Tunnen kirkollista päätöksentekoa vain lehtitietojen perusteella. Kommentoin asioita tältä pohjalta. Tarkastelen kirkolliskokouksen torjuvaa päätöstä piispainkokouksen esityksestä kahdesta avioliittokäsityksestä sekä piispojen pastoraalista ohjetta näiltä pohjin. Esitän huomautuksen vihkimisen ja siunaamisen eroista. Ja totean, että käytänne vie ynnä että käsitykset ovat ongelmallisia. Lopuksi esitän kysymyksiä ensisijaisesti vihkimisen ja siunaamisen suhteista.
Piispainkokouksen esitys ja kirkolliskokous
Sikäli kuin aviisista oikein luin, piispainkokous esitti kirkolliskokoukselle, että kirkossa voisi olla kaksi avioliittokäsitystä. Tämä ehdotus torjuttiin vähemmistön kantana.
En pitänyt ehdotuksesta, riippumatta suhteestani avioliittolakiin. En tykkäisi osallistua intomielisesti sellaisen kirkon edustajaksi, joka toteaa kuin junanlähettäjä: pikajuna etelästä saapuu raiteelle yksi, mutta en usko sitä.
Tästä syystä yhdyn mielessäni kirkolliskokouksen päätökseen riippumatta siitä, oliko taustalla joitakin muitakin tausta-ajatuksia.
Tämän jälkeen piispainkokous sai tehtäväkseen laatia ”pastoraalisen ohjeen”. Ehkä odotus oli se, että se olisi jotenkin jytäkämpi.
Pastoraalinen ohje ja sen vastaanotto
Piispat julkaisivat pastoraalisen ohjeen. Siinä todettiin, että eri muodoin avioliittoon pyrkiväisiä tulisi kohdella arvostavasti. Lisäksi, että pastoreille ei tulisi seurata rangaistusseuraamuksia, mikäli he vihkimispäätöksen osalta reagoivat näihin niin tai näin.
Ohjeessa ei otettu kantaa kahteen erilaiseen avioliittokäsitykseen eikä näin muodoin asetuttu jollekin kannalle suhteessa kirkolliskokouksen päätökseen.
Ohjeen julkitulemisen jälkeen julkaistiin huolestuneiden piirien vastalauseita.
Niissä kiinnostaa ensisijaisesti se, tulisiko vastalauseen esittäjien mielestä eri suunnista avioliittoon kirkollisesti pyrkiviin suhtautua arvostavasti vai torjuvasti ja tulisiko ns. perinnäisen kannan vastaisesti toimivia pappeja rangaista.
Ensimmäiseen kysymykseen osa vastalauseen esittäjistä vastasi julkisesti, että he tahtovat ja suosittavat arvostavaa suhtautumista kaikille. Jälkimmäiseen kysymykseen he eivät antaneet vastausta.
Pastoraalisen ohjeen seuraus
Pastoraalinen ohje vakiinnuttaa tilanteen sellaiseksi kuin se on ollut tähänkin asti. Mies–naisparin suhteen erilainen avioliittopari saa avioliittoon vihkimyksen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Käytänne onkin käsitystä vahvempi. Ainakin itse körttiläisen kasvatuksen saaneena olen tottunut ajattelemaan, että jos alkaa olla käsityksiä, niiden oikeampi käsittelyosoite olisi psykiatrinen taho kuin kirkkoherranvirasto.
Mutta suuremman uskon tahot toki saavat tästä löylyä kiukaalle. On kuitenkin turha taistella tutkainta vastaan. Jos repeämää syntyy, syntyy muutaman tuhannen henkilön lämpimiä yhteisöjä.
Se voi olla tietysti tulevaisuus maassa, jossa ollaan jo joiltain osin osa-aika-amerikkalaisia. Ehkä kansankirkon aika tässä merkityksessä on ohi.
Ymmärrän samanmielisten yhteisöjen perustamisen tarpeen. Toisaalta tuumailen, voisiko tässäkin piillä oikein harhaoppi. Ennen muinoin riideltiin siitä, voiko ihminen valita Jumalan. Dogmatiikan näkökulmasta ei, subjektiivisen kokemuksen ns. sanoittamisena kyllä. Mutta dogmaattisesta hifistelystä riippumatta tosi pahaa voi olla, mikäli valtaa alaa sellainen käsitys, että ihminen voi valita lähimmäisensä ja tosiuskovaisensa.
Muutama teologinen kysymys
Riippumatta asian ratkaisusta ja siihen liittyvistä seikoista, mieleeni on väikkynyt seuraavia avioliittoon liittyviä kysymyksiä.
