Valamon Ystävät julkaisee kirjallisuutta, jota kannattaa lukea, viimeisenä Johannes Siinailaisen Portaat (2024). Johannes Siinailaisen eli Klimakoksen teos on omistettu ensisijaisesti luostarihurskaille, mutta sitä ovat aikojen saatossa lukeneet myös maallisen elämän sidoksiin kytketyt maallikot.
Kirjassa kuvataan 30 tasoa, joilla maallisesta viisaudesta taivaalliseen oppimattomuuteen suuntautuva etenee.
Taustalla, kuten Klimakos sanoo, on Jaakobin uni: ”Silloin Jaakob näki unen. Katso, maan päälle oli rakennettu portaat. Niiden pää ulottui taivaaseen, ja katso, Jumalan enkelit kulkivat niitä pitkin ylös ja alas. Herra seisoi portaiden yläpäässä. Hän sanoi: ’Minä olen Herra, sinun isäsi Aabrahamin ja Iisakin Jumala. Tämän maan, jonka päällä sinä makaat, minä annan sinulle ja sinun siemenellesi. Sinun jälkeläistesi luku on oleva niin kuin maan tomu.”
Klimakoksen idea on ajanmukainen. Yleensä stoalaisesta emootioteoriasta omaksuttaen ajateltiin, että maalliseen elämään suuntautuvista tunteista tulee luopua ja antautua apatian (apatheia = tunteettomuus) valtaan. Kun näin harjoittaa, saa uusia ylimaallisia ja ruumiiseen liittymättömiä tunteita, kuten uljuutta yms., joiden mielensisäinen sisältö ei pidä kohteenaan maailmaa.
Stoalainen tunneteoria on seuraava. Kaikki tunteet ovat vääriä arvostelmia, jotka syntyvät sielun arvostelmaosassa. Ne ovat arvioita aistien virikkeiden antamasta maailmasta. Viisas ihminen on logospullahdus, jonka mieli seuraa maailman yleistä merkitysrakennetta. Kun hän vapautuu aistisen todellisuuden virikkeitä ja antautuu kosmopoliittiseksi maailmanjärjestyksen seuraajaksi, hänen mielensä hegemonikon-tasossa viriää kyllä tähän järjestykseen liittyviä mielenliikkeitä (eupatheia), jotka muistuttavat luonnollisia tunteita, mutta jotka ovat sisällöllisesti aivan toisenlaisia kuin luonnolliseen maailmaan suuntautuvan ja maailmanjärjestyksestä irrallisesta todellisuudesta ulkona elävän henkilön tunnemaailma.
Jo antiikissa ajatusta pidettiin epäinhimillisenä, mutta sillä oli merkittävä vaikutus esimerkiksi kristillisen maailmankatselman syntymiseen.
Katsomustavan piirissä syntyi myös ajatus maailmasta vetäytymisestä. On kiinnostavaa, että kun 300-luvulla Jeesus-liikkeestä muotoutunut kristillinen yhteisö kohtasi maallisen vallan, osa siitä assimiloitui siihen, mutta samanaikaisesti osa kristityistä löysi identiteettinsä jo Vanhassa testamentissa kuvatusta pakenemisesta erämaahan. Syntyi siis vallanpitäjän kanssa sopimuksen tehnyt valtavirtaus, mutta samalla tästä kieltäytynyt, pakeneva suuntaus, ne, joita alettiin sanoa joko eremiiteiksi (erakot) tai kenobiiteiksi eli alkujansa Pakhomioksen laitoksissa eläviksi yhteisöhurskaiksi.
Eremiittien esikuvaksi tuli pyhä Antonios, jonka kuvitelmallisen elämäkerran ortodoksisuuden isäksi mainittu Athanasios kirjoitti. Ajan kuvausten mukaisesti hän vetäytyi kaikesta maallisesta opista pois ja harjoitti itsensä sen kannalta ääliöksi, mutta täyttyi taivaallisella viisaudella. Hänen elossa olemisestaan ei saatu muuta merkkiä kuin se, että annettu ruokakuppi oli tyhjä.
Vuosikymmenten täytyttyä kansalaiset saivat tiedon hänestä ja kerääntyivät hänen olinpaikkansa ympärille. Antonios nousi joistakin raunioista, mutta kertomusten mukaan väkijoukko ei tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta. Sitä katsoessaan hän näytti samalta kuin Heikki Silvennoinen televisiosketsissä Tuhannen markan seteli.
Klimakoksen vaikutuksesta
Klimakoksen teoksella on luonnollisesti ollut laaja jälkivaikutus kaikkien hurskaiden piirissä. Onhan sitä pidetty merkittävänä luostarielämän oppaana, mutta myös kaikille niille osoitettuna, jotka tahtovat löytää Jumalan.
On kuitenkin kiinnostavaa, että kun Søren Kierkegaard oli väitellyt Sokrateesta, hän viittasi usein kirjoittamiseensa omaksumiensa salanimien muodossa patristiseen aineistoon. Teoksissaan Filosofian murusia ja Päättävä epätieteellinen jälkikirjoitus hän irvii Tikapuu-Johannesta, Klimakusta ja rinnastaa tämän Hegelin jäykän järjestelmän edustajaksi. Sille voi tietysti sanoa Kierkegaardin mielestä, että ein, zwei, drei, kukkuluuruu.
