Nyt on kyllä tarjolla väkevää lain saarnaa. Kovaa puhetta Jumalasta. Ja miten puhe taas tulee ulkopuolelta leirin. Kuten niin usein näinä päivinä. Milloin teatterissa, milloin kirjoissa, milloin oopperassa.
Tällä kertaa asialla on kirjailija Kari Hotakainen, tuo kansakunnan satiirikko ja irvailija, Juoksuhaudantien unelmoija, televisiosta tuttu Pitääkö olla huolissaan -hahmo, mies, joka on saanut jopa Kimi Räikkösen puhumaan.
Kari Hotakaisen viestin kirkolle voi tiivistään yhteen lauseeseen: ”Älä puhu pehmoisia, jos kovaa on tarjolla.”
Lause on kuin motto hänen romaanilleen Opetuslapsi. Siinä kristallisoituu kaiken moraaliposeerauksen, viherpesun, maailmoja rakastavan keskiluokan hyvyyden kääntöpuoli, tuo kaoottinen maailma, jonka tunnussanoja ovat ylenkatse, ylimielisyys, syrjäyttäminen, kateus, maailma, jossa ei armoa anota eikä anneta.
Sijoitusnartusta se alkaa
Sijoitusnarttu. Se on sana, josta Hotakainen lähtee kerimään auki moraliteettiaan – sillä sitä Opetuslapsi perimmältään on: hyveiden ja paheiden, synnin ja katumuksen, kateuden ja koston, anteeksi pyytämisen ja armon saarna.
Siis sijoitusnarttu, kasvattajalta haltijalle sopimuksella hoidettavaksi luovutettu koira, joka siirtyy haltijansa omistukseen, kun kasvattaja on teettänyt sillä yhden pentueen. Ja sitten on Maria, täydellisen ulkokuoren sijaisperheeseen sijoitettu rikkinäisestä kodista orvoksi jäänyt viisivuotias lapsi.
Tuohon perheeseen tulee pieni karvaturri, kaikkien ilo ja riemu. Kaikki siis hyvin, kunnes sijaisperheen isä, tuo hyvyyden ja ymmärtämisen perikuva Lauri lipsauttaa kuin ohimennen:
”Nythän meillä on kaksi sijoitusnarttua.”
Mitä pitäisi katua?
Opetuslapsen tarina on lyhyesti tämä. Sijoitusnartuksi leimattu umpimielinen Maria kasvaa Laurin ja Kirstin hyvyyttä tihkuvassa sijaiskodissa, kunnes lähtee ovet paukkuen. Ei hän tyhmä ole. Hän on oivallinen rivien välistä lukija. Hän vain on täysin sopeutumaton sijaisperheensä läpinäkyvään hyvyyteen, tekopyhyyteen.
Maria opiskelee yliopistossa kulttuuriantropologiaa, valmistuu lähihoitajaksi, vaihtaa alaa autonasentajaksi – ja päätyy maailmaan, jossa steriilin päästöttömät sähköautot ovat vallanneet markkinat, eikä rasvamontuilla ole enää käyttöä eikä asentajilla töitä. Puhtaaseen maailmaan, jossa likaista öljyä ja bensiiniä on enää jäljellä vain muutama tynnyri.
Maria ajautuu – tai ei ajaudu vaan lähtee tarkkaan suunnitellulle kostoretkelle, hakemaan synnintunnustusta, anteeksipyyntöä, katumusta, sovitusta. Kohteina on kolme miestä ja nainen, seksistisiä lapsivalokuvia Mariasta ottanut Maanviljelijä, Marian ainoan kaverin, loputtomien kipujen mies Läskin työkyvyttömyyseläkkeen evännyt vakuutuslääkäri Purjehtija, maailman kaikkien nälkäisten edessä hifistelevä ravintolakriitikko Syöjä ja Marian orastaneen näyttelijänuran torpannut kaiken kadehtija Näyttelijä.
Maria kidnappaa Purjehtijan, Syöjän ja Näyttelijän entiselle työpaikalleen, konkurssiin menneelle autiolle autokorjaamolle, jonka jopa venäläiset ovat hylänneet. Alkaa armoton hoitokokousten tulitus, kukin vuorollaan kaapatut saavat mahdollisuuden tunnustaa syntinsä, katua, pyytää anteeksiantoa, sovitusta. Mutta eivät nämä itsekeskeiset, oman napansa tuijottajat nöyrry, saati edes ymmärrä, mistä heitä syytetään, mitä pitäisi katua.
Arvot tekevät kipeää
Hotakainen maalaa huikean, tarkkaan mietityn vanhatestamentillisen verbaalisen vyörytyksen osoittamaan, miten onttoa, vääristynyttä, kevyttä ja itsekästä keskiluokan hyvesignalointi ja eettinen puhe arvoista on.
