Lähiaikoina ilmestyy Jaakko Eleniuksen käsikirjoituksista editoimani tutkimus. Se käsittelee Tuomas Akvinolaisen käsitystä luonnollisesta laista. Kustantaja on Väyläkirjat. Kirjan koko B5-mitassa on 254 sivua, silkka lähde- ja kirjallisuusluettelo on noin 30 sivua kaksipaltaisesti toimitettuna.
Kirjoitan joitakin huomioita tutkimuksen taustasta, sen sisällöstä ja tutkimuksen antamasta viitteestä Eleniuksen oman ajattelun ymmärtämiseksi.
Tutkimuksen tausta
Legenda professori h.c. Jaakko Eleniuksen (1939–2010) väitöskirjasta levisi viimeistään hänen siirtyessään Helsingin yliopiston systemaattisen teologian assistentin virasta Herättäjä-Yhdistyksen toiminnanjohtajaksi. Elenius oli toiminut mainitussa virassa vuosina 1969–1982. Tunnetuksi lausahdukseksi muodostui: kirja on valmis, mutta nootit vain puuttuvat. Kauan valmisteilla olleen kirjan valmistumista hidastivat virkatyöt ja erityisesti professori Lauri Haikolan avustaminen tämän tehtävissä niin opetuksen kuin tutkimuksen johtamisenkin alalla.
Elenius osallistui erilaisiin työryhmiin ja järjestötoimintaan ja toimi arkkipiispa Martti Simojoen pyynnöstä kirkkojen ETY-prosessia koskevana tarkkailijana. Herättäjä-Yhdistyksen toiminnanjohtajan tehtävä oli puolestaan valtakunnallinen. Ennen siirtymistään Pohjalainen-lehden päätoimittajaksi vuonna 1991 Elenius otti virkavapaata väitöskirjan loppuunsaattamista varten vuonna 1984 tehden työtä Erlangenissa – aikaisemmin hän oli opiskellut Münsterissä ja Mainzissa tullen esimerkiksi Wolfhart Pannenbergin, jonka opinnäyteseminaarin jäsen hän oli, ja yliopistolla vierailleen Jürgen Moltmannin tuttavuuteen – mutta tuona aikana hän osallistui oppikirjaprojektiin.
Elenius ei enää Pohjalaisen ja sittemmin eteensä tulleen Kotimaa-lehden päätoimittajan tehtävien aikana palannut väitöskirjatyöhön. Eleniuksen elämänvaiheet ja hänen suhtautumisensa niihin on dokumentoitu Heli Karhumäen kirjoittamassa teoksessa Jaakko Elenius: Härmän vikuri (Kirjapaja 2006).
Eleniuksen joulukuussa 2023 haltuuni saama materiaali sisälsi joitakin mappeja. Oli materiaalia, johon Elenius oli kirjannut ”valmis”. Se muodostui johdannosta, muutamasta lakia koskevasta sivusta sekä johdannosta ilmenevän suunnitelman mukaisesta viimeisestä luvusta. Viimeksi mainitusta mapin pohjimmaisen välilehden alla oli useita versioita, joissa luki ”Simo lukenut”. Näihin versioihin oli professori Simo Knuuttilan käsialalla tehty merkintöjä.
On oletettavaa, että Elenius oli ottanut keskustelunsa professori Knuuttilan kanssa huomioon sijoittaessaan mapin alkuun näitä käsikirjoituksia vastaavan luvun ja merkinnyt sen ”valmiiksi”.
Elenius ei nimennyt käsikirjoitustensa kokonaisuutta. Tutkimusjulkaisun nimi perustuu kirjan teologiseen luonteeseen. Lisäksi oli kaksi muuta pienempää mappia, joissa toisessa oli tutkimuksen lähteisiin ja kirjallisuuteen liittyviä muistiinpanoja.
Jaakko Elenius. Kuva: Jukka Granström.
Käsikirjoitusten luonne
Legenda puuttuvista nooteista ja kirjan valmiina olemisesta on todellakin legenda. Materiaalissa on tarkastikin nootitettuja osia – ne ovat marginaaliin tehdyn merkinnän mukaan Eleniuksen vuonna 1965 valmistuneesta pro gradusta, jota hän on valikoivasti hyödyntänyt luonnollista lakia käsittelevässä luvussa. Lisäksi on ote Eleniuksen Lauri Haikolan juhlakirjassa Jumalattoman vanhurskauttaminen (STKSJ 1977) julkaisemaan artikkeliin. Se on alkuperäisessä muodossaan tiukasti nootitettu.
