Ihmisen vastuun ongelma. Reijo E. Heinosen haastattelu

Yleisen teologian professori (emer.), TT, FM Reijo E. Heinonen syntyi taiteilijaperheeseen 3.10.1938. Vanhemmat olivat taidemaalari, professori Aarre Heinonen ja laulaja ja kirjailija Tuomi Elmgren-Heinonen. Ylioppilaaksi tulon jälkeen Reijo Heinonen aloitti Helsingin yliopistossa teologian opinnot valmistuen teologian kandidaatiksi vuonna 1965 (TM) . Lisäksi hän valmistui Helsingin yliopistosta filosofian maisteriksi vuonna 1986. Tohtoriopinnot hän suoritti Tübingenin yliopistossa vuosina 1967-1972. Väitöskirjan otsikko Anpassung und Identität.  Die Bremer Deutschen Christen: ein Beitrag zur Theologie und Kirchenpolitik der Deutschen Christen im Dritten Reich, kuvaa hyvin Heinosen tutkimuksellista intressiä. Väitöskirjassa filosofinen ja historiallinen tarkastelu ovat luonteva osa teologista tarkastelua. Teologia, historia, filosofia ja pedagogiikka ovat eri tavoin läsnä kaikessa Heinosen toiminnassa. Heinonen on kansainvälisesti orientoitunut tutkija, jolla on ollut kiinteät ja hyvät yhteydet eri puolille maailmaa ja erityisesti saksalaiseen tiedeyhteisöön.

Perhe- ja sukutausta nosti esiin klassisen kauneuden ja tiedon hyveiden vaalimisen sekä fyysisen kuntoisuuden harjoittamisen.  Tämä ilmenee hyvin Heinosen lapsuus- ja nuoruusajan pyrinnöissä. Musiikin harjoittaminen kuului jokapäiväiseen elämään. Vuonna 1960 hän voitti puupuhaltimien (huilu) akateemisen mestaruuden Helsingissä. Nuori Heinonen oli myös liikunnallisesti lahjakas, vaikkei itseään varsinaisesti urheilijana pitänytkään. Hänen juoksutuloksensa 100 metriltä keskimatkoille todistavat nopeudesta ja vauhtikestävyydestä. Heinonen kertoo intensiivisen musiikillisen elämän muuttaneen häntä ihmisenä. Tärkeäksi muodostui Berliinissä saatu opetus, josta hän kertoo huilistiseuran julkaisussa. (Huilisti 3/2010)

Perheensä ja sukunsa piiristä Heinonen on omaksunut kristillisen humanismin ihmiskäsityksen, joka on syvään juurtunut hänen ajatteluunsa ja toimintaansa. Tältä pohjalta hän arvioi myös kulttuurimme kehitystä ja sen ongelmia. Arvioinissa ei ole mukana aggressiivisuutta vaan pikemminkin pedagogista huolta. Heinosen kaikessa toiminnassa on pedagoginen ulottuvuus. Pedagoginen ajattelu on, melkein määritelmällisesti, toiveikasta. Kasvatusta vailla toivoa ei ole olemassa. Heinoselle toiveikkuus ei ole vain pedagoginen periaate, vaan ihmisyyttä määrittävä asia. Hän toteaa toivottomuuden olevan sokeutta. Heinoselle toivo liittyy kaikkeen toimintaan, myös teoreettiseen.

Reijo Heinonen tuo esiin hänen vastaväittäjänään toimineen Jürgen Moltmannin, jonka keskeinen teos on Theologie der Hoffnung (1964, Toivon teologia). Toiveikkuus ei ole naiiviutta tai, nykyisin niin muodikasta, ”positiivista ajattelua”. Toiveikkuus ei jätä huomiotta tämänpäiväisiä vaikeuksia tai kärsimystäkään, vaan katsoo niiden yli siihen tavoiteltavaan, joka voidaan saavuttaa ja mitä yksilö voi tehdä tavoitteiden eteen. Avautuvaa horisonttia määrittää imaginaatio, kuvittelukyky. Toivoon liittyy tietty kontrafaktuaalisuus. Siinä kyetään tunnistamaan mahdollisuuksia, jotka eivät vielä ole käsillä, mutta jotka voidaan kuvitella. Reijo Heinonen painottaa usein imaginaation merkitystä ihmisyyden rakentumisessa. Imaginaatio on eettistä, tiedollista mutta myös käytännöllistä, siis jotain sellaista, josta jokaisella on omakohtaista kokemusta.

