Hotakaisen Pirkka – tarkkaa asiaa

Olihan se pakko ostaa. Ja lukea. Nimittäin maailmanhistorian ensimmäinen Pirkka-kirja. Kari Hotakaisen K-kauppoihin yksinmyyntioikeudella ilmestynyt romaani Helmi (Siltala 2024) nostatti pienen kirjallisen myrskyn – ilman että juuri kukaan olisi kirjaa lukenut tai sen sisällöstä riehaantunut.

Ei, suurin huolenaihe tuntui olevan, mikä sivistyksen tila tässä maassa oikein on, kun kirjallisuuskin alennetaan K-kauppojen tarjoustuotteeksi. Ensin jopa pelättiin, ettei kirjaa saisi edes kirjastoista – se toki todettiin vääräksi uutiseksi, sillä kyllä Helmi tulee ihan normaaleja kanavia kirjastojen hyllyille.

Oltiin myös huolissaan siitä, mihin nyt katoavat viimeisetkin kirjakaupat, jos ilmiö yleistyy. Suurinta ääntä ehti käyttää Ruovedellä toimivan Vinhan kirjakaupan toinen omistaja Pasi Vainio – entisiä Otavan johtajia muuten – joka vertasi Hotakaisen kirjan myymistä yksinoikeudella isossa keskusliikkeessä keskisormen nostoksi laskevilla markkinoilla toimiville kirjakaupoille. Vastalauseena Vinhan kirjakauppa veti kaikki Hotakaisen kirjat pois omasta myynnistään.

Toki saivat Hotakainen ja Siltala ymmärtäjiä. Ymmärtäjien keskeinen huoli on painetun kirjan laskeva trendi. Tai paremminkin kaikenlaisen lukemisen väheneminen. Sen taittamiseksi on syytä ottaa myös uudet keinot käyttöön.

Siis miten kirjan arvo siitä muka laskee, jos sen jakelukanava on toinen mihin on totuttu. Ja sellainen kanava, jonka kautta voisi ainakin kuvitella kirjan osuvan useamman potentiaalisen lukijan näkökenttään. Maan johtava kirjallisuuskriitikko, Hesarin Antti Majander tiivisti kiistan hyvin: ”Uusia jakelutapoja on keksittävä. Muuten suoratoistopalvelut näivettävät kirjan vinyylilevyn kaltaiseksi harvojen herkuksi.”

En käy kiistelemään hifistien kanssa siitä, kuulostaako musiikki ainoalta oikealta vain vinyylilevyltä soitettuna. Minulle riittää kyllä radio ja Spotify-laatu, CD-levyistä puhumattakaan.

PIENIÄ OVAT KIRJALLISUUDEN EUROT

Kannattaa ehkä hetkeksi pysähtyä katsomaan kylmiä lukuja ja asettaa kirjallisuuden arvo myös taloudellisiin mittasuhteisiin. Ja keskitytään nyt nimenomaan kaunokirjallisuuteen, sillä sitä Hotakaisen kirja edustaa ihan siitä huolimatta, että sen kanteen on painettu sana Pirkka.

Suomen Kustannusyhdistyksen tilastot kertovat, että vuonna 2022 kirjallisuuden arvonlisäveroton kokonaismyynti oli 284,7 milj. euroa. Tässä luvussa ovat mukana kaikki kirjallisuuden lajit ja kaikki formaatit, niin oppikirjat, kaunokirjallisuus kuin tietokirjallisuus, myös sähköiset formaatit.

Kaunokirjallisuuden osuus tästä oli 19,1 prosenttia eli 54,4, milj. euroa. Onko se paljon tai vähän maassa, jossa valtion budjetti on 87,9 miljardia euroa? Kysymys on siitä, mihin verrataan.

Viime viikkoina on paljon puhuttu hyvinvointialueiden leikkaustarpeista: esimerkiksi pelkästään HUS:ssa pitäisi säästää saman verran kuin kaunokirjallisuuden nettomyynti on vuodessa. Tai samaa mittaluokkaa on juuri julkistettu YLE:n säästötarve 66 milj. euroa. Pelkästään viinien myynnistä puolestaan valtio keräsi vuonna 2023 verotuloja 247 milj. euroa eli lähes saman verran kuin kaiken kirjallisuuden nettomyynti on vuodessa.

