Augustinus ja Hippokrates

Kontiolahtelainen amatöörifilosofi Markku Kailaheimo on Vartijan lukijoille tuttu monista kirjoituksistaan. Hänen uusin, esseitä sisältävä kirjansa Contra Augustinum, pro Hippocrate ilmestyi viime vuonna Atrain & Nordin kustantamana.

Kirjassa on kaksi pääosaa: Contra Augustinus ja Pro Hippocrates. Augustinusta käsittelevässä osassa on kaksi päälukua: ”Augustinus ja armon umpikuja” ja ”Astrologiasta”.

Pro Hippocrates -osassa on niin ikään kaksi päälukua: ”Sisälsivätkö varhaiskirkon tulkinnat Jeesuksen inkarnaatiosta hippokraattisen oletuksen” ja ”Hippokrateen jumalainen lääkäri-filosofi”.

Kirja päättyy osaan ”Epilogi: Olipa kerran Hippokrates. Amen.”

Augustinuksen armo-opista on kirjoitettu pelottavan suuri määrä magnum opuksia. Ei ihme, sillä Augustinuksen aikalainen Pelagius oli esittänyt merkittäviä haasteita koskien syntiä, perisyntiä (Kailaheimo kuvaa tätä ”perinnöllisenä sairautena”), armoa, vapaata tahtoa, predestinaatiota, pelastusta jne. Jostain syystä Kailaheimo ei käsittele Pelagiuksen opetuksia; maailma voisi kuitenkin olla varsin erilainen, jos pelagiolaisuudesta tai semipelagiolaisuudesta olisi tullut kirkon virallinen oppi augustinolaisuuden sijasta.

Kailaheimo nostaa esiin tuttuja armo-oppiin liittyviä hankalia ongelmia. Jos osa ihmisistä on ennalta valittu pelastumaan, miksi Jeesuksen piti kuolla ristillä pelastaakseen jo ennalta pelastukseen valitun porukan. Ne, joita ei ole valittu pelastukseen, jatkavat matkaansa helvettiin – mutta miksi? Jos ihmisellä ei ole vapaata, syntiinlankeemuksessa turmeltunutta tahtoa, miten hän voi olla vastuussa mistään päätöksistään ja teoistaan?

Nämä kysymykset liittyvät kirjaimellisesti ”teologiaan”, oppiin Jumalasta. Jos Jumalan oletetaan olevan, kuten klassinen teologia näyttää opettavan, samanaikaisesti kaikkivoipa, kaikkitietävä ja kaikkihyvä, olemme suurissa ja ylitsepääsemättömissä vaikeuksissa.

Hyvä esimerkki tästä on vanha tuttu rippikoululaisen kysymys: jos Jumala on kaikkivaltias, voiko hän luoda niin ison kiven, ettei jaksa nostaa sitä? Riippumatta siitä, miten tuohon kysymykseen vastataan, ajaudumme mahdottomiin ongelmiin. ”X on kaikkivaltias” on väitelause, joka on looginen musta aukko; jos x on kaikkivaltias, voiko x tehdä itsestään ei-kaikkivaltiaan jne.?

Jumalan kaikkitietävyys johti Augustinuksen pitkiin pohdintoihin predestinaatiosta. Jos Jumala on kaikkitietävä, silloin hän tietää kaiken ennakkoon. Luodessaan ihmisen Jumala siis tiesi, että ihminen mokaa. Miksei Jumala sitten luonut ihmistä sen verran paremmaksi, ettei hän mokaisi? Silloin Kristusta ei olisi tarvittu pelastustyöhön, hänen ei olisi täytynyt kärsiä kidutuksista ja tuskallisesta kuolemasta. Ja koska Jumala on kaikkihyvä, luulisi hänen halunneen ihmisen olevan sen verran paremman, ettei ihmisuhria tarvittaisi. Mutta koska Jumala on kaikkivoipa, kaikkitietävä ja kaikkihyvä, kaikki mikä tapahtuu on siis hyvää – kidutukset, kärsimykset, holokaustit, sodat, pandemiat.

Vaikuttaa siltä, että klassisen teologian teistinen absolutismi johtaa absurdeihin johtopäätöksiin. Ainoa ulospääsytie on hylätä jokin teistisen absolutismin kolmesta osasta.[1] Tai sitten todeta teologisten pelkureiden tavoin, että kyseessä on mysteeri, joka on inhimillisen ymmärryksen ulottumattomissa.

Kailaheimon ensimmäisen luvun otsikko ilmaisee lyhyesti, mihin Augustinuksen armo-oppi johtaa – armon umpikujaan. Epäilemättä Augustinus itsekin tiesi tämän.

“Astrologia” -luku liittyy Augustinuksen näkemyksiin predestinaatiosta; jos ihmisen kohtalo riippuu tähtien sijainnista hänen syntymähetkenään, silloin Jumalan asema alistetaan tähtien valtaan. Kailaheimo esittelee kiinnostavasti keskusteluja kaksosten sairasteluun liittyvistä spekulaatioista. Eikö kaksosilla pitäisi olla sama kohtalo? Toisaalta, kaksi ihmistä eivät synny samaan aikaan, vaikka olisivatkin kaksosia. Tuo pieni ero saattaa riittää selittämään erilaiset kohtalot.