Elenius ei kirjoittanut ”omasta päästään” vaan lähdettä analysoiden ja kirjallisuuden kanssa keskustellen. Eri versioiden korpustekstissä Elenius lisäksi viittaa lukemaansa kirjallisuuteen sekä erityisesti niihin Tuomaan Summan kohtiin, joihin hänen analyysinsä ja tulkintansa nojautuu.
Editoimissani käsikirjoituksissa ei ole nootitusta. Olen kuitenkin sijoittanut ensimmäiseen päälukuun näytteeksi ne nootit, jotka Elenius on laatinut yllä mainittuun artikkeliin, jota luvun alku seuraa.
Syytä noottien puuttumiseen voi vain otaksua. Useat käsikirjoitukset on laadittu vain puolelle sivua. Ilmeisesti ajatuksena on ollut lisätä nootit puhtaaksi jääneelle alueelle.
Kun katsoo Eleniuksen tiheää ja laajaa nootitusta yllä mainitussa artikkelissa, näyttäisi siltä, että hänen käsityksensä noottiapparaatista oli sikäli mittava, että sen laatiminen olisi merkinnyt vastaavanlaista ikuisuusprojektia kuin itse korpuksen laatiminen.
Ehkä syy oli myös työtekninen. Elenius lienee preferoinut analyysinsa ja tulkintansa kirjaamista sillä kustannuksella, että olisi kirjannut lähes joka lauseen perään laajan dokumentaation. Osittain hän on tätä dokumentaatiota kirjannut. Osassa käsikirjoituksia on merkintä vuodelta 1981. Ne ovat kirjoituskoneella kirjoitettuja. Myöhemmät ovat 1980 ja 90-lukujen taitteesta, ja ne tunnistaa myös siitä, että niiden kirjasinlaji poikkeaa varhaisemmista. Jonkin verran on käsinkirjoitettua materiaalia.
Editioon sisältyvät muutokset
Kirja ei ole valmis, joskin sen kirjoitettu keskeinen materiaali olisi ollut yhdistettävissä väitöskirjakäsikirjoitukseksi oletettavasti muutamassa kuukaudessa.
Johdannon ja viimeisen luvun sijasta kolme muuta lukua ovat olleet ongelmallisia. Kaikki julkaistavassa tekstissä on Eleniuksen kirjoittamaa, mutta kevyen editoimisen lisäksi työ on edellyttänyt joiltain osin raskaampaa redaktoimista, valintaa ja yhdistelyä, erityisesti ensimmäisen pääluvun osalta.
Se, että Eleniuksen luonnehdinnalla ”valmis” merkitsemässä johdannossa ei esiinny viittausta julkaistavan edition loppupuolella olevaan Mooseksen lakia käsittelevään lukuun, ansaitsee täsmennystä.
Luvun perusväite on seuraava. Kaikki lait perustuvat Jumalan ikuiseen lakiin (lex aeterna) ja ovat siitä johdettuja. Näin on luonnollisen lain (lex naturalis) laita, jonka kaikki tuntevat oman luotuisuutensa johdosta. Luonnollisen lain rinnalla on kuitenkin myös ikuista lakia täsmentävä ilmoitettu Jumalan laki (lex divina). Se täsmentää edellistä ja muistuttaa siitä.
Tulkintani mukaisesti viimeksi mainitun lain suhde Eleniuksen itsensä luonnollista lakia koskevan käsityksen suhteen oli vieraampi, tai vähintäänkin avoimeksi jäänyt kysymys. Hän ei ehkä tyystin torjunut tätä näkökulmaa, mutta ei myöskään muodostanut omaa kantaansa siihen sellaisella tavalla, että olisi saavuttanut näkemyksensä esittämisen täsmennetyssä kirjallisessa muodossa.
Ehkä hän ei tästä syystä ole tahtonut ottaa sitä koskevaa keskustelua esille, vaikka selostaakin asiantuntevasti Tuomaan käsitystä siitä.
