Uskontojen uhrien tuki ry.

Jäähyväiset hengelliselle väkivallalle

Osallistuin 7.2.2020 Uskonnon uhrien tuki UUT ry:n ja Lapin yliopiston Yhteiskuntatieteiden tiedekunnan järjestämään Jäähyväiset hengelliselle väkivallalle – seminaariin Helsingissä.

Seminaarin tarkoitus oli herättää keskustelua uskonyhteisöjen sisällä vallitsevasta ikävästä ilmiöstä eli hengellisestä väkivallasta ja olla auttamassa ilmiön loppumiseen. Mielestäni ajatus on erittäin tervetullut, hyvä ja oikea, mutta samanaikaisesti todella vaikea, pelkään että jopa turha. Noh, ei saa ajatella noin epätoivoisesti.

Jos henkistä väkivaltaa ajatellaan laajasti, sitä esiintyy ainakin joskus ihan joka ryhmässä ja yhteisössä sen ideologiasta ja koosta riippumatta. Pienessäkin porukassa syntyy valtatyhjiö, jonka joku aina täyttää,  ja jos se The Joku on luonteeltaan ja käytökseltään ryhmän jäseniä vahingoittava, pahaa jälkeä syntyy. Jos kuitenkin ryhmän muut jäsenet ovat tarpeeksi valveutuneita ja topakoita, he tekevät ikävälle tilanteelle jotain, parhaassa tapauksessa huono bosse saa lähtöpassit. Terve ryhmä tai yhteisö sallii keskuudessaan muun muassa vapaan keskustelun ja itsekritiikin eikä siedä keskuudessaan vahingoittavia elementtejä. Ehkä tämä joskus voi onnistuakin.

Henkisen väkivallan yksi muoto on hengellinen väkivalta, joka pitää sisällään tuonpuolisuuden; helvetin ja taivaan. Kuka ja mihin joutuu tai pääsee? Milloin kenenkin nenän edessä heilautetaan tulimeri- tai taivaskorttia, piru- tai enkelikorttia?

Hengellistä väkivaltaa esiintyy eniten suljetuissa uskonyhteisöissä. Uskontojen uhrien tuki UUT ry:n puoleen kääntyy hengellistä väkivaltaa kokeneita eniten Jehovan todistajista ja toiseksi eniten vanhoillislestadiolaisuudesta. Itselleni tuo jälkimmäinen ryhmä on enempikin kuin tuttu ja siitä puhun nyt.

Osaan – vaikka en sitä enää toteutakaan  – oikein hyvin hengellisen väkivallan ”jalon” taidon, sillä opinhan sen oikein hyvin ollessani vanhoillislestadiolaisessa uskonyhteisössä ja etenkin yhteisön järjestämissä hoitokokouksissa 1970-luvulla. Myös ihan saarnapuheissa ja liikkeen julkaisuissa kehotettiin hengelliseen väkivaltaan. Ihanko niin? Kyllä, mutta sitä ei todellakaan käsitetty hengelliseksi väkivallaksi vaan mitä suurimmaksi rakkaudeksi lähimmäistä kohtaan. Siksi koko asia on niin vaikea ja mutkikas.

Se, minkä toinen tarkoittaa rakkaudenteoksi, on toisen mielestä hengellistä väkivaltaa. Ristiriita on aika iso.

Opin jo aika pienenä, että sekä epäuskoisia että tottelemattomia uskovaisia pitää puhutella, käännyttää, jotta he kuollessaan pääsisivät taivaaseen. Jos näet jonkun olevan hukkumaisillaan, niin etkö mene ja auta hänet veneeseen tai rantaan? Totta kait menet, ei epäilystäkään jos olet varma hänen hukkumiseen johtavasta tilastaan.

Kuka auttaa hukkuvaa? Kuva: EuroSafe.

Kuka auttaa hukkuvaa? Kuva: EuroSafe.

Vanhoillislestadiolaisuudessa tiedettiin tosi tarkasti, ketkä hukkuvat ja ketkä pelastuvat, siksi auttavaa kättä osattiin ojentaa oikeaan suuntaan. Sinä olet epäuskoinen, sinä eriseurainen, sinulla on väärä henki, sinulla on oikea puhe mutta väärä asenne, sinä olet väärähengellinen, sinä kirkkouskovainen; et pääse taivaaseen jos et tee parannusta.