Haastattelun yhteydessä Heinonen tuo esiin lapsuudessaan ja nuoruudessaan kokemiaan voimakkaita imaginaatiokokemuksia. Näihin liittyy yksilön vastuullisuus; miten yksilö voi vaikuttaa asioihin ja toisen hyvinvointiin omalla toiminnallaan. Samalla teknistiedollinen kuvittelu tuo esiin, miten voi toteuttaa tietty kuviteltu tavoite. Esimerkkinä Heinonen kertoo, miten hän ihmetteli veden elementaarista kantavaa ja elämä ylläpitävää voimaa. Nähtyään naapurisaaren kalastajan pojan puolivalmiin kajakin eräänä kesäkuun iltana saaressa hän päätti 13-vuotiaana rakentaa oman Päijänne-kanootin. Se valmistui yritysten ja erehdysten jälkeen ilman ulkopuolisten neuvoja. Hän näkee sinnikkäässä kanootin rakentamisessa joitain yhtäläisyyksiä tieteellisen tutkimuksen kanssa.

Imaginaatiolla on keskeinen rooli yksilön identiteetin rakentumisessa ja rakentamisessa. Imaginaation roolia on vaikea yliarvioida, se toimii sekä pedagogiikan että demokratian perustana. Imaginaation merkitys tulee esiin Mary Warnockin teoksesta Imagination (1976), mutta kiehtovalla tavalla myös Gunter Scholtzin teoksesta Philosophie des Meeres (2016). Imaginaatio/föreställning oli myös Snellmanin kasvatusfilosofian perustavia käsitteitä (Kasvatustieteen luennot 1861). Luennoissaan Snellman viittaa Karl Rosenkranzin kirjaan (Pedagogik als System (1848) jossa imaginaatiolla on keskeinen asema. Tutkimustyössään Heinonen on tarkastellut imaginaatiota sekä historiallisesta, filosofisesta että pedagogisesta näkökulmasta. Tästä synteesin rakentaminen on ollut hänen keskeinen tavoitteensa. Heinosen elämäntyössä filosofialla on ollut keskeinen, kaikkeen toimintaan ulottuva merkitys. Lukiolaisena Laotsen Tao te chingin universaali mystiikka, yliopistossa Sven Krohnin luennot Intian filosofiasta, teologit Paul Tillich, Gerhard Ebeling ja Dietrich Bohnhoeffer sekä filosofit G. W. F. Hegel, Nikolaj Berdjajev, Karl Jaspers ja Hans Jonas ovat olleet Heinoselle tärkeitä suunnannäyttäjiä, joista viimeksi mainittu esiintyy useimmin hänen puheessaan.

Yksi keskeinen tutkimusalue Heinosella on ollut kommunikaatiossa käytetty kieli tai käsitteistö. Hän tarkasteli jo Mikko Juvalle tekemässään pro gradu -tutkielmassa sitä, miten hengelliset käsitteet muuntuvat poliittisiksi. Hän oli jo vuonna 1970 ilmestyneessä artikkelissaan (Archiv für Begriffsgeschichte XIV,1970) tarkastellut kielen merkityssiirtymien roolia ymmärryksen kannalta. Merkityssiirtymän tutkimus on jatkunut ja syventynyt hänen myöhemmissä tutkimuksissaan. Merkityssiirtymä on erityisen tärkeä Heinosen tutkimassa dialogitaidossa, joka tulee esiin niin opetuksessa kuin muussa inhimillisessä kommunikaatiossa. Dialogitaidon perusta on filosofinen, yhteisen merkityksellisyyden rakentuminen. Dialogissa ei ole kyse tietystä muodosta, vaan tilannekohtaisesta harkinnasta. Dialogin perusta on humanistinen ihmisyyden kunnioitus. Heinonen elää, kuten opettaa; haastattelumme ei ollut tiettyyn muotoon sidottua, mutta hänen voimakas läsnäolonsa tuo dialogisuuden käsinkosketeltavaksi.

Olennainen osa Heinosen globaalin etiikan ohjelmaa ja dialogitaidon käytännön harjoittamista on ollut hänen ponnistelunsa uskontokuntien välisen ekumenian, rauhan ja vuoropuhelun, puolesta. Ekumeenisuuteen pyrkiminen ei merkitse erilaisuuden kieltämistä. Päinvastoin on tunnustettava, että maailmassa on erilaisia uskontoja ja maailmankatsomuksia. Vuoropuhelun onnistuminen edellyttää uskontolukutaitoa. Filosofinen, teologinen ja pedagoginen yhtyvät Heinosen monivuotisessa ekumeenisessa työssä uskontolukutaidon puolesta. Jos uskontolukutaito puuttuu, uskonto on vaarassa instrumentalisoitua ja politisoitua, pahimmillaan ajautua fundamentalistiseksi sääntökokoelmaksi, jolloin se ei enää ole uskontoa.  Ekumeeninen yhteistyö konkretisoitui myös Suomessa hänen toimiessaan Joensuun yliopiston teologisen tiedekunnan perustamisvaiheen dekaanina. Tiedekunnassa harjoitettiin sekä läntisen että ortodoksisen perinteen tutkimusta omissa osastoissaan.