Tämä siis kirjabisneksen mittasuhteista, ihan satunnaisesti muutamalla luvulla vertailemalla ja niitä mitenkään arvottamatta. Muuten kuin toteamalla, että pieniä ovat kirjallisuuden eurot mihin tahansa valtion budjetin pyörityksiin verrattuna. Siitä huolimatta yrittäjiä riittää. Vuonna 2023 myyntiin 2,38 miljoonaa kirjaa. Ja uusia nimikkeitä julkaistiin viime vuonna 1042 kappaletta – siis kolme uutta kirjanimikettä päivässä.

KIRJAILIJAN MITÄTÖN OSA

Mitä tästä potista sitten jää kirjoilijoille, siis nykykielellä sisällöntuottajille. Samaiset Kustannusyhdistyksen tilastot kertovat, että yhden painetun kirjan tekijänoikeuskorvaus kirjailijalle on keskimäärin 2,68 euroa myydystä kirjasta. Äänikirjojen suoratoistopalvelussa kuunnellun kirjan korvaus on kirjaa kohden 0,52 euroa.

Suomen kirjailijaliiton vuonna 2023 tekemästä Tulotutkimuksesta puolestaan selviää, että kaunokirjallisuutta kirjoittavan kirjailijan mediaanitulo oli 1763 euroa – siis vuositulo. Jos mukaan lasketaan muut kirjalliseen työhön läheisesti liittyvät tulot ja saadut apurahat, kaunokirjailijoiden mediaanitulo oli 12 600 euroa vuonna 2022 – siis bruttopalkka 1050 euroa kuukaudessa!

Mediaanitulo tarkoittaa tuloa, joka asettuu suurimpien ja pienimpien tulojen vertailussa jonon keskelle – siis ylhäällä on muutamia todella hyvätuloisia, alhaalla sitten suurempi joukko todella pienituloisia.

YHTÄ VUORISTORATAA

Mutta palataan Pirkka-kirjaan ja Hotakaiseen. Hotakainen on suurten lukujen kirjailija – ja samalla hyvin keskiverto pienten painosten kirjailija. Runoilijana aloittaneella Hotakaisella on urallaan ollut kaksi jättipottia, vuonna 2002 ilmestynyt Juoksuhaudantie, jonka painosmäärä ylti 100 000 kappaleeseen, ja Formula1-mestarista kertova elämäkerta Tuntematon Kimi Räikkönen, jota myytiin yksistään Suomessa lähes 200 000 kappaletta.

Mutta kirjailijan elämä on vuoristorataa. Finlandia-palkinnon voittaneen Juoksuhaudantien jälkeen ilmestynyt Iisakin kirkko ei myynyt kuin 15 000 kappaletta, ja senkin alle jäi viime vuonna Finlandia-ehdokkaana ollut Opetuslapsi. Mitkä sinänsä ovat vielä ihan kohtuullisia lukemia, kun normaalisti kaunokirjallisten teosten painosmäärät lasketaan muutamissa tuhansissa, joitakuita kestomenestyviä dekkaristeja lukuun ottamatta.

Kun Hotakainen ja kustantajansa Siltala ovat nyt tehneet Helmi-romaanista yksinmyyntisopimuksen Keskon kanssa, tämä taitaa olla Hotakaiselle ihan hyvä diili. Suomessa on 1216 K-kauppaa. Pirkka-brändin alla ilmestyvästä kirjasta on otettu mittava 35 000 kappaleen ensipainos eli yhtä K-kauppaa kohden tulee tasaisella jaolla myyntiin 28 kirjaa. Kauankos näppärä K-kauppias Plussa-asiakkailleen tuollaisen määrän myy! Joulukin kohta tulossa.

KIRJAILIJA ON PALKKANSA ANSAINNUT

Kyllä, kysymys on markkinoinnista. Jotenkin olen muutamista puheenvuoroista ollut aistivinani, että kirjan markkinointi, mainostaminen, brändääminen ja myyminen olisi todellisen taiteen arvoa alentavaa – halpamyyntiä. Jotenkin arveluttavampaa kuin se, että paraskin kaunokirja joutuu vuodessa parissa divarin alelaariin. Ikään kuin kirjan taiteellinen arvo olisi pienempi, jos se käy kaupaksi, jos se kiinnostaa, jos siitä ollaan valmiita maksamaan.

Kyllä kirjailija on palkkansa ansainnut. Jos se onnistuu uusia myyntikanavia keksimällä, sehän on vain koko alan kannalta hyvä. Sillä olennaista on tietysti kirjailijalle saada sanottavansa sanottua ja julki, ja mielellään mahdollisimman monelle.

