Daavid: faktaa, fiktiota ja tulkintaa

Uusi tietokirja Daavidista kääntää sivun suomalaisessa Vanhan testamentin kirjallisuudessa. On siirrytty uuteen aikaan, uudelle sivulle. Muutos on tapahtunut otsikoiden sivussa, ja osaltaan Otavan kaksi tietokirjaa edellisiltä vuosilta (Mäkipelto, Huotari: Sensuroitu: Raamatun muutosten vaiettu historia.Otava 2023 ja Mäkipelto, Pakkala, Hakola: Jumalan synty. Isän ja Pojan vaiettu historia. Otava 2025) ovat jo muistuttaneet muutoksen tulevan. Paavo Huotarin ja Kirsi Valkaman teos Kuningas Daavidin pitkä varjo. Raamatun tarinat vallan välineenä Israel-Palestiinassa. Otava 2026 kääntää kuitenkin aivan uuden sivun. Muutos on iso ja se kannattaa tuoda aluksi esiin.

Kun professori Ilmari Soisalon-Soininen kirjoitti oppikirjan Israelin kansan historia (1972), olivat keskeiset esikuvat Gerhard von Radin ja erityisesti Martin Nothin kirjoittamissa teoksissa. Tuolloin yleisen käsityksen mukaan kertomukset patriarkoista eivät olleet historiallisesti kovin vahvoissa käsissä, mutta Daavidista alkanut kuningashistoria oli toista maata. Soisalo-Soininen piti kuningasajan kertomuksia historiallisesti eri tavoin luotettavina, koska tekstien ytimessä olivat annaalit eli tapahtumien kirjalliset kuvaukset. Niiden teologinen tulkinta deuteronomististen toimittajien käsissä oli ilmeistä, mutta kuvauksen ydin oli historiallisesti kohtuullisen luotettavaa. Vastaavasti kuningas Salomon hovissa kuviteltiin syntyneen Pentateukin varhaisin versio patriarkkakertomuksista eli niin sanottu Jahvistin kertomus. (Nykyisin Jahvistin kertomus on yhä useammin nähty pakkosiirtolaisuuden aikaisena.)

1970-luvulla Timo Veijola väitteli ja tutki Daavidin valtaannousun ja vallanperimyksen tekstejä alkaen väitöskirjasta Die ewige Dynastie: David und die Entstehung seiner Dynastie nach der deuteronomistischen Darstellung (1975). Aiempaa enemmän kuningasajan teksteistä osoitettiin deuteronomistisiksi, yleensä 500-luvulla syntyneiksi, mutta vaikka historiallinen ydin oheni, se säilyi kohtuullisen hyvin ainakin 1900-luvulla. Suunta oli jo tuolloin selvä: redaktiotasoja oli useita, tekstin muokkausprosessi on ollut pitkä. Veijola toimi professorina vuosina 1985–2005. Daavidista Veijola ei koskaan kirjoittanut populaaria tietokirjaa – tai yleisesitystä Vanhan testamentin syntyhistoriasta. Tutkimuksen ytimessä oli heprealainen (siis masoreettinen) teksti, joka tuntui jättävän Septuagintan kreikkalaisen tekstin kakkoskategoriaan. Septuagintan monesti kovin erilaisen tekstin haaste oli olemassa, mutta ratkaisut löytyivät vasta myöhemmin.

Nyt iso muutos on tapahtunut tutkimuksen saralla.

Huotari ja Valkama eivät mainitse kirjassaan Soisalon-Soinista tai Veijolaa kertaakaan edes kirjallisuusluettelossa. Uuden aikakauden airueena on vuonna 2025 kuollut professori Anneli Aejmelaeus, jonka tutkimushankkeet, erityisesti Samuelin kirjojen kreikkalaisen tekstin syntyhistorian uraauurtava tutkimustyö on jäsentänyt monia mannerlaattoja uuteen asentoon. Septuagintan ja Kuolleen meren tekstilöytöjen tutkimus yhdistettynä arkeologiseen tietoon on vähän vähältä muuttanut radikaalista käsitystä kuningasajan historiasta. Vanha testamentti ei ole läheskään niin vanha kuin 20–30 vuotta sitten uumoiltiin.