Yksi perinnäinen tulkinta on seuraava. Yhteiskunta on antanut papille vihkimisoikeuden. Vihkiessään parin avioliittoon pappi toimii nimismiehen tai vastaavan virkavaltuutetun sijaisena. Vihkimisen yhteydessä hän siunaa avioliiton, mikä on erityinen kirkollinen ja hengellinen toimenpide.
Jos pappi menettelee näin, hän edustaa maallista valtaa vihkiessään ja kirkollista valtaa siunatessaan.
Tämän tulkinnan mukaisesti nykyistä avioliittolakia vastustava pappi voisi periaatteessa vihkiä vihkiparin kirkossa, mutta jättää sen siunaamatta, mikäli katsoisi, ettei kyseessä ole hengellinen sidos.
Sillä mitä on vihkiminen ja siunaaminen?
Vihkiminen muodostaa jotakin uutta vihityille, kuten vaikkapa vapaamuurarien riiteissä ja yhteiskunnallisessa lainsäädännössä tai vaikkapa pappisvihkimyksessä.
Siunaaminen puolestaan kohdistuu johonkin, joka on jo olemassa.
Katolinen tai ortodoksinen pappi ei vihi jääkiekkojoukkueen pipoja tai tehdasta vaan suorittaa benediktion eli siunaustoimenpiteen jo johonkin olemassaolevaan. Vastaavasti luterilainen pappi kodinsiunausta toimittaessaan ei vihi kotia ja muodosta siihen näin performatiivisesti uutta sidosta vaan ikään kuin valelee kodin Jumalan siunauksella, siiinäkin tapauksessa, että kodin asujat muodostuisivat joko suuntautumistaan harjoittamattomista tai sille käytänneen sovelluksen antavista homoseksuaaleista.
Tässä tapauksessa siunaus ilmeisesti on ongelmaton. Miksi se olisi siinä tapauksessa, että siunataan jo ns. maallisesti vihitty liitto, joko nimismiehen tai pastorin toimesta?
Vai onko niin, että pappi vihkiessään avioliittoon kirkossa ei aivan täsmällisesti vihikään yhteiskunnan avioliittolainsäädännön mukaisesti, vaan siunaus ja vihkimys jotenkin sekoittuvat?
Kirkollinen avioliittovihkimys ei tällöin vastaisikaan avioliittolainsäädännön mukaista toimenpidettä vaan olisi sen kirkollinen laajennus siten, että papin aamen sisältäisikin jotakin itse vihkimystä muuttavaa?
Tässä tapauksessa kirkollisen avioliiton solmiminen ei tarkalleen ottaen tarkoittaisi edes lainsäädännön näkökulmasta täsmälleen samaa kuin maistraatissa suoritettu vihkimys. Vihkimys itsessään sisältäisi hengellisen aspektin.
Jos tämä, hieman katolista avioliiton sakramentin suuntaan koskeva käsitys onkin eräänlainen ”kolmas” Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittoa koskeva ”käsitys”, olisi toivottavaa, että se eksplikoitaisiin.
Tällöinhän olisi mahdollista sellainenkin ratkaisu, että kaikki avioliitot solmitaan maistraatissa ja hengellistä avioliittoa tarvitsevaisille järjestetään kirkoissa erillinen ”sakramentaalinen” avioliittovihkimys, ja miksei myös niille, joille riittää siunaus, siunaustilaisuus.
Lopuksi: Kirkollisten toimitusten tulevaisuudesta
Solmittujen avioliittojen määrä maassamme on vähentynyt voimakkaasti. Näistä yhä vähemmän solmitaan kirkossa. Riittäisi pari virkamiestä, jotka kokoaikatyönään vihkisivät ihmisiä avioliittoon, ei suinkaan satoja pappeja, joiden työsuhteita perustellaan nykyisin osittain vihkimysvelvoittein.
En usko, että tämä kirkossa vuosikymmeniä jauhanut kysymys on erityisen keskeinen kirkon tulevaisuuden kannalta. Ongelmaksi muodostuu kirkollisten hautaansiunaamisten tulevaisuus.
Kun vuosikymmeniä on todettu, että harva kunnanjohtaja ottaisi hautuumaatkin osallensa, on syntynyt painetta, että näin voi käydä, sillä merkittävä osa vainajakokelaista ei koe mielekkääksi kirkollista hautaansiunaamista. Tähän vaikuttaa myös poliittiset rauhoituspäätökset.
