Uskontojen toivottuun dialogiin on viitattu viime aikoina useissa puheenvuoroissa. Mielessä on 2019 julkaistu kirja (Heikki Pesonen, Tuula Sakaranaho, Sini Paukkunen, Uskonto ja maailmanpolitiikka, Gaudeamus 2019) ja Horisontti-ohjelma 17.3.2019. Paavi Franciscus aiheutti kirkossaan konfliktin puhuessaan eri uskontotraditioiden pyrkimyksestä kuin eri polkuina kohti jotain yhteistä. Hans Küng oli kirkkonsa herättelijä, jota ajoi visio yhteisen maailmaneetoksen muotoilusta. Sylvia Akar ja Riikka Tuori kirjoittivat asiallisen artikkelin ”Saman puun hedelmiä – juutalaisuus, kristinusko ja islam” Duodecim-lehdessä vuonna 2013. Tuore uusi esimerkki on Saksassa noussut hanke House-of-One, jossa ajatuksena on Aabrahamin perinteestä nousseiden maailmanuskontojen ymmärtämystä ja rinnakkainelon mahdollisuutta rakentava dialogi.
On tarpeen tehdä ero synkretismin ja vuoropuhelun välille. Historiassa on esimerkkejä yrityksistä sulauttaa uskontoja toisiinsa – huonoin tuloksin. Jos tavoitteena on oman perinteen kunnioittaminen ja samalla pyrkimys toisten uskonnon suuntauksien ymmärtämiseen ilman nujertamisen ajatusta, on ehkä parempi mahdollisuus rakentaa ehjempää maailmaa. Tällaista pyrkimystä kutsun syväekumeniaksi.
Rakentavaan dialogiin voi kuulua myös kyseleminen, kriittinen pohdinta, pohjiin ulottuva perusteiden etsintä, debatti. Ei olisi pahitteeksi, jos jokaisen yli 100 vuoden ikään ehtineen uskonnollisen suunnan sisällä heräisi etsinnän, tuoreutumisen ja uusien ajatuksien pyrkimys. Tätä voi sanoa jatkuvan reformaation ajatukseksi silläkin uhalla, että vakiintuneissa kirkkokunnissa ja herätyksen suunnissa reformaation ajatus on kauhistus. Jopa muotoseikoista tinkiminen luokitellaan modernismin saastaksi, liberalismin tartunnaksi, turvan ja totuuden huojuttamiseksi.
Historia ja kritiikki koskee kaikkia
Oma sukuperintöni nousee pohjoisen Euroopan protestanttisen kristinuskon juuresta. Sisällytän kotoisan ja minulle tärkeän luterilaisen kirkon samaan joukkoon, jolle toivon jatkuvan reformaation ilmapiiriä, karstaa irrottavaa kuluttavan tulen käsittelyä, ruumenien polttamista ja ytimen karkaisua. Kuitenkin eri tavalla, kuin sisarkirkkomme piirissä toimivat apologian kellokkaat, jotka löytävät helposti protestantismin opetuksista 10 pahinta eksytystä. Historiakriittisen tutkimuksen tarve koskee kaikkia, mutta aivan erityisesti islamia, jossa historiaan paneutuva kriittinen eksegetiikka on lähes tuntematonta. Vähäisiä merkkejä kerrotaan olevan nousemassa, mutta nekin lähinnä islamin valta-alueen ulkopuolella.
Juutalaisuus on uskonto, jossa on ollut kiivas sisäinen debatti käynnissä jo ennen ajanlaskun alkua. Muistamme Jeesuksen ajan suuntaukset fariseukset, saddukeukset, selootit, essealaiset. Nykyajan suuntia ovat mm reformi-, ortodoksijuutalaisuus, haredit/ultraortodoksit, rabbiininen juutalaisuus versus karaiitit. Ehkä oman historian kunnioitus on johtanut siihen, että juutalaisuuden suuntien kesken näyttäisi vallitsevan tietty tahdikkuus nujertamisen sijaan. Ehkä tunnen asiaa huonosti ja projisoin harhaisen luulon havaintojeni tulkinnaksi.
Diversiteetti, kiistat ja ajatusten liikahdukset
Kristinuskon etiologia, lajiutuminen ja diversiteetti on tunnetusti mutkikas ja traaginen kertomus, jonka draaman tihentymiä ovat irti murtautuminen juutalaisuudesta, kristologiakiistat, kasvu imperiumin uskonnoksi, Rooman hegemonisen kirkon rakentuminen, Itä-Länsi repeämä, ristiretkien kausi, reformaation kapina ja uskonsodat, protestantismin sirpaloituminen.