”Eikö arvojen pitäisi tehdä kipeää, eivätkö he tajua, että on halpamaista ja helppoa ilmoittaa olevansa humaani, suvaitsevainen tai huumorintajuinen, jos arvoja ei ole testattu koskaan,” Maria pohtii.
”Ahneus ja kateus. Kukaan ei koskaan mainitse niitä, vaikka niitä miltei jokainen elää todeksi joka päivä, joka solullaan.”
Juuri kateus ja siitä kumpuava katkeruus ovatkin Marian vahvin motiivi ja voimavara koko panttivankitilanteeseen. ”Ilman kateutta en olisi nyt tässä, näin pitkällä. Usko, toivo ja rakkaus ovat pilipalituotteita verrattuna kateuteen.”
Kun hyvä hylkii
Opetuslapsi on siitä kiehtova, että Hotakainen kytkee yleisen moraalisen ja yhteiskunnallisen eriarvoisuuden pohdinnan uskontoon. Ja erityisesti luterilaiseen kirkkoon. Siinä kuviossa kirkko ei voi kovinkaan hyvin.
Hotakainen on rakentanut romaaninsa rukousten varaan. Niissä on Raamatun rytmi ja kirkkorukousten poljento. Ne voisivat toimia kuin korvien ohi kevyesti soljuva tuttu liturgia, kunnes äkkiä havahtuu. Mitä tulikaan sanottua, mitä kuultua. Esimerkiksi näin.
”Rakas Jumala, älä ole pikkumainen kuin ovat niin monet, jotka Sinuun uskovat. Saata minut kiusaukseen, koska se on maailman kuva. Äläkä päästä minua pahasta ennen kuin olen sitä tehnyt, koska sitä tekemätön on vain ulkokultainen mussuttaja vailla tietoa suuremmasta.”
Hyvien ja pahojen tekojen problematiikka kulkee läpi romaanin. Kysymys on viime kädessä samasta kuin Raamatun Roomalaiskirjeessä: ”En tee sitä hyvää, mitä tahdon, vaan sitä pahaa, mitä en tahdo.”
Tai Hotakaisen sanoin:
Hyvä Jumala, pystyn pahaan, mutta en tiedä, pystynkö hyvään, onko se ongelma? Paha vetää puoleensa, mutta hyvä hylkii, voisitko kertoa mitä tässä pitäisi tehdä.
Sanasto on tarttunut
Raamatun sanasto ja teologinen pohdinta – vaikka sana teologia ei kirjassa esiinnykään – ei tule sattumalta. Hotakainen on tehnyt taustatyönsä huolellisesti eikä hän salaile pohtineensa hengellisyyttä ja Jumalaa siitä lähtien, kun kävi rippikoulun. Kirkko ja Kaupunki -lehden haastattelussa 17.10. hän kertoo, miten Paavo Ruotsalaisenhahmo on ollut hänelle tärkeä. Hän on lukenut myös Juhani Rekolan esseitä ja kuunnellut kasetilta Niilo Yli-Vainionpuheita.
Ja sanasto on tarttunut. Suorastaan ylimaalliseksi yltää Hotakaisen kuvaus ravintolakriitikko Syöjän hurmoksesta ennenkokemattoman kolmen ruokalajin menun äärellä, kuin siunaustilaisuudessa, jossa lasketaan mahan lepoon sinun edestäsi tapettuja eläimiä. ”Syöjä syö hartaasti, kuin omainen, joka haluaa hetken muistella riekon vapaata liitoa.”
Syöjälle tuo 47 euron päivälliskokonaisuus on lähes sakraali elämys. Ei häntä häiritse, että hän syö sen työnantajansa laskuun, kuten muutkin ateriansa. Sehän on hänen työtään. Eikä häntä häiritse kirjoittaa ylimielisesti, että rahvas syö väärin ja kaikkien tulisi kiinnittää huomiota hyviin raaka-aineisiin, välimerelliseen ruokavalioon.
Mariaa se kyllä häiritsee ja loukkaa, ja hänen nälkäistä ystäväänsä Läskiä, eineksillä eläviä rahattomia. Ja kaikkia maailman köyhiä, joilla ei ole varaa edes eineksiin. Mutta ”nälkäiset saavat kostonsa ennemmin tai myöhemmin, näin on kirjoitettu.”
Hotakaisen verbalistiikka on huikaisevaa. Komeimmillaan se on kuin menneen maailman lestadiolaissaarnaajan kuvaus synnin himoista ja parannuksen tekijää odottavasta taivaan riemusta. Ja tylyimmillään se jylisee kuin epäjumaliaan palvovaa kansaansa ruoskivat Vanhan testamentin profeetat.