Toinen kysymys koskee kasteita. Vaikka rippikoulu kuuluukin edelleen nuorisokulttuuriin, lapsikasteiden määrä vähentyy merkittävällä vauhdilla. Yhtenä perusteena on se, että vanhemmat tahtovat antaa lapsilleen valinnanvapauden ikään kuin se, että ei tullut kastetuksi lapsena ja saanut jonkinlaista kristillistä kasvatusta, olisi ollut lapsen valinta.
Tämä voi johtaa siihen, että aikuiskasteiden määrä jonkin verran tulevaisuudessa lisääntyy. Miten kirkollisissa piireissä suhtaudutaan siihen, että tulevaisuudessa ainakin osa kastetuista on rationaalisia ja järkeviä valitsijoita sen sijasta, että kristilliseen uskoon liittyminen on pitkään ollut maassamme pikemminkin kohtalo kuin ajatustyötä edellyttävä emotionaalinen päätös?
Artikkelikuvassa keskiaikainen saksalainen hääseremonia. Kuva: AnonymousUnknown author, Public domain, via Wikimedia Commons.
'Avioliitto, siunaaminen, vihkiminen ja käytänne' have 6 comments
30.6.2025 @ 17.16 Ilmari Karimies
Kommentoidaan nyt yhtä kohtaa. Petri kirjoittaa:
”Yksi perinnäinen tulkinta on seuraava. Yhteiskunta on antanut papille vihkimisoikeuden. Vihkiessään parin avioliittoon pappi toimii nimismiehen tai vastaavan virkavaltuutetun sijaisena. Vihkimisen yhteydessä hän siunaa avioliiton, mikä on erityinen kirkollinen ja hengellinen toimenpide.”
Tulkita voi olla perinnäinen – ehkä jopa perinnäissääntöön verrattava, kun sitä tietyssä perinteessä hoetaan tosiasioista huolimatta. Luterilaisen teologian mukainen se ei kuitenkaan ole. Nimittäin Petri näyttää ajattelevan, että avioliittoon vihkiminen tai vihkiytyminen ja vihkimisoikeus on yhteiskunnalta delegoitua valtaa. Tätähän se luterilaisen tunnustuksen mukaan nimenomaisesti ei ole. Kristillinen avioliittoteologia luterilaisuuttakin paljon laajemmin ottaen perustuu käsitykselle (kyllä, käsitykselle), että puolisot itse antavat toisilleen avioliiton ilmaisemalla siihen suostumuksensa. Pappi toimii liiton vahvistajana, ei konstituoijana. (Esim. Katolisen kirkon katekismus 1623).
AC XXIII toteaa oikeustilasta: ”…ovat oikeusoppineet viisaasti ja oikein sanoneet miehen ja naisen liittymisen toisiinsa perustuvan luonnonoikeuteen. Mutta kun luonnonoikeus on muuttumaton, niin oikeus avioliiton solmimiseen on pysyvää laatua”.
Oikeus solmimiseen on pysyvää, liittyminen toisiinsa perustuu luonnonoikeuteen.
Yhteiskunnalisena järjestyksenä esivalta ja yhteiskunta luovat avioliittoon liittyviä ja sitä koskevia tapoja ja säädäksiä, mutta oikeus liittoon tai liitto itsensä instituutiona ei delegoidu niiltä. Pappien oikeus avioliittoon oli juuri yksi reformaatioaikaisia kiistakysymyksiä, joihin vastaamisessa tämä näkemys ilmeni, samoin suhtautumisessa avioesteisiin. Samoin se ilmenee Kirkon Baabelin vankeudesta näkemyksessä olla tunnustamatta liitojen purkamisia, vaikka ne olisi solmittu vastoin inhimillisiä lakeja.
Siksi kiista tiivistyy kysymkseen, mitä avioliitto on, eikä sitä voida ratkaista viittaamalla lainsäädäntöön, sillä positiivinen lainsäädäntö on tunnustussa luonnonoikeudelle ja jumalalliselle oikeudelle alisteinen. Ohje tunnustaa sukupuolineutraali liitto menettelytapavirheestä huolimatta on täysin luterilaisen tunnustuksen mukainen, jos liitto itsessään on avioliitto, sen sijaan jos liitto sitä ei ole, inhimillinen laki jonkin tunnustamiseksi siksi on null and void, ja jonkinlaista luomistyön vääristämistä ja pilkkaa. Ristiriita ja kiistakysymys on tässä. Vetoaminen asiassa yhteiskunnalliseen lainsäädäntöön ei riitä, koska avioliitto ja avioliitto-oikeus eivät perustu siihen, vaan kumpuavat itse luomisesta eivätkä ole yhteiskunnan puolisoille delegoimia.