HOTAKAISELLA ON SANOTTAVAA

Ja jälleen kerran Hotakaisella on sanottavaa. Helmi-romaani on yksinkertaisesti hyvä. Metsästä löytynyt muistamaton Helmi tuo koko vanhustenhoidon ja muistisairauksien todellisen tilan lukijan tajuntaan tuhatkertaisesti tehokkaammin kuin soteratkaisuista kiistelevät A-studion puhuvat päät tai poliitikkojen puheet hoitajamitoituksen desimaaleista.

Hotakaisella on hämmentävä kyky hivuttautua ihmisen pään sisään, huutaa lakonisin, mutta tarkoin lausein kuin rivien välistä ihmisen tuskasta, pahasta olosta, yhteiskunnan vääryyksistä. Kirjoitin Vartijaan Hotakaisen edellisestä romaanista Opetuslapsi, jossa hän ei peitellyt raivoaan: kunniansa saivat kuulla niin julkisuudessa paistattelevat omahyväiset hyvesignaloijat kuin nälkäisten lasten edessä hifistelevät median ravintolakriitikot.

Nyt Hotakaisen myötätunnon kohteena ovat vastentahtoisen lapsettomuutensa kanssa kärvistelevät avioparit ja läheisen muistisairaan tuskaa potevat väsyneet omaishoitajat. Äänensävy on hillitympi, mutta purevuus ja tarkkuus on tallella. Samoin tallella ovat raamatulliset ja uskonnolliset kielikuvat, Hotakaisen tavaramerkki, joiden käytössä hän on todella taitava ja tarjoaa parasta kristillistä kirjallisuutta.

KUIN TRAAGISTA FARSSIA

Tarina alkaa sienimetsästä. Lastensaantitoiveidensa loppumetreille ajautunut aviopari, päiväkodissa työskentelevä Mira ja ääninäyttelijä Toni ovat kaiken jo yrittäneet, kaikki keinot kokeilleet. Jäljelle on jäänyt vain yksi ehdotus: jos ei saada vauvaa, otetaan koira. Mutta ei, riitahan siitäkin vain tulee: koira ei koskaan olisi ihminen.

Miran ja Tonin riidan keskellä metsästä löytyy ihminen, vanha eksynyt nainen, muuten tolpillaan, mutta täydellisesti muistinsa menettäneenä. Ja mikä parasta, tarina on tosi. Hotakainen on itse kertonut, että romaanin keskeinen lähtökohta on ollut paikallislehden todellinen otsikko: ”Huonokuntoinen vanhus löytyi metsästä hyväkuntoisena.”

Tästä siis lähdetään kerimään otsikkoa auki. Hotakainen vie tarinaa eteenpäin välillä kuin parhaassa puskafarssissa: Mira ja Toni vievät vanhuksen kotiinsa, mistä vanhus katoaa, joutuu huumekuriirin matkaan, pakoilee poliisia, seikkailee itsensä takaisin Miran ja Tonin kotiin – hotelliin, kuten hän kuvittelee.

Vähitellen alkaa kuvio selkeytyä, muistikin palautuu pätkittäin, mutta farssin ainekset eivät lopu. Metsästä löytynyt vanhus on Helmi, muka entinen legendaarisen rockbändi Hanoi Rocksin maailmaa kiertänyt teräväkielinen manageri. Helmillä on naapuri Aili, saman rivitalon toisessa päässä asuva äreän muistisairaan miehensä Oskarin loppuun kulunut hartaasti uskovainen omaishoitaja. Hänelle Helmi on huomautellut, että Aili kiusaa liikaa Jumalaa jatkuvilla avunpyynnöillä ja rukouksilla. Mutta:

”Mutta keneen muuhun hän olisi voinut toivonsa laittaa? Julkiselta puolelta ei tullut kuin kylmäkiskoisia ja teknisiä ohjeita rollaattorin käytöstä ja lääkkeiden annostelemisesta.”

Voiko tylymmin enää kiteyttää omaishoitajien paikan ja henkisen sielunmaiseman hyvinvointialueiden kaaoksessa.

Helmin ja Ailin osa ja tulevaisuus yhteiskunnan turvaverkoston sisällä kiertyy oikeastaan yhteen kysymykseen, johon vastausta kotihoidon virkailija kartoittaa monisivuisilla kysymyspattereilla. Kysymys on kuitenkin hyvin yksinkertainen ja siihen joutuu yhä useampi vastaamaan. Näin Helmi:

”Kysytte, pärjäänkö yksin.”