Tuolla tunnontilalla jos kuolet, joudut kadotukseen.

Joudut ikuisiksi ajoiksi helvettiin tulimereen ja siellä on itku ja hammastenkiristys.

Meidän välissä on Jumalan valtakunnan raja ja sinä olet sen ulkopuolella ja minä sisäpuolella.

Alamäki alkaa jos uskosi kiellät.

Älä mene niin kauaksi, ettet osaa tietä takaisin Jumalan valtakuntaan.

Voi sitä joka Jumalan hylkää, mutta voi-voi sitä, jonka Jumala hylkää!

Rukoilen, ettei etsikonaika mene umpeen kohdallasi.

Epäuskoisten käännyttäminen oli sidottu omaan pelastukseen, samoin tottelemattomien uskonsisarten ja -veljien puhuttelut ja nuhtelut.

Jos et varoita synnissä elävää tai syntiin joutunutta hänen synneistään, olet niihin osallinen ja et pääse itse taivaaseen, ohjeistettiin niin hoitokokouksissa kuin saarnoissakin. Muistutettiin uskon tunnustamisen tärkeydestä epäuskoisten keskuudessa niin työpaikoilla kuin koulumaailmassakin, eikä epäuskoisten ystävien ja läheistenkään kanssa saanut olla liian läheisissä tekemisissä. Ainakin piti muistuttaa, missä se Jumalan valtakunnan raja meni, eikä saanut osallistua sopimattomiin puheisiin ja rientoihin heidän kanssaan.

Onhan se kaunis ja mitä ihanin ajatus, olla auttamassa ihmisiä taivaaseen ikuiseen iloon, mikä tässä mättää? No ehkä eniten se, että käsitys sen olemassaolosta tai sinne pääsemisen keinoista on erilainen puhuttelijalla ja puhuteltavalla.

Vanhoillislestadiolaisuudessa pelkkä usko Kristukseen ei vapauta synnistä, vaan pitää uskoa synninpäästösanat Jeesuksen nimessä ja veressä kaikki synnit anteeksi omalle kohdalle jonkun vanhoillislestadiolaisen lausumana, jolloin tulee liitetyksi Jumalan valtakuntaan Jumalan lapseksi. Sen jälkeen pitää olla kuuliainen seurakunnalle ja sen armoneuvoille, jotka ovat mitä moninaisemmat ja vaihtelevat eri aikakausina. Tärkeintä on olla kuuliaisena juuri tänään vallalla oleville käsityksille ja ohjeille.

Monet liikkeen jättävät sanovat uskovansa edelleenkin Jumalaan ja siihen, että Jeesus on kuolemallaan sovittanut heidänkin syntinsä. Jotkut eivät usko koko taivaan ja helvetin olemassaoloon ja joku ei vain halua elää liikkeen opetusten mukaisesti ja haluaa lähteä sieltä helvettikortti hyppysissään.

Vanhoillislestadiolaisen mielestä epäuskoiset ja tottelemattomat ovat sielunvihollisen kahleissa, joista heidät täytyy auttaa pois. Miekkaillessaan pirunseittejä vastaan, he todellisesti nujertavat puhuteltavansa henkistä kanttia ja psyykettä.

Maailma ja sen syntielämä on tullut sinulle liian rakkaaksi.

Olet jäänyt nyt jonkin synnin taakse, se on tullut sulle rakkaaksi etkä halua luopua siitä.

Hetken hurma, sielun surma.

Meidän kannattaa vähän aikaa vielä uskoa, jotta päästään ikuiseen iloon taivaaseen. Ihmisen elämä on kuin kämmenenleveys iankaikkisuuteen verrattuna.

Sielunvihollinen pitää nyt sinua tiukasti otteessaan.

Aiheutat meille niin suuren murheen kieltämällä uskosi.

Voit kertoa jollekin luotetulle ”astialle”, mihin syntiin olet langennut, ei ole olemassakaan niin suurta syntiä, etteikö siihen armo riittäisi, tunnustat sen vaan ja pyydät anteeksi, niin pääset taas vapaiden armolasten laumaan uskomaan ja iloitsemaan.