Huotarin ja Valkaman teos esittelee ajantasaiseen tutkimustietoon perustuvan kuvan Daavid-kertomuksista, valtaannoususta ja vallanperimyksestä. Kyseessä ei ole eksegeettinen analyysi kyseisistä teksteistä vaan tutkimuksen yleislinjoja seuraava tarinallinen tietokirja. Kuva Daavidista kaivetaan pala palalta esiin tyytyen päälinjoissa kertomaan sen, mikä teksteissä on myöhäistä ja missä kohden löytyvät rippeet varhaisemmasta tekstistä. Sen jälkeen päästään kysymykseen, mikä teksteissä on lopulta historiallista.

Historiallista Daavidia – tai Salomoa – ei varmuudella löydy, mutta kumpaakaan ei myöskään todisteta epähistorialliseksi henkilöksi. Kuninkuuden varhaisvaiheiden reunaehdot vain osoitetaan selkeästi: jos Daavid oli hallitsijana joskus 900-luvulla, niin kyse on ollut kovin rajatusta vallasta, lähinnä pienen heimopäällikön johtajuudesta. Salomon osalta olen itse päätynyt vastaavaan kuvaukseen (”The Empire of Solomon. An Analysis of Imperial Rhetoric in 1 Kings 3-11.” – Postcolonial Commentary and the Old Testament. 2018, 161–174.)

Ja samaan hengenvetoon on muistettava, että edelleen osa tutkijoista (niin sanotut “maksimalistit”) pitää Daavidia vahvemmin historiallisena kuin kirjassa esitetään, vaikka painopiste on selvästi kirjassa kuvatun mukainen.

Kirjoittajat tuovat mukavasti Daavid-kertomusten teemoja nykyaikaan ja esimerkiksi nostavat Batseban seksuaalisen väärinkäytön uhriksi. Ajankohtaisia teemoja löytyy sekä vallankäytöstä että vallankäytön nykyisistä muodoista. Daavid-kertomukset ovat olleet eri tahoilla hanakasti työstettyjä teemoja ja tätä kautta kirjan nimessä oleva Daavidin ”varjo” tulee vahvasti esiin. Kyse ei ollut vain sankarikuninkaaan toiminnasta vaan myös kertomusten myöhemmästä käyttämisestä poliittisen vallan keppihevosena. Raamatun tekstejä on väärinkäytetty uskonnollisissa ääriliikkeissä Israelissa ryöstämällä kansainvälisen oikeuden vastaisesti maata Länsirannan palestiinalaisilta. Kristillinen sionismi on useasti myös myötäillyt näitä ratkaisuja.

Kirjoittajat ovat myös laajentaneet kirjan aihepiirin Daavid-kertomusten reseptioon selvittämällä messiaskäsitysten syntyhistoriaa ja Daavidin poika -tekstien käyttöön varhaiskristillisyydessä. Kirjassa annetaan mukavasti tilaa myös Jerusalemin historialle, arkeologialle ja temppelialueen ajankohtaisille kiistoille.

Otavan Raamattu-teemaisten kirjojen sarjassa Kuningas Daavidin pitkä varjo. Raamatun tarinat vallan välineenä Israel-Palestiinassa poikkeaa edukseen siinä, ettei se kosiskele provokaatioilla lukijoita vaan luottaa sujuvasti kirjoitetun tietokirjan kiinnostavan riittävästi. Ja kirjan teemahan aidosti on kiinnostava, kun mukana seksuaalista väärinkäyttämistä, vallan anastamista ja Jumalan nimeen tapahtunutta politikointia.

Niille lukijoille, joiden käsitykset kuningaskertomusten historiallisuudesta seuraavat puoli vuosisataa sitten kirjoitettuja linjauksia, olisi voinut olla tarpeen kuvata lyhyesti tutkimuksen isoa muutosta ja sen keskeisiä perusteluja. Samalla tavoin voisi reilusti sanoa, että käsitys Deuteronomistisen historian syntymisestä Babyloniassa on vahva teoria, mutta osittain tekstit saattoivat syntyä myös vähäväkisessä Juudassa. Tämänkaltaisten tutkimukselle tyypillisten pohdintojen pitäminen esillä tietokirjassa vain muistuttaa, että lopullista tietoa saavutetaan harvoin.

Paradigma on muuttunut ja teos tuo sen hyvin esiin. Muutos ei koske vain yksittäisiä tulkintoja vaan koko käsitystä siitä, milloin ja missä Raamatun historialliset kertomukset ovat saaneet nykyisen muotonsa. Kirjan toimitustyö on huolella tehty. Mainio teos kaiken kaikkiaan.

Arvioitu teos: Paavo Huotari, Kirsi Valkama, Kuningas Daavidin pitkä varjo. Raamatun tarinat vallan välineenä Israel-Palestiinassa. Otava 2026. 284 s.