Ruoskaa kirkolle
Ruoskaa saa kovimman mukaan luterilainen kirkko, tuo kaikkien kaveriksi halajava synnin vesittäjä ja vanuttaja. Ja nuo piispat, jotka ”kevensivät sanomaa itseironisella huumorilla, kertoivat viiniharrastuksistaan ja kannustivat ihmisiä kevyt-ekologisuuteen eli sähköautoihin. Sana ei tullut lihaksi, sana valahti veltoksi. He nuolivat ajan takapuolta ja pyyhkivät suunsa Raamatun lehtiin.”
Marialle Jumala on idea, koska sitä ei näy, se on idea. Näin selittää Läski, Marian ainoa kaveri: ”Se on vähän sama kuin minun hermokivut. Vaikea todistaa kenellekään, koska ne ei näy.” Ei niitä nähnyt Purjehtija, joka eväsi Läskin työkyvyttömyyseläkkeen potilasta näkemättä ja nosti teollaan silloin itsensä Marian sanoin Jumalan asemaan.
Eikä Maria usko taivaaseen, koska sellaista ei ole olemassa. Ei Jumala siellä ole, hän on keskuudessamme.
Mutta siellä, betonilattialla panttivankien keskuudessa Jumala katuu luomistyötään: pieniksi he jäivät, vaikka suuriin tekoihin heidät valmistin, jyrsijöiksi jäivät, rakentajiksi heidät haaveilin.
Siis taas tämä sama dilemma: hyvää halusin, mutta pahaa tuli.
Kun ruoka loppuu
Opetuslapsen syvin jännite syntyy panttivankitilannetta purkamaan tulleen poliisin, Karhuryhmän neuvottelija Taktisen ja Marian välille. Ja ehkä myös tärkein opetus.
”Tämän tiedämme nyt: verensokerit määräävät elämäämme huomattavasti enemmän kuin uskonnot, ideologiat, elämänkatsomukset tai ajatusrakennelmat. Kun ruoka loppuu, loppuvat myös vaihtoehdot,” määrittelee tilanteen Taktinen.
Se pätee niin kaappaajaan kuin elämään yleensä, niin hylätyllä bensankatkuisella huoltoasemalla kuin maailmalla laajemminkin, ja siellä varsinkin.
Hotakainen on hyvin lukenut Rekolansa ja Yli-Vainionsa. Hyvin sieltä tunnistaa Rekolan syvän tuskastumisen kaikkea puuhailevaan kirkkoon tai Yli-Vainion vilpittömän pyrkimyksen henkilökohtaiseen uskonvarmuuteen.
Halpaa armoa ei ole tarjolla, tuonpuoleisen varaan ei kannata laskea, taivaassa ei anneta anteeksi kaikkea sitä, minkä maan päällä teimme väärin.
Ei, synneistä on maksettava, hiekalle rakentamisen on loputtava. Tässä ja nyt.
Vuoden kristillinen kirja
Suomessa on juuri valittu Vuoden 2022 Kristillinen kirja, johon Kristilliset kustantajat ry:n pieni piiri valitsee ehdokkaat omien ahtaitten kriteeriensä perusteella. Hotakaisen Opetuslapsi ei kuulu tähän kategoriaan.
Siksi olen sitä mieltä, että Opetuslapsi jos mikä on vuoden 2022 kristillinen kirja Suomessa. Se ylittää kaikki genrerajat – ja varmasti myös jakaa mielipiteet, kuten hyvän kirjallisuuden tuleekin tehdä.
Samalla Opetuslapsi määrittää myös sen, kenen joukoissa seisot, ketä fanitat. Viihdytkö niiden seurassa, joiden kasvot ja selitykset näkyvät julkisuudessa, television ruudulla, somepalstoilla. Vai tunnistatko omiksesi ne kasvot, jotka tulevat vastaan diakonian tilastoissa, leipäjonojen varjoissa, maan hiljaisissa – niissä joita, kuten vanha kansa sanoi, Jumala rakastaa.
Tai voi joukot määritellä niinkin, että ei Hotakaisen opetuslapsi ole palvottu Neitsyt Maria, ei moninaisista huolehtiva Martta vaan se toinen Maria, Jeesuksen jalkojen juuressa mestarin opetuksia kuunteleva Betanian Maria.
Tässä ristiriidassa me joudumme elämään. Mutta tärkein kysymys kuuluukin – näin tulkitsen Hotakaista – löytyykö näiden ääripäiden välillä jokin yhteys. Tässä ja nyt, kun vaihtoehtoja vielä on.
Arvioitu teos: Kari Hotakainen, Opetuslapsi. Siltala 2022. 250 s.