Luku osoittaa, millä tavoin Tuomaan ajattelu oli sen progressiivisten ominaisuuksien ohella myös ”keskiaikaista”. Ajatus ihmisten ulkoisen moraaliauktoriteetin antamasta täsmennyksestä ja tulkintaohjeesta oli keskiajalla yleinen oletus, joka kyseenalaistui pikemminkin 1300-luvulla ja alkoi kehkeytyä kohti niin sanottua moraalin autonomiaa, jonka huipentumana on Immanuel Kantin ajattelu.
Tulkintani mukaisesti myös Jaakko Eleniuksen ajatteluun vaikuttivat myös nämä aatehistoriallisesti myöhemmät seikat, joita esimerkiksi J. B. Schneewind on analysoinut tutkimuksessaan The Invention of Autonomy (Cambridge University Press 1997).
Käsillä oleva luku ei siis kuulu Eleniuksen kirjaamaan tutkimuksensa sisältösuunnitelmaan eikä se ainakaan kaikin osin valaise hänen omaa ajatteluaan, mutta se on mielenkiintoinen esitys Tuomas Akvinolaisen lakiteoriasta.
Otaksun, että Elenius ei ilmaisemansa aikomuksen mukaisesti sisällyttänyt sitä suunnittelemaansa tutkimukseen yllä mainittujen syiden lisäksi siksikään, että Tuomaan teoriassa on erimerkityksisenä ominaisuuksia, joilla on vähintäänkin ”leikkauspiste” siihen myöhemmän luterilaisuuden käsittelemään teemaan, jonka nimi on ”lain kolmas käyttö” (usus tertius legis).
Vaikka esimerkiksi dekalogi on niin sanotun luonnollisen lain täsmennys ja muistutus, jonka ihmiset tajuavat luonnollisella järjellään, siihen liittyy asioita, joita ymmärretään vain uskon valossa (ex fide divinitus infusa). Tämän teeman käsitteleminen olisi luonut uuden tutkimuskysymyksen, joka asettuu tehtävän ulkopuolelle.
Toinen, Eleniuksen käsikirjoituksessa expressis verbis sanoma syy, jonka vuoksi luku kuuluu hänen tutkimuksensa ulkopuolelle, liittyy erityisiin kulttikäskyihin. Tuomas löytää Israelin uskonnonhistoriasta alullaan olevat, kehkeytyvät alkumuodot kristillisen kirkon jumalanpalveluselämälle, kristilliselle moraalille, sakramenttiopille, kristologialle, kirkon juhlapyhille jne.
Elenius selostaa niihin liittyviä Tuomaan käsityksiä tässä tutkielmassaan huolellisesti. Näiltä osin luku on kiinnostava jumalanpalvelusta ja liturgiaa koskevan ajankohtaisen keskustelun näkökulmasta. Lukuun sisältyy lisäksi ajankohtaiseen keskusteluun liittyviä teemoja esimerkiksi itsensä rakastamisesta, jota voitaisiin pitää ”lain kolmantena tauluna”.
Tuomaan kanta, Eleniuksen selostamana, on kiinnostava. Itsensä rakastaminen on osa luonnollista lakia, mutta siitä ei tarvitse erikseen dekalogissa säätää, koska asia on jo luonnostaan kaikkien hallinnassa, toisin kuin esimerkiksi Jumalan rakastamisen käsky ja sitä vastaavat ensimmäisen taulun muut käskyt.
Elenius sanoo käsikirjoituksissaan, että edellä käsitelty teema erkaantuu tutkimuksen pääteemasta. Siihen paneutuessaan hän kuitenkin ilmaisee vähemmän tunnetun piirteen teologiprofiilissaan, liturgikon.
Tutkimus Eleniuksen omana puheenvuorona
Kirjan julkaiseminen tässäkin muodossa, Eleniuksen kirjoittamana, mutta ei välttämättä kaikin osin hänen lopullista tavoitettaan vastaavana lukuun ottamatta johdantoa, todennäköisesti ensimmäistä päälukua ja sen keskeisintä eli viimeistä lukua, on monin tavoin perusteltua. Ehkä triviaali peruste on se, ettei legenda muodostu myytiksi.
