Ei Yrjö vaan Yrjö Aukusti Wallinmaa

Syksyllä 2021 ilmestyi dosentti Ville Jalovaaran tutkimus Piispa Wallinmaan surma (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura). Allekirjoittanut julkaisi vähän aiemmin (2020) Oulun seurakuntayhtymän tilaaman historian Seurakunta Pohjois-Suomen keskuksessa 1–2. Molemmat tutkimukset tulivat vaikuttamaan keskellä korona-aikaa.

Jalovaaralla painopiste oli selvästi Laanilan tien tapahtumissa heinäkuussa 1943. Kirjassa 35 sivua omistettiin Wallinmaan pappistoiminnalle ennen attentaattia, joka sai seurauksineen huomiota 145 sivun verran. Ratkaisu on ymmärrettävä ajatellen tapahtumien ja seurausten dramatiikkaa. Sopii kuitenkin kysyä, olisiko suurempi paneutuminen piispuutta edeltäneeseen pappistoimintaan ja vähäisempi huomio attentaatin yksityiskohdille edistänyt käsityksen muodostamista Wallinmaasta.

Itse tarkastelin Wallinmaan toimintaa Oulun tuomiokirkkoseurakunnan virallisena apulaisena, Oulujoen kirkkoherrana ja Oulun tuomiorovastina laajasti, mutta laadin myös laatikkoartikkelin Wallinmaan kokemasta partisaaniattentaatista. Tekstissä siteerasin Vartija-lehden muistokirjoitusta, jonka mukaan Oulun hiippakunta menetti Wallinmaassa ”tarmokkaan, valoisan ja sydämellisen johtajansa”, ja kiinnitin huomiota Oulun kristillisen taideseuran rooliin piispa Wallinmaan muiston vaalimisessa.

Ensimmäisenä huomionani – josta olen tekijälle huomauttanut – on, että hän puhuu johdonmukaisesti Yrjö Wallinmaasta, vaikka hän itse siteeraa dokumentteja, jotka koskevat Yrjö Aukusti (tai Y. A.) Wallinmaata. Asianomaisen – ja aikakauden – omaa nimimuotoa on luonnollisesti syytä kunnioittaa.

Tekijä ilmoittaa tarkastelevansa Laanilan partisaani-iskun kautta siviilien kohtaloa sodassa. Näin hän esittää merkittävän historiantutkijan tavoitteen. Hän on pohdiskellut asiaa myös Kanava-lehteen kirjan ilmestymisen jälkeen kirjoittamassaan artikkelissa. Kun Jalovaara puhuu Wallinmaa-tutkimuksensa alussa lähes kahdestasadasta partisaanien siviiliuhrista, on määräksi täsmentynyt myöhemmin 182; sama luku on myös Kanava-lehden artikkelissa.

Jalovaara on eri lähteistä taitavasti rekonstruoinut tapahtumat Laanilan sillalla 4. päivänä heinäkuuta 1943 venäläisten partisaanien ja suomalaisten postiauton matkustajien, niin elävien kuin kuolleiden, näkökulmasta. Pääluku puhuu (piispa Wallinmaan) kuolemasta. Erityisen ansiokas on Jalovaaran kuvaus attentaattia seuranneesta partisaanien takaa-ajosta. Tosin hän kuvaa partisaanitoimintaa Lapissa osittain jo aiemmin.

Helsinkiläisenä tutkijana Jalovaara osaa paneutua Lapin erityisoloihin toisen maailmansodan aikana kiitettävästi. Hän on myös perillä partisaanien siviiliuhreja koskevasta yleisestä problematiikasta, mitä osoittaa aihetta käsittelevän Oulun Historiaseuran julkaisusarjassa ilmestyneen Jonna Pulkkisen erityisartikkelin tunteminen. (Lisäksi olisi ollut hyötyä tuoreesta artikkelikokoelmasta Punainen pusero: Lappi partisaanien armoilla, Otava 2021, 115–320).

Itse attentaatin kuvaus on tarpeettoman laajaa dokumenttien selostamista.

Käsitellessään piispa Wallinmaan muistoa  tekijä ei esittele muistojuhlaa, joka järjestettiin Oulun tuomiokirkossa marraskuussa 1943 entisille tuomiorovasteille ja pohjoisen hiippakunnan piispoille Mannermaalle ja Wallinmaalle. Järjestelyt olivat ennen muuta Kristillisen taideseuran Oulun osaston ja sen puheenjohtajan pastori A. I. Heikinheimon  – myöhemmän Muhoksen kirkkoherran – vastuulla.  Kuvaus sisältyy kyllä jälkimainetta koskevaan jaksoon.

Eräänlaiseksi tavaramerkikseni lienee muodostunut tarkistettavien kohtien kaivaminen. Niitä löytyy myös Jalovaaran kirjasta, niin perusteellinen kuin sen ennakkotarkastus on ollutkin.

Wallinmaan piispuuden kestoksi tekijä ilmoittaa väliotsikossa kaksi viikkoa, kun oikeampaa olisi ollut puhua kolmesta. Wallinmaan kuoleman päivämääräksi Jalovaara ilmoittaa kerran 4.8.1943. Monesti tekijä puhuu ”reilusta”, kun oikeampi adjektiivi olisi ”runsas”. Oulun seurakunnan kappalainen ei ollut Jaakko vaan Einari Kaakinen. Jalovaaran mukaan Wallinmaa kirjoitti ”ylös” erilaisia näkemyksiä.

Loppupuolella Jalovaara tiivistää, että Wallinmaan surma ei ollut etukäteen suunniteltu korkean kirkonmiehen marttyyrikuolema vaan sattumanvarainen siviileihin kohdistunut tapahtuma.

Jo alkusanoissa törmäsin lievään virheeseen. En ole Joensuun vaan Itä-Suomen yliopiston kirkkohistorian emeritusprofessori. Viitteissä Jalovaara viittaa aivan oikein Wallinmaata käsittelevään Kansallisbiografia-artikkeliini (Mustakallio 2007), mutta liittää sen kirjallisuusluettelossa pelkästään Internet-lähteisiin (ilman vuosilukua).  Wallinmaa-artikkeli julkaistiin sellaisenaan myös 2012 ilmestyneessä Kirkollisia vaikuttajia -kokoelmassa (SKS).

Muutenkaan lähde- ja kirjallisuusluettelo ei ole virheetön. Jalovaara ei ole käyttänyt Oulun tuomiokirkkoseurakunnan (seurakuntayhtymän) arkistoa, vaikka Wallinmaa oli lähinnä Oulun tuomiokirkkoseurakunnan pappi, ja kysymys hänen muistamisestaan edesmenneenä piispana työllisti seurakunnan hallintoelimiä. Painetuissa lähteissä (Hyötyniemi 1947) mainitaan Osakeyhtiö valitus, po. Valistus.

Tarkistettavat kohdat ovat kuitenkin melko vähäisiä.

Arvioitu teos: Ville Jalovaara Piispa Wallinmaan surma. Partisaani-isku Saariselällä 1943. SKS Kirjat. Kirjokansi 284. Helsinki 2021. 235 s.