Tunnen kirkollista päätöksentekoa vain lehtitietojen perusteella. Kommentoin asioita tältä pohjalta. Tarkastelen kirkolliskokouksen torjuvaa päätöstä piispainkokouksen esityksestä kahdesta avioliittokäsityksestä sekä piispojen pastoraalista ohjetta näiltä pohjin. Esitän huomautuksen vihkimisen ja siunaamisen eroista. Ja totean, että käytänne vie ynnä että käsitykset ovat ongelmallisia. Lopuksi esitän kysymyksiä ensisijaisesti vihkimisen ja siunaamisen suhteista.
Piispainkokouksen esitys ja kirkolliskokous
Sikäli kuin aviisista oikein luin, piispainkokous esitti kirkolliskokoukselle, että kirkossa voisi olla kaksi avioliittokäsitystä. Tämä ehdotus torjuttiin vähemmistön kantana.
En pitänyt ehdotuksesta, riippumatta suhteestani avioliittolakiin. En tykkäisi osallistua intomielisesti sellaisen kirkon edustajaksi, joka toteaa kuin junanlähettäjä: pikajuna etelästä saapuu raiteelle yksi, mutta en usko sitä.
Tästä syystä yhdyn mielessäni kirkolliskokouksen päätökseen riippumatta siitä, oliko taustalla joitakin muitakin tausta-ajatuksia.
Tämän jälkeen piispainkokous sai tehtäväkseen laatia ”pastoraalisen ohjeen”. Ehkä odotus oli se, että se olisi jotenkin jytäkämpi.
Pastoraalinen ohje ja sen vastaanotto
Piispat julkaisivat pastoraalisen ohjeen. Siinä todettiin, että eri muodoin avioliittoon pyrkiväisiä tulisi kohdella arvostavasti. Lisäksi, että pastoreille ei tulisi seurata rangaistusseuraamuksia, mikäli he vihkimispäätöksen osalta reagoivat näihin niin tai näin.
Ohjeessa ei otettu kantaa kahteen erilaiseen avioliittokäsitykseen eikä näin muodoin asetuttu jollekin kannalle suhteessa kirkolliskokouksen päätökseen.
Ohjeen julkitulemisen jälkeen julkaistiin huolestuneiden piirien vastalauseita.
Niissä kiinnostaa ensisijaisesti se, tulisiko vastalauseen esittäjien mielestä eri suunnista avioliittoon kirkollisesti pyrkiviin suhtautua arvostavasti vai torjuvasti ja tulisiko ns. perinnäisen kannan vastaisesti toimivia pappeja rangaista.
Ensimmäiseen kysymykseen osa vastalauseen esittäjistä vastasi julkisesti, että he tahtovat ja suosittavat arvostavaa suhtautumista kaikille. Jälkimmäiseen kysymykseen he eivät antaneet vastausta.
Pastoraalisen ohjeen seuraus
Pastoraalinen ohje vakiinnuttaa tilanteen sellaiseksi kuin se on ollut tähänkin asti. Mies–naisparin suhteen erilainen avioliittopari saa avioliittoon vihkimyksen Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa. Käytänne onkin käsitystä vahvempi. Ainakin itse körttiläisen kasvatuksen saaneena olen tottunut ajattelemaan, että jos alkaa olla käsityksiä, niiden oikeampi käsittelyosoite olisi psykiatrinen taho kuin kirkkoherranvirasto.
Mutta suuremman uskon tahot toki saavat tästä löylyä kiukaalle. On kuitenkin turha taistella tutkainta vastaan. Jos repeämää syntyy, syntyy muutaman tuhannen henkilön lämpimiä yhteisöjä.
Se voi olla tietysti tulevaisuus maassa, jossa ollaan jo joiltain osin osa-aika-amerikkalaisia. Ehkä kansankirkon aika tässä merkityksessä on ohi.
Ymmärrän samanmielisten yhteisöjen perustamisen tarpeen. Toisaalta tuumailen, voisiko tässäkin piillä oikein harhaoppi. Ennen muinoin riideltiin siitä, voiko ihminen valita Jumalan. Dogmatiikan näkökulmasta ei, subjektiivisen kokemuksen ns. sanoittamisena kyllä. Mutta dogmaattisesta hifistelystä riippumatta tosi pahaa voi olla, mikäli valtaa alaa sellainen käsitys, että ihminen voi valita lähimmäisensä ja tosiuskovaisensa.
Muutama teologinen kysymys
Riippumatta asian ratkaisusta ja siihen liittyvistä seikoista, mieleeni on väikkynyt seuraavia avioliittoon liittyviä kysymyksiä.
Yksi perinnäinen tulkinta on seuraava. Yhteiskunta on antanut papille vihkimisoikeuden. Vihkiessään parin avioliittoon pappi toimii nimismiehen tai vastaavan virkavaltuutetun sijaisena. Vihkimisen yhteydessä hän siunaa avioliiton, mikä on erityinen kirkollinen ja hengellinen toimenpide.
Jos pappi menettelee näin, hän edustaa maallista valtaa vihkiessään ja kirkollista valtaa siunatessaan.