30.6.2025 @ 19.15 Petri
Ilmari, kiitos kommentistasi. Tarkoitukseni ei ole puoltaa jotakin käsitystä vaan esittää kysymys. Avioliiton vihkimysoikeus papeille on kyllå yhteiskunnan lainsäädännössä annettu oikeus, joten tältä osin puolustan tulkintaani. Mitä muistan Eero Huovisen Lutherin Genesis-kommentaarin selityksestä, myös koti on Jumalan säätämys. On paljon hengellisiä yhteiskunnallisia rakenteita, joihin liity samoja kysymyksiä kuin avioliittoasiaan. Mutta niin tai näin, pitäisin tärkeänä, että täsmennettäisiin vihkimisen ja siunaamisen suhdetta sekä myös sitå, mikå on kristillisen avioliiton suhde yhteiskunnallisessa lainsääädännössä säädettyyn avioliittoon.
Lopuksi vitsi: jos pappi vain siunaa vihityn avioliiton ja voi vain vihkiä ja pidättäytyå siunaamasta, eikö tämä olisi paluuta menneisyyteen? Ainakin Urjalassa Väinö Linnan kertomuksen mukaan tapahtui seuraavalla tavalla. Sulhanen antoi vihkitoimituksen jålkeen papille kympin. Pappi katsoi morsianta ja antoi vitosen takaisin.
30.6.2025 @ 19.39 Petri
Palaan vielä hieman luonnonoikeuteen., sellaisena kuin sitå tunnen Tuomas Akvinolaisen tulkitsemana. Luonnonoikeus muodostuu ensijaisesta periaatteesta hyvää on tehtävä ja pahaa vältettävä sekä tästä johdetuista kontingenteista ja aikaan sidotuista tulkinnoista, joista osa tulkitaan luonnonoikeuden ikuiseen perustaan nojautuvina. Tältä pohjin esimerkiksi avioliittoa on tulkittu likeisesti ensimmäiseen prinsiippiin sisältyvänä luonnonoikeudellisena periaatteena, mutta toisaalta ensimmäisen periaatteen ilmaisu ei kätke sitä sisäänsä. Tuomas oli sitä mieltä, että ensimmäisestä prinsiipistä johdetut luonnonoikeudelliset periaatteet ovat pitäviä, mutta myös keskustelunalaisia. Pitää siis paikkansa, tässä perinteessä, että miehen ja naisen välinen suhde on luonnonoikeudellinen, mutta samalla perinne myöntää, että tulkinta tästä voi olla muuttuvainen, sillä se ei muuta luonnonoikeuden ensimmäistä prinsiippiä, jonka mukaisesti hyvää on tehtävä ja pahaa vältettävä.
30.6.2025 @ 21.21 Ilmari Karimies
Petri, tarkempi selvitys luononoikeudesta olisi tarpeen, mutta on selvää, että emme voi suoraan soveltaa Tuomasta luterilaisen käsityksen tulkintaan. Huomoitava olisi vähintään Scotus, Ockham ja Gerson eli käsitykset Jumalan ordinomista järjestyksistä ja yksilöiden luonnollisista oikeuksista, esim. varastaa syödäkseen. Luterilaiset käsitykset luonnonoikeudesta näyttävät liittyvän vahvemmin asetettuihin instituutioihin. Luther suhtautuu tunnetun skeptisesti järjen kykyyn arvioida, mikä on hyvää, ja edellyttävän enemän kuuliaisuutta. Toisaalta tunnustuskirjoissa on periaate, että jos luonto muuttuisi, muuttuisi oikea toimintakin – tätä ei vain (AC XXIII lainaus) näytetä pitävän mahdollisena.
Joka tapauksessa mm. aviolitto on nimenomaisesti näistä yksilöiden oikeuksista kumpuava oikeus; se edeltää yhteiskuntaa ja yhteiskunta tunnistaa sen ja sillä on velvollisuus tunnistaa se – jos se ei tunnista, Luther kehottaa jättämään positiivisen lainsäädännön huomiotta. Esim.
