Jorma Kapari kirjoitti kerran runon, joka kuvasi oikein kireää patriarkkaa. Runo kulki jotenkin siten, että olen saari, johon saatiin sähköt, kun viimeinen asukas muutti pois.
Henkilökohtaisena ulostulona kerron, että olen pitkään harkinnut ryhtyväni äreäksi ukoksi, joka lukee Bibliaa. Suurinpiirtein samalla ohjeella kuin Mauno Koivisto mainitsee kirjassaan Koulussa ja sodassa, että isä oli käskenyt lukemaan Raamattua, koko Raamattua.
Mutta vitsi sikseen.
1700-luvun lopun Biblian kieli
1700-luvun lopulla painettu Biblia perustuu aikasempaan Gezeliuksen niin kutsuttuun Sotaraamattuun. Sen elinkaari oli pitkä ja vaikutti pienin uudistuksin aina 1930-luvulle, yli 200 vuotta. Se on myös Raamattu, jonka kieli oli 1950-luvun suomalaisen runouden modernismin tausta.
Kieltä lukiessa mieleen tulee kyläsepän takorauta, kuten myös samanaikaisesta Karoliinisesta virsikirjasta. Käännös on ajoittain sanatarkka.
Esimerkiksi ensimmäisessä Mooseksen kirjassa ihmisen luominen tapahtuu siten, että ensin luodaan Adam ja hetken päästä tämän kylkiluusta Adama, joka käännetään termillä ”miehinen”. Unessa luotu apu on tehty kylkiluusta eikä siinä näin ollen ole uusia biologisia kromosomiominaisuuksia. Vasta seuraavassa kirjassa Adamasta tulee Ieva ja emäntä, alastoinna Paradisissa hyppimisen jälkeen.
Onko niin, että sukupuoliominaisuudet määrittyvät syntiinlankeemuksesta, mutta ei luomisesta, voisi joku kysyä.
Sanatarkka käännös herättää tietenkin myös ongelmia.
Yksi kysymys herättää kiinnostusta. Kun nykyisin kirkollisessa keskustelussa toistellaan, että pitää sanoittaa ja saada uusia sanoja, onko tässä heitetty vuosisatoja myöten taaksepäin kuperkeikkaa ja unohdettu sekä kielifilosofian ajatus sanojen konventionaalisuudesta ja vain lauseiden totuusarvoisesta merkityksestä että dynaamisen ekvivalenssin periaate käännöstyössä?
1930-luvun raamatunkäännöskomiteassa tahdottiin luoda erityistä raamattukieltä. Se sai ajoittain kummastusta herättäviä vastaanottoja. Kun esimerkiksi Agricolasta alkaen Paavalin kirjeiden eidolon oli käännetty termillä speili tai peili, käännettiin se nyt sanalla kuvastin. Kerro, kerro kuvastin, ken on maassa kaunehin, saattoi lukija miettiä.
1900-luvun lopulla puolestaan laadittiin käännös, joka sai kiitosta ja arvostelua. Miksi aiemman käännöksen luomisen valkeus on käännetty sanalla valo, joka on täsmällinen luonnontieteellinen termi tarkoittaen aaltopituudeltaan 400-700 nanometristä säteilyä? Eikö valkeus tai jokin sen kielelinen vastine, vaikeasti tavoitettavanakin ole parahultaisemmin mystistä kokonaisuutta ilmaiseva kuin tarkan empiirisen sisällön ilmaiseva valo?
Toisaalta sanatarkka käännös johdattaa villeihin tulkintoihin, kuten seuraavassa kerron. Sen sijaan viimeisimmässä käännöksessä omaksuttiin dynaamisen ekvivalenssin käännösperiaatteellinen teoria. Se muistuttaa yhdeltä osin kielifilosofian keskeistä ideaa, jonka mukaan sanoilla ei ole juurikaan merkitystä, vaan totuus liittyy lauseisiin. Toisaalta tämä teoria kulki laajemmalle otaksuessaan, että käännöksen tehtävä on antaa lukijalle/kuulijalle sama vaikutelma kuin on alkuperäisen tekstin tarkoite. On kysymyksiä siitä, voidaanko alkuperäisen tekstin tarkoite tavoittaa.
Sanakeskeisen käännöksen tulkinnallinen harhapolku: viina
Otan tulokulman viinaan.
Vanhan käännöksen mukaisesti Johanneksen evankeliumissa Herramme Jeesus sanoo: Minä olen totinen viinapuu. Ja isäni on peltomies. (Jh 15:1)
Viinan löyhkä esiintyy useasti jo Vanhassa testamentissa. Esimerkiksi: ”Ja Noa rupesi olemaan peltomiesnä ja istutti viinamäen. Ja hän joi viinaa ja juopui ja makasi peittämättä majassansa.” ( 1. Ms. 9:20-21).
Aivan dramaattinen meno sijaitsee Uudessa testamentissa Kaanaan häiden ja temppelissä riehunnan suhteen.
”Ja kun viina puuttui,sanoi Jesuksen äiti hänelle, ei heillä ole viinaa…Ja hän sanoi heille, pankaat nyt sisälle ja viekäät edeskäyvälle,…Mutta kun edeskäypä maisti sitä vettä, joka viinaksi tullut oli (eikä tietänyt kusta se tuli, mutta palveliat tiesivät, jotka veden ammensivat) kutsui edeskäypä yljän. Ja sanoi hänelle: jokainen antaa ensisti hyvää viinaa, ja kun juovutaan, niin sitte huonompaa, sinä kätkit hyvän viinan tähän asti. (Jh 2:3-10).
Välittömästi parhaan viinan juopumisen ja kysymyksen kusta tuli? jälkeen Jeesus paahtaa Kapernaumiin templiin ja alkaa ruoskia:”Ja löysi templissä istuvan ne, jotka karjaa, lampaita ja kyhkyläisiä myyskentelivät, ja valhettelijat. Ja hän teki ruoskan köysistä, ja ajoi ulos ne kaikki templistä ja lampaat ja karjan, ja heitti pois valhettelijain rahat ja maahan kukisti pöydät.” (Jh. 2: 14-15).
Jari Jolkkonen selostaa kirjassaan Nasaretin mies, että Jeesuksen teko oli provokaatio uhrikultin vaatimaa toimenpidettä eli uhrin ostoa vasten. Biblian kertomuksen kaari puolestaan vihjaa, että Jesus meni rankoista juomingeista riehumaan templiin.
Ei kai tässä lukija sitten voi olla muuta kuin rämisevä pelti.
Artikkelikuvassa ensimmäisen koko Raamatun suomennoksen 1642 nimiölehti. Public domain, Wikimedia commons.
'Bibliaa keinutuolissa' kirjoitusta ei ole kommentoitu
Be the first to comment this post!