Tämän tulkinnan mukaisesti nykyistä avioliittolakia vastustava pappi voisi periaatteessa vihkiä vihkiparin kirkossa, mutta jättää sen siunaamatta, mikäli katsoisi, ettei kyseessä ole hengellinen sidos.
Sillä mitä on vihkiminen ja siunaaminen?
Vihkiminen muodostaa jotakin uutta vihityille, kuten vaikkapa vapaamuurarien riiteissä ja yhteiskunnallisessa lainsäädännössä tai vaikkapa pappisvihkimyksessä.
Siunaaminen puolestaan kohdistuu johonkin, joka on jo olemassa.
Katolinen tai ortodoksinen pappi ei vihi jääkiekkojoukkueen pipoja tai tehdasta vaan suorittaa benediktion eli siunaustoimenpiteen jo johonkin olemassaolevaan. Vastaavasti luterilainen pappi kodinsiunausta toimittaessaan ei vihi kotia ja muodosta siihen näin performatiivisesti uutta sidosta vaan ikään kuin valelee kodin Jumalan siunauksella, siiinäkin tapauksessa, että kodin asujat muodostuisivat joko suuntautumistaan harjoittamattomista tai sille käytänneen sovelluksen antavista homoseksuaaleista.
Tässä tapauksessa siunaus ilmeisesti on ongelmaton. Miksi se olisi siinä tapauksessa, että siunataan jo ns. maallisesti vihitty liitto, joko nimismiehen tai pastorin toimesta?
Vai onko niin, että pappi vihkiessään avioliittoon kirkossa ei aivan täsmällisesti vihikään yhteiskunnan avioliittolainsäädännön mukaisesti, vaan siunaus ja vihkimys jotenkin sekoittuvat?
Kirkollinen avioliittovihkimys ei tällöin vastaisikaan avioliittolainsäädännön mukaista toimenpidettä vaan olisi sen kirkollinen laajennus siten, että papin aamen sisältäisikin jotakin itse vihkimystä muuttavaa?
Tässä tapauksessa kirkollisen avioliiton solmiminen ei tarkalleen ottaen tarkoittaisi edes lainsäädännön näkökulmasta täsmälleen samaa kuin maistraatissa suoritettu vihkimys. Vihkimys itsessään sisältäisi hengellisen aspektin.
Jos tämä, hieman katolista avioliiton sakramentin suuntaan koskeva käsitys onkin eräänlainen ”kolmas” Suomen evankelis-luterilaisen kirkon avioliittoa koskeva ”käsitys”, olisi toivottavaa, että se eksplikoitaisiin.
Tällöinhän olisi mahdollista sellainenkin ratkaisu, että kaikki avioliitot solmitaan maistraatissa ja hengellistä avioliittoa tarvitsevaisille järjestetään kirkoissa erillinen ”sakramentaalinen” avioliittovihkimys, ja miksei myös niille, joille riittää siunaus, siunaustilaisuus.
Lopuksi: Kirkollisten toimitusten tulevaisuudesta
Solmittujen avioliittojen määrä maassamme on vähentynyt voimakkaasti. Näistä yhä vähemmän solmitaan kirkossa. Riittäisi pari virkamiestä, jotka kokoaikatyönään vihkisivät ihmisiä avioliittoon, ei suinkaan satoja pappeja, joiden työsuhteita perustellaan nykyisin osittain vihkimysvelvoittein.
En usko, että tämä kirkossa vuosikymmeniä jauhanut kysymys on erityisen keskeinen kirkon tulevaisuuden kannalta. Ongelmaksi muodostuu kirkollisten hautaansiunaamisten tulevaisuus.
Kun vuosikymmeniä on todettu, että harva kunnanjohtaja ottaisi hautuumaatkin osallensa, on syntynyt painetta, että näin voi käydä, sillä merkittävä osa vainajakokelaista ei koe mielekkääksi kirkollista hautaansiunaamista. Tähän vaikuttaa myös poliittiset rauhoituspäätökset.
Toinen kysymys koskee kasteita. Vaikka rippikoulu kuuluukin edelleen nuorisokulttuuriin, lapsikasteiden määrä vähentyy merkittävällä vauhdilla. Yhtenä perusteena on se, että vanhemmat tahtovat antaa lapsilleen valinnanvapauden ikään kuin se, että ei tullut kastetuksi lapsena ja saanut jonkinlaista kristillistä kasvatusta, olisi ollut lapsen valinta.
Tämä voi johtaa siihen, että aikuiskasteiden määrä jonkin verran tulevaisuudessa lisääntyy. Miten kirkollisissa piireissä suhtaudutaan siihen, että tulevaisuudessa ainakin osa kastetuista on rationaalisia ja järkeviä valitsijoita sen sijasta, että kristilliseen uskoon liittyminen on pitkään ollut maassamme pikemminkin kohtalo kuin ajatustyötä edellyttävä emotionaalinen päätös?
Artikkelikuvassa keskiaikainen saksalainen hääseremonia. Kuva: AnonymousUnknown author, Public domain, via Wikimedia Commons.