Lähtijä pitää saada tajuamaan miten suuren virheen hän elämässään tekee; sen kaikista suurimman. Kyse on elämästä ja kuolemasta, ei sen vähemmästä eikä enemmästä. Missä sieluparka ikuisuutesi vietät?

Uskovaisella on vastassaan kolmiliittoinen vihollinen: oma liha, maailma ja sielunvihollinen. Niihin täytyy iskeä taidolla, jotta uskosta luopuva saadaan takaisin Jumalan lasten joukkoon.  Pitää vain saada ongittua esiin se pahin seitti ja kahle. Onko se kenties maailmallinen musiikki, joka kutkuttelee mukavasti omaa lihaa ja saa jopa tanssahtelemaan ja sukupuolivietin villiintymään? Vai onko houkuttimena tämän maailman konserttilavat faneineen? Jospa se onkin sielunvihollinen saanut sotkettua välit muihin uskovaisiin ja on tullut vikova mieli, joka on kuivanut uskon sydämestä. Syitä mietitään ja ongitaan.

Viekö rytmimusiikki helvettiin? Kuva: npr.org.

Viekö rytmimusiikki helvettiin? Kuva: npr.org.

Sitä mahdollisuutta ei ymmärretä tai ei haluta nähdä, että lähtevä on tarkkaan punnittuaan elämäänsä päätynyt siihen lopputulemaan, että hän ei halua enää olla vanhoillislestadiolainen. Puuttuu motiivi kuulua enää uskonyhteisöön, jonka oppeihin ei enää usko, eikä halua noudattaa sitä elämää, minkä liike on tarkkaan jäsenelleen määritellyt. Jonkin aikaa sosiaalisen elämän mahdollinen kaventuminen lähdön jälkeen voi estää irtaantumista, mutta jossakin vaiheessa sekään ei ole enää motiivi jäädä yhteisöön.

Tosin liikkeestä löytyy heitäkin, jotka roikkuvat mukana sosiaalisista syistä, vaikka olisivat ihan ateisteja. Heissä on hyvinkin aktiivisia yhteisön jäseniä mukana. Mikäs siinä on kolehtia kannellessa, seuraisäntänä ollessa, seurapenkkiä ahkerasti kuluttaessa, jos oma ateistinen ajattelu ei aiheuta ahdistusta ja ristiriitaa. Rehellistähän se toki ei ole, mutta itsesuojelullista kylläkin.

Ei tarvitse olla kuulunut kovinkaan montaa vuotta vanhoillislestadiolaisuuteen, kun ihan jokainen jo siinä ajassa tietää liikkeen ajatusmaailman armoneuvoineen sielunvihollisineen tasan tarkkaan. Eli lähtevä tietää justiinsa eikä melkein, mistä on luopumassa. Hän tietää ulkoa myös kaikki tulevat puhuttelunsa poikineen. Puhuttelut ovat siis aivan turhia. Mitään uutta he eivät kykene lähtijälle antamaan puheillaan. Siksikin puhuttelut ja käännyttämiset ovat niin turhia!

Mutta pitääkö niiden antaa tapahtua liikkeen ihmisten oletetun pelastumisen vuoksi? Pitääkö kaikkien epäuskoisten, liikkeestä lähtijöiden ja tottelemattomien uhrautua puhuteltaviksi, jotta vanhoillislestadiolaiset saavat toteuttaa uskoaan pelastuakseen? Viis siitä, jos puhutteluita seuraa vuosien työkyvyttömyys, psykiatrinen osasto tai jopa itsemurha. Mitä oli tottelematon, mitä kielsi uskonsa, aina voi valita ja kannattaa valita oikein. Kuuliaiset lapset Jumala hyvästi siunaa. Jooph!

Jospa alkaisimmekin kouluttaa ihmisiä kohtaamaan hengellisen väkivallan? Järjestetään itsepuolustuskursseja sitä vastaan, miltä kuulostaisi? UUT:n sivuilta löytyykin jonkinlaista ohjeistusta yhteisöstä irtaantumiseen, käännyttämiseen ja puhutteluihin liittyen. Mutta tarvittaisiinko lisäksi havainnollisia tilanteita, joissa harjoitellaan pitämään selkä suorassa, syke tasaisena ja mieli levollisena pahimmankin puhuttelun alla?