Historia on ollut keskeinen ala Heinosen tutkimuksissa. Historia ei ole vain dokumentaarista, vaan se on aina kytkeytynyt filosofiaan ja teologiaan. Näin Heinosen töistä ja toiminnasta ilmenee historiatietoinen problematisoiva asenne. Tästä kertoo hänen hiljattain julkaisemansa artikkeli DDR:n kynttilävallankumouksen mentaalihistoriasta (Kanava 8/2020).  Dialogitaito kytkeytyy paitsi filosofiseen jäsennykseen, myös historialliseen ymmärrykseen. Dialogin rakentuminen ei ole vain tässä ja nyt -tapahtuvaa, vaan yhdessä tapahtuvaa toimintaa, jossa molemminpuolinen kunnioitus ilmenee syvällisen ymmärryksen etsimisessä. Heinonen on kehittänyt dialogisen näkemyksensä perustalta niin globaalia etiikkaa kuin kriisinhallintametodologiaakin. Heinosen tärkeimpiä yhteistyökumppaneita on ollut laajasti tunnettu katolinen toisinajattelija teologi Hans Küng, joka korosti kultaisen säännön merkitystä niin globaalin etiikan kuin kristinuskon ja muiden uskontojen dialoginkin lähtökohtana.

Heinoselle Karl Jaspersin eksistentialistinen omatunto-käsite loi yhteyden globaaliin etiikkaan, jossa keskeinen käsite on vastuullisuus. Hans Jonasin keskeisin ajatus oli, että ihmiskunnan on herättävä vastuullisuuteen. Heinosen maailmankuulu työtoveri Hans Küng on ollut taustavaikuttajana, kun suuri joukko valtionjohtajia oli laatimassa YK:n ihmisoikeuksien julistuksen rinnalle Jonasin peräänkuuluttamaa universaalia ihmisen vastuun julistusta. Jonaksen ajatus on se, että meillä on tällä hetkellä täydelliset luonnontieteelliset välineet, me pystymme moneen kertaan tuhoamaan maailmaan niillä välineillämme. Me pystymme tekemään lähestulkoon mitä tahansa, mutta emme enää hallitse suunnattomia voimavaroja, joita me olemme aikaansaaneet, ja joiden hallitsemisesta riippuu elämämme tulevaisuus.  Vastuullisuus edellyttää itseisarvoja ja pyhän käsitettä. Heinonen korostaa Jonasiin viitaten, että emme pysty ymmärtämään luonnon itseisarvoa (intrinsic value) ilman, että on olemassa käsitys pyhästä. Vasta silloin luonnon itseisarvo ymmärretään, kun luonnossa tunnistetaan pyhyyttä.

Lopuksi kysyimme, mitä teologi, uskonnonfilosofi ja eetikko Reijo Heinonen haluaisi sanoa ihmisen osasta maailmassa?

Heinonen viittaa usein Wilhelm Diltheyn, saksalaisen hermeneutiikan uranuurtajan seuraavaan ajatukseen, jonka mukaan uskontoa emme viime kädessä pysty selittämään, me pystymme kenties siitä jotain ymmärtämään, mutta ihmistä me emme pysty ymmärtämään ilman uskontoa:

”Suurin ongelma tällä hetkellä – ihan lyhyesti sanottuna on se, että välinearvoista, kuten raha, valta ja tekniikka, tehdään itseisarvot. Ihmisen tehtävä on oppia näkemään, olemaan kiitollinen, koska jos ei ihminen opi olemaan kiitollinen, hän ei voi antaa omastansa pois ilman, että hän kokee menettävänsä. Jos hän on kiitollinen, hän pystyy jakamaan ja sillä tavalla koko tämä maailman 1 %:n ongelma on kiinni siitä, että me emme pysty – ne, joilla on, eivät pysty olemaan kiitollisia, vaan aina täytyy olla enemmän ja enemmän ja enemmän. Välinearvot jyräävät kaiken, mutta kiitollisuus on tarvittava vastavoima ja eettisesti kestävän kehityksen lähde. Kiitollisuus vaatii nöyryyttä, nöyryyttä kuunnella ja katsella ja kokea.”