”Demokratiateattereista” tekoihin

Suomen maine ihailtuna koulutuksen mallimaana on historiaa. Uusimmat Pisa-tulokset kertovat karusti oppimisen luisun jatkuvan.

Tulosten julkistaminen on jälleen herättänyt paljon keskustelua. Valitettavasti aiheesta esitetyt kommentit ovat suurelta osin heikkotasoisia. Ne keskittyvät yleensä vain yhteen tai kahteen koulua koskevaan asiaan. Tulosten huonontumista ei pitäisi myöskään katsoa vain tämän hetken näkökulmasta eikä muusta yhteiskuntapolitiikasta erillisenä ilmiönä. Tarkastelun horisonttia tulisi laajentaa.

Analyysin kohteeksi olisi syytä ottaa koko suomalainen koulutuspolitiikka 2000-luvulla, jolloin tulokset alkoivat heikentyä. On rehellisesti selvitettävä, mitä on tapahtunut ja miksi. Miten on päässyt käymään näin, ja ketkä ovat siitä vastuussa. Jos ongelmien syitä ei selvitetä kunnolla, ei ole mahdollista päätyä toimenpiteisiin, joilla tilannetta voitaisiin kohentaa.

Koulutukseen liittyvät ongelmat ovat tulleet näkyviin koulutuspolun kaikilla tasoilla. Mistä on kysymys? Asiaan ei ole helppoa ja yksinkertaista vastausta, eikä varsinkaan selitystä, joka nojaa kiritiikittömästi yhteen ilmiöön, kuten esimerkiksi maahanmuuttoon.

Suomalainen yhteiskunta on muuttunut 2000-luvulla monilta osin tavalla, joka tuottanut kasvualustaa ongelmille. Yhteiskunnallisten valta- ja varallisuuserojen kasvu, keskiluokan lisääntyvä epävarmuus ja suoranainen ahdinko sekä syrjäytyminen heijastuvat moniin ilmiöihin.

Samaan aikaan yhteiskuntapolitiikan yleisenä trendinä on ollut suoranuottinen vallan keskittäminen, joka on tutkitusti tuottanut suuria ongelmia monissa organisaatioissa poliisihallinnosta yliopistoihin.

Uudelle vuosituhannelle tultaessa valtiohallintoon introdusoitiin konsulttien toimesta entistäkin innokkaammin uusia manageristisia oppeja New Public Management -mallin mukaisesti. Tämä tapahtui nopealla tempolla ja ilman kunnollisia vaikutusarviointeja – siitä puhumattakaan, että läpiajattelun uudistusten vaikutuksia olisi jälkikäteen tutkittu ja tehty tutkimusten perusteella tarvittavia korjausliikkeitä.

Nykyajan yhteiskunnallisena eetoksena näyttää valitettavasti olevan uusliberalistinen ”tapahtukoon markkinoiden tahto” -ajattelu.  Tältä pohjalta keskeisiksi arvoiksi myös koulutuksessa ovat tulleet tehokkuus, kilpailukyky ja kilpailu, taloudellinen kasvu ja vaurastuminen. Maailmaa pidetään paikkana, jossa kaikki kilpailevat: yksilöt, yritykset, yliopistot, koulut, kansakunnat. Kilpailu erottaa jyvät akanoista. Yksittäiseen ihmiseen tämä vaikuttaa siten, että kamppailu opiskelu- ja työpaikoista merkitsee epävarmuutta, jatkuvaa näyttämisen pakkoa ja ajoittaista työttömyyttä. Yksittäisestä ihmisestä on samalla tehty pieni osa suuressa koneistossa, joka tarvitsee työvoimaa. Tässä mallissa ei ole sijaa välivuosille tai sopivien elämänurien ja -polkujen etsimiselle. Nuoret on saatava pian töihin. Turha haahuilu on saatava kuriin.

Tällaisen uusliberalistisen ideologian inspiraation lähteenä on ideologian johtava teoreetikko Friedrich August von Hayek (1899–1992), jolla oli yhteys myös Yhdistyneen kuningaskunnan vuosina 1979–1990 pääministerinä toimineen konservatiivipuolueen ”rautarouva” Margaret Thatcherin (1925–2013) lähipiiriin.

Itse asiassa eurooppalaisessa yhteiskuntapolitiikassa tapahtui juuri hänen aikanaan suuri käänne, jossa julkisen ja yksityisen sektorin rajat piirrettiin uudelleen. Talouden vaatimukset alistivat politiikan valtion kilpailukyvyn ja taloudellisen kasvun tarpeiden toteuttajiksi.

Tältä pohjalta myös Suomessa luotiin koulutuspolitiikka, joka pohjautui toisenlaisiin oppeihin kuin mihin suomalaisen koulutuksen kiistaton menestystarina peruskoulun tuoman tasa-arvoisten mahdollisuuksien vahvistamisen myötä oli perustunut. Ilmiöoppiminen, itseohjautuvuus, sokea usko digitaalisuuteen ja uudet oppimisympäristöt murensivat menestyksen eväinä olleiden toimintatapojen perusteita.

Muutoksia toteutettaessa ei kuultu opettajien eikä alan johtavien tutkijoiden ääntä. Rakenteet muutettiin johtajavaltaisiksi, joka teki muutosten läpiajamisen entistä helpommaksi ja heikensi kriittisen keskustelun ja vastarinnan mahdollisuuksia.

Tuloksia näemme ja koemme nyt. Kritiikin äänet on vaiennettu. Samaan aikaan on luotu erilaisia ”demokratiateattereita”, joilla kaikki saavat lausua mielipiteensä, mutta niillä ei ole mitään vaikutusta.

Yksikään hallitus ei ole viimeisen viidentoista vuoden aikana reagoinut kelvollisesti nähtävissä olleisiin paheneviin negatiivisiin muutoksiin.

Päinvastoin ne ovat menneet ministeriön johtavien virkahenkilöiden politiikan taakse. Joskus on näyttänyt siltä, että näiden virkahenkilöiden arvovallan vaaliminen on ollut tärkeämpää kuin asioiden eteenpäin vieminen koulutuksen ja oppimisen laatua silmällä pitäen.

Huomionarvoista on myös se, että edelleenkään ei ole kattavasti selvitetty niitä päätöksiä, joilla tähän on tultu. Ei ole myöskään pohdittu niiden henkilöiden vastuita, jotka ovat olleet päätöksentekijöinä ratkaisevia muutoksia tehtäessä.

Valta ja vastuu ovat kohdanneet yhtä huonosti kuin monasti kauniisti muotoilut uudistusten tavoitteet ja niiden saavuttamisen – tyystin sopimattomat – keinot.

Päätöksenteon taustoja ja vastuita ei ole selvitetty, koska valta ja vastuu ovat päässeet eriytymään toisistaan. Nyt on korkea aika lopettaa pelkkä julkisuuskuvan vaaliminen ja keskittyä konkreettisiin tekoihin, joilla varmistetaan kaikille opettajille, oppilaille ja muulle koulun henkilökunnalle laadukas arki, hyvä työrauha sekä turvalliset oppimisolosuhteet.

Artikkelikuvassa Jan Steenin maalaus koululuokasta ja nukkuvasta opettajasta (1672). Kuva: Jan Steen, Public domain, via Wikimedia Commons.