Tässä on kuitenkin sellainen ongelma, että suurin osa esimerkiksi vanhoillislestadiolaisuuteen kuuluvista on kuulunut liikkeeseen syntymästä asti, ja hehän ovat pahimmassa ikeessä mahdollisen liikkeestä irtaantumisen tilanteessa. Heidän selkäytimessään on oikein juntattuna se ajatus, miten paha juttu on ”kieltää uskonsa”. Ei heitä tavoittaisi mitkään hengellisen väkivallan itsepuolustuskurssit.

Onko mitään mahdollisuutta siis, että hengelliselle väkivallalle voitaisiin koskaan jättää jäähyväisiä? Vastaan että ei; ei ainakaan niin kauan kuin käännyttämiset ja puhuttelut ovat sidottu uskonyhteisöjen jäsenten omaan pelastumiseen.

Homma on niin järjetöntä. Ihan kukaan ja minkään uskontokunnan jäsen ei voi varmuudella edes todistaa oppejaan oikeaksi, helvettiä ja taivasta olemassa olevaksi ja siltikin niiden puolesta puhutaan niin ponnekkaasti.

Mietin vielä pieniä lapsia suljetuissa uskonyhteisöissä. Ei varmasti ole kenellekään hyvä kasvualusta sellainen, jossa puhutaan jatkuvasti synnistä, syntisyydestä, sielunvihollisesta, helvetistä, tulimerestä, omasta huonoudesta, alamittaisuudesta, maailman pahuudesta, epäuskoisista, uskon menettämisestä, liikkeestä lähteneistä ikävällä ja murheellisella äänensävyllä.

Sekään ei rakenna tervettä itsetuntoa, jos ja kun joutuu koulumaailmassa toteuttamaan vanhempiensa käsitystä siitä, minkälainen on uskovainen lapsi ja nuori koulumaailmassa. Se ei anna mahdollisuutta osallisuuteen koulussa ja sehän on sen tarkoituskin. Liikkeen sanonta ”Emme ole maailmasta vaikka olemme maailmassa” – tarkoittaa juuri sitä, että osallisuuteen ei voi koulumaailmassa panostaa, koska ainoa oikea osallisuus on osallisuus Jumalan valtakuntaan. Siksi uskovainen lapsi, nuori, aikuinen ja vanhus on aina ja ensisijaisesti USKOVAINEN, sitten vasta vaikkapa suomalainen, koululainen, opiskelija, työyhteisön jäsen ja niin edelleen.

Niin, haitanneeko tuo mitään, että saavuttaakseen taivaan, uskovaisen pitää kärsiä sitä ennen kovasti erinäisistä asioista? Haittaako se senkään tosiasian perusteella, että kärsimyksen lopullinen maksaja on terveydenhuolto? Uskontoa voidaan harjoittaa mitä kukin uskonto vaatii ja jos siitä tulee yhteiskunnalle kustannuksia, niin se on ihan ok, sen asian kanssa pystyy ihan hyvin uskontoa harjoittaneena aamulla heräämään ja katsomaan itseä peilistä tyytyväisenä näkemäänsä.

Me saadaan ihan hyvillä mielin tukeutua ahdingossamme yhteiskunnan apuun.

Artikkelikuvassa Uskontojen uhrien tuki ry:n logo.


Vuokko Ilola

Kirjoittaja

Oikealta nimeltäni olen Vuokko Ilola. Monet tuntevat minut entuudestaan Kotimaan blogistina. Olen 11 lapsen äiti Kirkkonummelta ja työni on Masalan koulussa koulunkäyntiavustajana ja iltapäiväkerhon ohjaajana.


'Jäähyväiset hengelliselle väkivallalle' kirjoitusta ei ole kommentoitu

Ole ensimmäinen kommentoija!

Haluaisitko jakaa ajatuksesi?

Kommentoidessa on tarkoitus puhua itse asiasta, ei kirjoittajista. Toimitus poistaa kirjoittajan tai muiden kommentoijien persoonaan menevät halveksuvat, loukkaavat tai vihamieliset kommentit. Jos kommentissasi on linkki, kommentti ei tule heti näkyviin, vaan toimitus tarkistaa sen. Sähköpostiosoitteesi ei tule näkyviin.

© Vartija-lehden kannatusyhdistys 2012–2017.