Sanon ja teen kuitenkin kaiken voitavani kehottaessani ja pyytäessäni kaikkia pappeja ja veljiä, että he huomatessaan jonkin avioesteen, josta paavi voi antaa erivapautuksen ja jota ei nimenomaan ole mainittu Raamatussa, vahvistaisivat poikkeuksetta kaikki sellaiset avioliitot, vaikka ne olisikin solmittu jossakin suhteessa vastoin kirkollisia ja paavillisia lakeja. Vahvistakoot he itseään jumalallisella lailla, jossa sanotaan: »Minkä Jumala yhdisti, sitä älköön ihminen erottako» (Matt. 19:6). Sillä miehen ja vaimon liitto perustuu jumalalliseen oikeuteen ja pysyy voimassa, vaikka se olisi tehty kuinkakin vastoin ihmissäännöksiä. Niiden tulee tässä väistyä vähääkään epäröimättä. Sillä jos mies luopuu isästään ja äidistään liittyäkseen vaimoonsa, niin miten paljon suurempi syy hänellä onkaan polkea jalkoihinsa päättömät ja väärät ihmissäännökset liittyäkseen vaimoonsa. Jos joku paavi, piispa tai lakimies purkaa avioliiton, joka on solmittu vastoin jotakin ihmisten säätämää lakia, niin hän on Antikristus ja tekee syntiä luontoa vastaan sekä loukkaa jumalallista majesteettia, sillä tämä sana on horjumaton: »Minkä Jumala yhdisti, sitä älköön ihminen erottako.»
Ota lisäksi huomioon, ettei ihmisillä ole mitään oikeutta säätää sellaisia lakeja ja että Kristus on vapauttanut kristityt kaikista ihmissäännöksistä, erittäinkin silloin, kun on kysymys jostakin jumalallisesta laista, kuten hän sanoo Mark. 2:27 – 28: »Ihmisen Poika on sapatin herra. Sapatti on asetettu ihmistä varten eikä ihminen sapattia varten.» (Kirkon Baabelin vankeudesta, s. 463-464.)
Samassa yhteydessä Luther kyllä toteaa myös: ”Mutta ennen kaikkea ei rakkaus ensinkään tarvitse mitään lakeja.” Mitä voinee tulkita intentio puolesta yhdenmukaiseksi selostamasi Tuomas Akvinolaisen tulkinnan kanssa tai sen ’ylittäväksi’, mutta kuten mainittu, Luther suhtautuu skeptisesti järjen kykyyn tunnistaa hyvä.
Olennaista tässä je erikoista suomalaisessa keskustelussa on minusta se, että luterilainen luonnonoikeusajattelu sisältää vahvan ihmisoikeusajattelun kanssa linjassa olevan ajattelutavan. Valtion tehtävä järjestyksen ylläpitäjänä synnin vuoksi korostuu kyllä myöhemmissä teksteissä, mutta johtunee historiallisista taakoista, että meillä ollaan valmiita lähtemään staristiseen ajattelutapaan, jossa esivalta myöntää oikeudet ja päättää, mikä on hyvää, kun luterilaisuus reformaatioliikkeenä nimenomaan sisälsi vahvaa keskitetyn vallankäytön ja sorron vastustamista.
6.7.2025 @ 15.41 Juha
Aloittaisin siitä, että tunnustetaanko sateenkaariväkeen kuuluvan henkilön usko aidoksi kristityn uskoksi, koska hän on kastettu ( jos on ). Avioliittoon solmiminen liittyy tähän, koska uskotaan Jumalaan. Uskon takia halutaan kirkollista vihkimistä?
No voi olla, ettei ole ns. umpiuskovainen tai aktiivikristitty tai fanaattisen uskossaan, vaan tavallinen talliainen. Anyway. Mikä on pointti?
Mietin myös sellaista tosiasiaa, että monesti avioliitossa seksi loppuu. Ei ole seksiä. Jää yhdessä eläminen ja jakaminen. Miten sitten?
Haluavatko uskovaiset kohdata sateenkaari kristittyä ja kuunnella millaista on elää. Mitä se on? Kiinnostaako edes vai ollaanko halkojen hakkaajia? Kiinnostaako nähdä kurjuus?
6.7.2025 @ 18.32 Juha
Kun nyt ovat alkaneet itse määritellä omaa identiteettiään ja seksuaalisuutta, mikä on minusta vallankumouksellista, niin miksei tätä koeta vapauttavana näkökulmana elämiseen: ulkopuolisilla ei ole siihen nokan koputtamista. Me emme tunne aivoja. Ei tiedetä kunnolla biologiasta, minkä paljasti Ozempic. Siihen asti lihavia syyteltiin lihavuudesta, vaikka lääkärit tiesivät totuuden. Lihavuuteen on monia syitä.
Me olemme todella erilaisia ja yksilöllisiä. Sisäelimet voivat olla ”väärin päin”, mutta ei voi sanoa, että väärin, koska se on variaatio yleisestä. Ihmiset olivat mustaihoisia alunperin, mutta mutaatioiden ansiosta tuli valkoihoisuus, mikä oli poikkeama vallitsevasta.
Mielen alue on samanlainen. Siksi koska evoluutio jatkuu edelleen. Evoluutio ei ole pysähtynyt. Tämä on tosiasia masilmankaikkeuksessa. Tšernobylissä sienet sopeutuivat säteilyyn!