivat vähäeleisiä mutta runollisen kauniita. Hänen elokuvillaan oli aivan omanlaisensa kieli, joka hakee vertaistaan. Hän teki useita essee-elokuvia, joista kaunein News from home (1977) pääsi myös Sight & Soundin 100 parhaan listalle. Elokuvassa Akerman lukee itse äidiltään saamiaan kirjeitä samalla kun kuvataan New Yorkin katuja. Elokuvan teon aikana Akerman asui Yhdysvalloissa ja koki yksinäisyyttä ja kuulumattomuutta. Elokuvassa Le 15/8 esiintyi suomalainen Chris Myllykoski. Jeanne Dielman on kuitenkin Akermanin tärkein ja tunnetuin teos.

Jeanne Dielmanin juoni on näennäisen yksinkertainen ja riisuttu, mutta kuvien takaa on mahdollista nähdä valtavan rikas kuvaus urbaanista yksinäisyydestä, eristäytyneisyydestä, seksityöstä ja naisen asemasta. Elokuva seuraa Jeannea (Delphine Seyrig, yksi aikansa merkittävimmistä ranskalaisista ja eurooppalaisista näyttelijöistä) lähes dokumentaarisella tarkkuudella hänen tehdessään päivittäisiä askareitaan: hän siivoaa, laittaa ruokaa, hoitaa kotia ja huolehtii teini-ikäisestä pojastaan. Päivittäin hän myös ottaa kotiinsa miesasiakkaita – rutiininomaisesti ja tunteettomasti – hankkiakseen elannon itselleen ja pojalleen.

Elokuvan tapahtumat kuvataan täsmällisesti saman kaavan mukaan, kunnes arjen pienet poikkeamat alkavat horjuttaa Jeannen tarkasti rakentamaansa järjestystä. Esimerkiksi ruoanlaiton epäonnistuminen, myöhäinen asiakas tai unohtunut kotityö rikkovat hänen tasapainonsa. Kun rutiinien kontrolli alkaa pettää, Jeanne muuttuu yhä levottomammaksi ja hänen sisäinen paineensa kasvaa.

Elokuva huipentuu kolmannen päivän iltaan, jolloin rutiinien romahtaminen johtaa järkyttävään ja äkkinäiseen väkivallantekoon – tekoon, joka paljastaa vuosien tukahdutetun ahdistuksen ja tyhjyyden. Akerman on sanonut elokuvan saaneen innoituksensa äidiltään ja tämän sukupolvelta, joka joutui raatamaan näkymättömissä.

Elokuvallaan Akerman vie realismin uudelle tasolle. Tässä mielessä joku voisi sanoa Jeanne Dielmanin olevan jonkinlainen antielokuva, sillä siitä puuttuu kaikki, mitä on perinteisessä mielessä pidetty elokuvallisena – ei nopeita leikkauksia vaan staattinen kamera, ei musiikkia, ei selvää juonta, vain keski-ikäinen nainen kuorimassa useiden minuuttien ajan perunoita. Elokuvaa tulkittaessa ei voi muuta kuin hämmästellä sitä tosiasiaa, että Akerman oli ainoastaan 24-vuotias tehdessään tämän elokuvan, sillä niin viisas ja tarkka elokuvan tarinankerronta on, että olisi luullut, että sen tekeminen olisi vaatinut pidemmän elämänkokemuksen. Elokuva rikkoo elokuvan kerronnan kaavoja ja rakenteita ennennäkemättömällä tavalla tehden elokuvallisen sellaisesta minkä ei elokuvallista pitäisi olla kuten vaatteiden viikkaamisen.

Vaikka voidaan ajatella päähenkilön elämän olevan surkeaa, hän on kuitenkin monella tapaa myös itsenäinen toimija, toisin kuin elokuvan miespuoliset hahmot, jotka ovat poikaa ja Jeannen asiakkaita myöten tyhjiä kuoria. Mieskatse loistaa poissaolollaan. Elokuva ei ole syyllistävä, se ei tee sitä edes Jeannen harjoittamasta seksityöstä, vaan se antaa katsojalle kaiken vastuun myös syyllistämisestä, jos sille tielle haluaa lähteä.

Elokuvallaan Akerman toi näkyviin sen maailman, mitä ei ollut aikaisemmin totuttu elokuvissa eikä oikein missään muuallakaan näkemään. Elokuva näytti maailmalle sen, mitä niin monet naiset olivat joutuneet kokemaan: kasvattamaan lapsen yksin, ilman apuja kotinsa vankina ilman, että siitä oli kiitosta saatu. Jossakin mielessä Jeanne Dielman on varmasti äärimmäinen kuvaus yksinhuoltajaäidin turvautumisesta prostituutioon, mutta olisi naiivia todeta, että sellaista tuskin tapahtuu. Näinä aikoina, jolloin konservatiiviset arvot ja sitä kautta perinteiset sukupuoliroolit nostavat päätään, Jeanne Dielman on mahdollisesti tärkeämpi elokuva kuin koskaan, ja siksi onkin hienoa, että elokuva on nyt helpommin nähtävillä kuin koskaan aikaisemmin myös suomalaiselle yleisölle.

On parhaiden elokuvien listauksista sitten mitä mieltä tahansa, niin Sight & Soundin listaus on merkittävä teko, sillä koskaan aikaisemmin ei naisen ohjaama elokuva ollut päässyt 10 parhaan elokuvan joukkoon. Siinä mielessä viimeisin listaus on ennen kaikkea tietysti feministinen teko. Varmasti voidaan kiistellä siitä, pääsikö Jeanne Dielman parhaan elokuvan paikalle vain sen takia, että se on naisen ohjaama, mutta Jeanne Dielman on kuitenkin paikkansa ansainnut, vaikka en itse henkilökohtaisesti elokuvaa maailman parhaimmaksi kutsuisikaan (yhdeksi parhaimmista kylläkin) Elokuvana se on vähintään yhtä innovatiivinen, ellei jopa enemmän kuin Citizen Kane. Kun listaus tehtiin vuonna 2022, niin koronapandemia oli vielä ajankohtainen, ja siten voidaan miettiä, että vaikuttiko yksinäisyyden ja eristyneisyyden kuvaus jotenkin valintaan. Yhtä kaikki tämä 3 tuntia ja 20 minuuttia kestävä antispektaakkeli on yksi maailman tärkeimmistä elokuvista.