Ja Helmi vastaa: ”Luulen pärjääväni. Luulla saa tietenkin kaikenlaista. En ole varma.”

Toiseen kysymykseen Helmillä, rockbändin entisellä managerilla, on jo varmempi vastaus:

”Kysytte, miten voin. Kiitos kysymästä. Vituttaa elää varovasti.”

ISOA KUVAA EI OLE

Näitä Hotakaisen helmiä voisi kirjasta poimia loputtomiin. Mutta en halua viedä lukijalta lukemisen ja oivaltamisen nautintoa. Sen verran sanon, että Hotakainen kuvaa hyvin tarkasti ja todenmukaisesti varmasti hyvin monen omaishoitajan loputtoman ankeaa arkea ja jatkuvaa venymistä – paljon terävämmin kuin mitkään komiteamietintöjen tai hyvinvointialueiden toimintastrategioiden mössöpuheet.

Kuten esimerkiksi tämä jumalaapelkäävä Aili, jota muistisairas mies ajatteli ilahduttaa lämmittämällä saunan. Muuten hyvä, hän vain sattui tuikkaamaan sytykkeineen saunansa sähkökiukaan tuleen – ja siinä samassa puolet saunasta.

Ei siinä auta Ailille puhua, mitä tämä tarkoittaa isossa kuvassa, kun ei mitään isoa kuvaa ollut. ”….olivat vain hämärässä kulkevat ihmiset, jotka eivät enää muistaneet, mistä tulivat ja mihin olivat menossa, ja jotka ilman Jumalan johdatusta sytyttivät sähkösaunoja tuleen siinä uskossa, että puoliso siitä ilahtuisi.”

Ja mitä tekee Ailin Jumala, piilottelee kylpyhuoneen katonrajassa ja näkee kaiken. Siinä sitä sitten on teeskenneltävä, hänen tahtonsa mukaan muka toimittava: ”Tule itse hoitamaan raihnaista miestä, tule siivoamaan, pesemään, huolehtimaan, laskeudu alas, tännehän poikasikin heitit näyttämään taivaan merkit, tule ja kärsi, puolita taakka. Ota Oskarilta tulitikut pois,” Aili parahtaa.

HUUMORI ON VAIKEA LAJI

Hotakaisen huumori on vaikea laji. Sillä on tarkka paikka ja aika, tarkkaan mietittävä sanoma. Jokaiseen kohtaan huumori ja loppukevennykset eivät vain sovi. Helmi sen tietää, entinen rokkibändin manageri. Ettei kävisi kuten kävi hänen miehensä hautajaisissa, jossa pappi yritti keventää raskaan tilaisuuden painoa, mutta epäonnistui aikomuksessaan massiivisesti:

”Hän oli kakkua leikatessaan kertonut lähtevänsä illalla hiihtolenkille, joten aimo annos hiilihydraatteja olisi nyt paikallaan. Eräs roudari oli pyytänyt papin vähän syrjemmälle ja sanonut, että vielä yksi kevennys, niin lähdet täältä liperit sieraimissa.”

Ei totisesti hyvinvointialueiden todellisuus ja vanhustenhuollon arki kaipaa kevennyksiä. Nyt rämmitään niin syvällä, etteivät edes Niksipirkat auta.

LOPPU HYVIN

Hotakaisen tärkein viesti taitaa olla siinä, että kun soteorganisaation massiivisia rakenteellisia ongelmia ei näköjään saada millään hallinnollisilla ratkaisuilla kuntoon, aloitetaan sieltä ruohonjuuritasolta, toinen toisistamme välittämisestä. Siitä, miten pieni voi olla kaunista, kun kaveria ei jätetä.

Idealismia ja haihattelua, sanoo hallintobyrokraatti ja aluevaltuutettu. Olkoon sitten niin, jos sillä saadaan edes jotain aikaan. Ainakin romaaniin onnellinen loppu.

Siksi Helmi kannattaa lukea. Ja ottaa todesta ainakin Helmin ja Ailin monta kertaa toistuva ja moneen vaivaan auttava lääke:

”Keitetään kahvit ja otetaan pullat pakastimesta.”

Se helpottaa. Edes hetkeksi.

Arvioitu teos: Kari Hotakainen Helmi, 294 s. Kustannusosakeyhtiö Siltala 2024.

Pirkka-brändi, yksinmyyntioikeus K-Kaupat.