Ludwig Wittgenstein puolestaan oli vaikuttunut Kierkegaardista, joskin piti tätä ”liian syvällisenä”. Wittgensteinin tuotannossa on suoria viittauksia portaisiin, joista hän totesi, että ne pitäisi jättää. Kierkegaardin lisäksi Ludwig oli ensimmäisessä maailmansodassa lukenut Tolstoin evankeliumitiivistelmää. Sen numeroitu järjestelmä ja lauseetkin heijastuivat hänen repussaan kuljettamaan kirjaan Tractatus, ja kovin julistavaa luutnantti Wittgensteinia luonnehdittiinkin hänen joukkueessaan ”profeetaksi”.
Mutta on paljon muitakin vaikutushistoriallisesti mielenkiintoisia puheenvuorojen käyttäjiä. Näistä ovat kiinnostavia myöhäiskeskiajan kirjoittajat, luterilaisen puhdasoppisuuden edustajat, Kierkegaard, Wittgenstein, ja jopa eräät suomalaiset vaikuttajat pari sataa vuotta sitten.
Aatehistoriallisia muunnelmia
Johann Arndtin kirjaa Totisesta kristillisyydestä pidetään tutkimuskirjallisuudessa keskiajan hengellisyyden galleriana. Sen lähteistö palautuu vanhakirkolliseen materiaaliin. Se siirsi keskiajan hengellisen elämän tulkintoja myös luterilaiseen puhdasoppisuuteen ja pietismiin, kuten postillakirjallisuuden tutkimus osoittaa.
Sen vaikutuksesta luterilaisen puhdasoppisuuden ja pietismin oppiperintöön siirtyi ajatus armonjärjestyksestä. Onko sen tausta jo Klimakoksen kuvaamassa maailmasta eristäytyneen katsomuksen erakkohurskaudessa, olisi mielenkiintoinen tutkimustehtävä.
Luterilaisen puhdasoppisuuden piirissä, niin tai näin, Arndtin välittämä näkemys muotoinen erityiseksi armonjärjestysopiksi, jossa Johannes Klimakoksesta poiketen on vain 9 eksistenssitasoa: kutsu, valaistuminen, kääntymys, uudestisyntyminen, vanhurskauttaminen, pyhitys, uskon säilyminen, uudistuminen ja kirkastaminen.
Kolme, kaksi vai yksi?
Herrnhutilaisperheessä kasvaneen Kierkegaardin nauru Tikapuu-Johannesta kohtaan palautuu hänen esittämiinsä kolmeen tasoon: esteettinen, eettinen ja uskonnollinen. Tosin Heidi Liehu on väitöskirjassaan liittynyt standarditutkimukseen esittäen, että Kierkegaard tunsi vähintään 7 tasoa.
Kierkegaardin esteettinen taso on Don Juanin elämäntyyli, pinnallinen valloitus kukasta kukkaan. Eettinen taso on jäykistynyttä sääntöseuraamista, jonka esikuvana on avioliittoa puolustava asessori Wilhelm. Uskonnollinen taso merkitsee näistä vapautunutta hyppyä pimeään.
Kierkegaardin yleisesityksissä kuvattu ajatus kolmesta eksistenssitasosta muistuttaa pietismin myöhäisvaiheita koskevia esityksiä kolmesta eksistenssitasosta. Näitä ovat suruton, herännyt ja kääntynyt.
Mutta näihinkin liittyy keskustelua, jopa paikallista. Ennen sen käsittelemistä on kiinnostavaa viitata Kierkegaardia lukeneen Wittgensteinin huomautukseen. Hän sanoi, että kun tikapuut on noustu, ne tulisi heittää pois.
Muutama kotimainen puheenvuoro tikapuista
Herännäisyyden eli körttiläisyyden historiaa esittelevissä kansantajuisissa esityksissä kerrotaan usein juttu, joka koskee Paavo Ruotsalaisen ja heränneiden pappien kohtaamista.
Sen tuoksinassa oli esitetty ortodoksis-pietistinen armonjärjestysoppi. Ruotsalainen oli huudahtanut: heittäkää tikapuut hiiteen!
Myöhemmin, ainakin Lauri Haikolan kirjoittaman tutkielman mukaisesti 1900-luvun keskeisin herännäisvaikuttaja Wilhelmi Malmivaara kirjasessaan Kaita tie, joka on kooste Vanhassa testamentissa kerrotusta Joonaan seikkailuista, esitti, että eksistenssitasoja on vain kaksi: suruttomat ja heränneet.
Myöhemmin heränneet perustivat oppilaitoksen, jonka nimi on Portaanpää. Nimen taustalla on se, että Kuopion talvitie oli johtanut Portaanpään tilan maille ja niille oli asetettu vahvisteita paremmalle maalle siirryttäessä. Sana porras merkitsee myös siltaa, vanhassa suomessa, ainakin sen savolaisessa merkityksessä.
Vain yksi
Näin siis, tämän aatehistoriallisen tarkastelun perusteella, alun perin 30 eksistenssitasoa länsimaisessa kulttuurissa vähenivät yhteen. Tämä taso on se, jossa kukin on oikeutettu hyppäämään omaan pimeyteensä.
Kierkegaard ajatteli, että ”hyppyyn” sisältyy myös takaisinpalautuminen (gjentagelsen), mistä johtuen esteettisen eksistenssitason valinta valinnan ikuisessa pätevyydessä on mielekäs. Mutta toisaalta voi kysyä, että jos jokaisen hypyn pimeys on subjektiivinen, mitä onkaan pimeys? Eli toisin sanoen: olisiko hyppyjen suuntakin jossakin merkityksessä hyvä miettiä yhteisesti? Ja olisiko Johannes Siinalaisen moninaisemmista vaihtoehdoista enemmän henkistä rakennusainesta vain yhteen hyppyyn suuntautuneessa tilanteessa?