Näyttää siltä, että Kailaheimo tuntee antiikin ajan stoalaisten ja muiden filosofien astrologisia keskusteluja varsin hyvin. Mielenkiintoista on, että samaa keskustelua käydään edelleenkin, tosin tuskin filosofien kesken. Jos ihmiskohtalot eivät johdu tähtien asennosta syntymähetkellä, entä sitten Jumalan kauko-ohjauksesta? Donald Trump ainakin vaikuttaa uskovan näin: Jumala pelasti hänet murhaajan luodilta, koska Trumpilla on tärkeä asema Jumalan suunnitelmissa.[2]

Kirjassa on huomionarvoisia oivalluksia, kuten esimerkiksi se, että Augustinus hylkäsi astrologian ennustukset, mutta hän itse teki ”epäilyksettömiä” ennusteita kuolleiden ylösnousemuksesta – siitä huolimatta, että kummankaan näkemyksen tueksi ei ole hyvin perusteltuja todisteita.

Kirjassa on lukuisia sitaatteja, mutta valitettavasti ilman tarkempia lähdeviittauksia muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta. Ansiokasta on, että kunkin sitaatin kirjoittaja mainitaan samoin kuin lähde sekä suomeksi että alkukielellä. Joissakin kohdin olisi ollut hyvä ilmoittaa alkukielessä käytetty sana, eikä lähteä tekemään johtopäätöksiä suomenkielisen käännöksen sanoista. Kailaheimo lainaa Tertullianusta huomauttaen, että ”samankaltaisuus” ei välttämättä ole ”samanlainen”. Kristuksen luontoa käsittelevissä keskusteluissa käytiin kiistaa aiheista ”homoiousios” ja ”homoousios” – onko Kristuksen luonto olemukseltaan samankaltainen vai samaolemuksellinen Jumalan kanssa. Vivahde-erot näkyvät kreikankielisissä, mutta eivät suomenkielisissä ilmauksissa.

Kiinnostava on Kailaheimon ehdotus siitä, että ensimmäisten kristillisten vuosisatojen kristologiset konseptiot olisivat saaneet inspiraationsa Hippokrateen humoraaliopista ja sen eri versioista, joissa vastakkaisuusperiaatteella (kuumaa viilennettiin ja kuivaa kostutettiin) ja samankaltaisuusperiaatteella (samanlaisella parannetaan samanlaista, meidän aikamme homeopatia) on johtava rooli. Tertullianuksen kirjoitus aiheesta viittaa siihen, että Kailaheimon ehdotus on varteenotettava. Sanotaanhan vanhassa, 400-luvulta peräisin olevassa ortodoksisessa pääsiäistroparissa: ”Kristus nousi kuolleista, kuolemallaan kuoleman voitti” (virsi 90). Kuolema siis parannetaan kuolemalla!

Kaileheimon ehdotusta tukee myös se, että filosofeja kutsuttiin sielun lääkäreiksi. Koska antiikin aikana tieteiden eriytyminen ei ollut kehittynyt, oppineiden terminologia oli pitkälti yhteistä. Filosofia/teologia lainasi lääketieteestä ja päinvastoin. Tätä ilmentää myös Augustinuksen kuvaukset Kristuksesta lääkärinä.

Kirjan lopussa Kailaheimo esittää, että Augustinuksen oppi pahasta hyvän puutteena näyttäisi tulevan Hippokrateen humoraaliopista: ”Ihmisen olemassaolo… on hyvää, kun hän on terve ja ruumiinnesteet ovat tasapainossa. Nesteiden epätasapaino taas tarkoittaa, että jotakin on joko liikaa tai liian vähän, eli jotakin puuttuu”. Näkemyksensä tueksi Kailaheimo lainaa Augustinusta, valitettavasti ilman lähdeviittausta, jossa puhutaan sairauksista hyvän puutteena ja terveyttä tilaksi, jossa hyvä ei puutu.

Kailaheimon esseekokoelma on osittain Timo Nisulan Augustinus -teoksen ja Juha Pihkalan Yksi kahdessa. Kristus-uskon historia varhaisen kristikunnan aikana -teoksen referaattia. Ansiokasta on Kailaheimon huomautus siitä, että lääketieteellisillä käsitteillä näyttää olleen vaikutusta nimenomaan kristologisten konseptioiden kehittymiseen varhaisen kristikunnan aikana. Jo yksistään tästä syystä kirja, samoin kuin sen lukijaystävällinen koko ja sivumäärä (115), on suosittelemisen arvoinen.

Viitteet

[1] Charles Hartshorne on käsitellyt näitä kysymyksiä oivallisessa teoksessaan Omnipotence and Other Theological Mistakes (State University of New York Press, Albany, 1984).

[2] Nils Mustelin esitti 1980-luvulla hauskan parodian astrologiasta, uudesta ”tieteenalasta” nimeltään sporalogia. Teorian mukaan kunkin raitiovaunun sijainti vaikuttaa suuremmalla painovoimalla kuin kaikki planeetat yhteensä Helsingin asukkaisiin. Tähdistä ennustaminen muuttuu raitionvaunuista ennustamiseen. Tätä varten Mustelinin mukaan meidän pitäisi laatia raitiovaunuhoroskooppeja.

Arvioitu teos: Markku Kailaheimo: Contra Augustinum Pro Hippocrate. Atrain & Nord [2024]. 115 s.