Keskeisempää on kuitenkin se, että teos on tärkeä suomalaisen teologianhistorian lähde. Se sisältää ensinnäkin Jaakko Eleniuksen Tuomas Akvinolaisen teologiaa koskevan tulkinnan. Marie-Dominique Chenun innoittamana Elenius liittyy niihin Tuomasta teologina tutkiviin asiantuntijoihin, jotka irtaantuivat niin katolisen kirkon virallisesta Tuomasta koskevasta tulkinnasta – niin sanotusta tomismista – kuin myös oikeushistoriallisesta ja -filosofisesta tutkimuksesta. Lisäksi hän mainitsee Otto Hermann Peschin tutkimukset tulkintansa taustana.
Elenius hyväksyy Chenun ajatuksen, jonka mukaisesti teosta Summa Theologiae strukturoi uusplatonistisesta ympäristöstään irrotettu lähdön ja paluun ajatus. Teoksen osat Prima ja Secunda ovat tämän Jumalan luoman maailman luonnollisten, ihmisille yleisesti tunnettujen ilmiöiden ja asioiden esittelyä.
Omaksi kysymyksekseen nousee teoksen kolmannen osan, Tertian, luonne ja suhde kahteen edelliseen. Niin ensisilmäykseltä oudolta kuin väite saattaakin kuulostaa, Elenius katsoo, että Tuomas Akvinolaisen Teologian Summa on teologinen teos ja sen tutkimisen kannalta on mielekästä kysyä, mikä on sen teologia. Sellaisena tutkimus jää luonnollisesti spesialistien arvioitavaksi.
Toisekseen kirja valaisee lähteenä Jaakko Eleniuksen kirkossa ja yhteiskunnassa suurta huomiota herättäneiden puheenvuorojen taustaa. Luettuaan hänen tutkimuksensa on helpompi käsittää, mihin hänen luottamuksensa yhteiskunnan toimijoihin ja toimintaan perustui, mistä esimerkiksi pahennustakin herättänyt lausahdus ”laki on jo saarnattu” kumpusi, tai miksi Eleniusta huvitti, kuten hänet tunteneet muistavat, eteläpohjalaisen isännän ”areiolainen” lausahdus: ”Ei isä ole pojjaalleensa valtaansa antanut. Se on niitä Paavalin höpinöötä.” Olihan Tuomaankin teologia Eleniuksen mukaan Jumala-keskeistä eikä Kristus-keskeistä teologiaa.
Kristus kyllä kuuluu luotuun todellisuuteen – ei tietenkään sen luotuna osana, koska hän on ennen aikojen alkua oleva luomaton jumaluuden toinen persoona – ”välittäjänä”, mutta ei ”pelastajana”, joka on hänen roolinsa kontingentissa pelastushistoriassa, jota Summan Tertia käsittelee, ristin, kärsimyksen, sakramenttien ja kirkon teemoissa.
Jaakko Eleniuksen kertoman mukaisesti hänen isoisänsä kuolinvuoteelle ei kelvannut pappi vaan naapurinisäntä Takala. Kun oli tehty sovinto, vanha Elenius oli kääntynyt kyljelleen, vetänyt peiton korvilleen ja kuollut. Takala oli sitten juonut viinapullon loppuun ja kertonut aamulla tapahtuneesta läheisille.
Tulkinta muistuttaa sitä, jonka professori Knuuttila lausui väitöskirjaohjattavilleen: Tuomas Akvinolaisen mukaan luonnollinen ihminen rakastaa Jumalaa ja Jeesusta erittäin paljon. Teema liittyy myös kysymykseen, jonka ratkaisemiseen yltävää Martin Luther kutsui tosi teologiksi. Tosi teologi taitaa lain ja evankeliumin välisen eron. Sellaisena kysymyksenasettelu ei ole kovinkaan kaukana Eleniuksen opettajan ja ystävän Lauri Haikolan asettamasta kysymyksestä, ja tutkimus sijoittuu näin osaksi kirjallisuutta, jonka otsikkona on Gesetz und Evangelium.
Eleniuksen huomiota ja ajoittain tyrmistystä aiheuttaneiden puheenvuorojen tausta on hänen tutkimuksensa Tuomas Akvinolaisesta sekä siihen ympätty yhtäältä Martin Lutherin opetusten ja talonpoikaisen körttiläisyyden yhdelmä.
Niiden käsittämiseksi on tähdellistä panna merkille, milloin hän puhuu Teologian Summan kahden ensimmäisen osan ja milloin sen viimeisen osan näkökulmasta yhdistettynä edellä mainittuihin kahteen perinteeseen.
Yhteiskunnallisissa puheenvuoroissa tulee olla yhtäältä luja ja toisaalta salliva, sillä anteeksiannon ja rakkauden ulottuvuus sisältyy myös Jumalan luomaan maailmaan, olipa sen osallinen sitten kristitty, hindu, pakana tai vakaumuksellinen jumalankieltäjä. Kaikki nämä etsivät Jumalan luomaa hyvää, jota he eivät kuitenkaan saavuta, vaan musertuvat ns. lain alle.
Kirkko on puolestaan ristin, sakramenttien ja armon, pelastuksen piiri, jolla ei ole erityistä uutta annettavaa sosiaalietiikan alalla. Sen annettava on kaikin puolin mahtavampaa kuin sosiaalietiikka.
Mikäli kirkko muuntuisi elämäntapaa koskevien kannanottojen moraaliauktoriteetiksi, se merkitsisi vakavaa väärinkäsitystä Eleniuksen käsikirjoituksissa esitetyn Tuomas Akvinolaisen luonnollisen lain teologista tulkintaa koskevan käsityksen valossa.
Tämä ei merkitse ”antinomismia” vaan päinvastoin lain kouran korostamista jokaisessa ihmisen elämän hetkessä, lain sävyttämän elämän kuvausta.
Samalla on kuitenkin todettava, että käsitys on ”keskiaikainen” sikäli, että se on vieraampi niin nominalismin kuin reformaationkin jälkeiselle ajalle, jossa ihmisen aversio Jumalasta on tulkittu usein radikaalisemmin kuin keskiaikaisessa ajattelussa. Senkin osalta Eleniuksen tulkinta on valaiseva ja auttaa tutkijoita heidän muodostaessaan käsitystä uuden ajan ajattelussa tapahtuneista muutoksista teologiassa.
Keskiajan teologian ajankohtaisuudesta
Käsikirjoitusten käsittelemä teema on ajankohtainen. Eleniuksen tulkinnan mukaan yksilön hyvä eriytyy yhteisön hyvästä vain yhdessä erikoistapauksessa. Tämä on se, jonka Eleniuksen johtama herännäistraditio on lausunut: taivaan portille on mentävä yksin. Kaikissa muissa tapauksissa yksilö löytää oman etunsa yhteisön jäsenenä.
Tosin yksilön päämäärä, Jumalan autuas näkeminen Kristuksen pelastustyön kautta mahdollistuu sekin yhteisössä, kirkossa. Sellaiset katsomukset, joissa Jumalan katselijana on perhe, kansa tai valtio ovat Tuomaalle vieraita. Niihin liittyen hän myös käsittelee tyrannin antamaa lakia lain perversiona. 2020-luvun maailmanpoliittisessa tilanteessa nämä käsitykset ovat saaneet uudella tavalla kaikupohjaa.
Vastaavasti ovat kiinnostavia seuraavat huomautukset. Keskiajan ajattelussa oli ihmisen luonnolliseen tapaan olla perustuvia ideoita, että kaupungin portit tulee pitää auki. Luonnollista lakia voi kuitenkin valistunut hallitsija muuttaa kirjauksella siten, että ne tulee laittaa kiinni, mikäli kaupunkia uhataan. Tällöinkin lain kirjaimellinen tulkinta tulee sivuuttaa, mikäli kaupunkiin pyrkii ”omia”. On kiinnostavaa kysyä, keitä ovat omat, silloin kuin portit ovat kiinni.
Toisekseen Elenius suhtautuu avoimesti esimerkiksi Karl Rahnerin tulkintoihin. Vaikka ihmisen olemus (essentia) onkin suljettu, hänen luontonsa (natura) on avoin. Tästä syystä on odotettavissa, että ihmisyyden tulkinnan muodot eivät jähmety keskiajalle vaan niistä voi odottaa uusia ulottuvuuksia.
Esitelty teos: Jaakko Elenius, Luonnollinen laki Tuomas Akvinolaisen teologiassa. Toim. Petri Järveläinen. Väyläkirjat 2024. 254 s.