Nyt kysyn, millaiset ajatustapojen liikahdukset voisivat lieventää katsomusleirien erimielisyyttä ja mahdollistaa rinnakkain eloa saman maan ja jopa saman kaupungin sisällä. Keskityn Aabrahamin juuresta kasvaneiden uskontojen verkostoon. Ymmärryksen lisääminen ja hyväksyvä kunnioitus näiden välillä voisi lisätä uskontojen globaalia rinnakkaineloa laajemminkin. Mielessä esimerkiksi Persian, Intian ja Kiinan henkisyyden vuosituhantinen historia.
Usein toistuva kompakysymys ja riidan aihe juutalaisuuden, kristinuskon ja islamin kesken on seuraava: Kaikki kolme puhuvat samasta Aabrahamin Jumalasta, mutta monet kiivailijat kiiruhtavat kieltämään, että tarkoittavat samaa. Puhuvat salatusta ja näkymättömästä ilman täsmentävää määritelmää. Silti katsovat aiheelliseksi väittää, että se ai ainakaan ole sama kuin noiden kahden muun tradition puheessa. Olisi edistystä myöntää, että kaikki puhuvat samasta mysteeristä mutta ymmärtävät asian eri tavoilla.
Kristinusko syntyi lahkona
Kristinusko alkoi juutalaisen kulttuurin sisällä eksentrisenä lahkona. Jeesus oli juutalainen nuori mies, joka otaksuttavasti tutkiskeli uskontonsa tekstejä, opetti hurskauden ja lähimmäisyyden ihanteita, läpivalaisi tekopyhyyden taipumustamme ja julisti toiveikkaita käsityksiä mm. lähestyvästä aikojen käänteestä. Mitä jos Jeesus-liike olisi hyväksytty juutalaisuuden sisällä omaperäisenä ilmiönä, joka oli protesti sekä juutalaisen uskonnon lakitraditiota kohtaan ja samalla kuin huutomerkki ja piikki Rooman imperiumin jumalsysteemin kyljessä? Rooman keisarivalta vainosi kristittyjä jumalankieltäjinä. Juutalaiset alkoivat nähdä Jeesusliikkeen loukkauksena monoteismin oppiin nähden. Kun kristinusko valloitti hallinnon ja eliitin kerroksia, juutalaisuutta kohtaan kehitettiin solvaava narratiivi.
Nykyään näemme ympärillä uushengellisyyden, karismaattisuuden, immateriaalisten henkivaltojen väitteitä ja vaihtoehtouskonnollisuuden aaltoja. Tätä muistuttava henkisyyden kauppatori oli vilkas jo Rooman imperiumissa kristinuskon syntymisen aikoihin. Gnostilaisuus, Persian uskontohistorian heijastukset, auringon kultti ja muut Egyptin uskontojen, Rooman pantheonin ja hellenismin kulttuurivaikutteet muodostivat esoterian kasvuston, johon verrattuna nykyajan uusnoituus ja henkien manaus eivät ole järin uusia tai kummallisia.
Juutalaisuus ja kristinuskon lohkeaminen
Tuntuu siltä, että ajanlaskun alun juutalaisuus ja myöhemmin rabbiininen juutalaisuus oli tällaiseen henkisyyden markkinahulinaan nähden oppositiossa – VT:n jykevän monoteismin ryhdin tukemana. Juutalaisuuden sisällä kehittynyt Jahve-uskonto oli kuin valistuksen kaltainen konsolidoiva kehityskulku, jossa jumalmaailman esoteerinen sekamelska korvautui yhdellä – pappien ja skribenttien luomalla rakennelmalla. Juutalaisuuden piirissä kunnioitettiin joidenkin ajattelijoiden mielissä teorian abstraktia luonnetta, tuntemattoman kätketyn jumaluuden mielikuvaa. Näytti vallitsevan kaksi katsantoa transsendenssiin. Toisaalla mystiikan kunnioitus ja Jumalan nimeämättömyyden ajatus (2 Moos 3:14: ”Minä olen se, joka olen.”). Toisaalla oppi laista yksityiskohtaisen jumalan tahdon toteuttamisena perusteellisen elämän tapoja ja muotoja koskevan säännöstön muodossa. Jumaluuden mysteeriä kunnioittavan teologian juuria ovat mm juutalaisen filosofin Filon Alexandrialaisen (oli Jeesuksen aikalainen!) ajatukset.
Kristinuskon lohkeaminen juutalaisuudesta ja kehittyminen dogman eri versioiden säätämäksi rakennelmaksi vei vuosisadan ja itse asiassa useampia. Tähän on paneutunut viime vuosina myös juutalainen historiatutkimus. Paula Fredriksen on pohtinut Paavalin hämmentävää ongelmaa, Jonathan Adler Jahve-uskonnon muotoutumista ja Michal Bar-Asher Siegal rabbiinisen juutalaisuuden ja mm babylonialaisen Talmudin ja varhaisen kristinuskon yhteyksiä.
Kristologiakiista oli ensimmäisten kolmen vuosisadan kuumottava aihe. Tapahtui aikana, jolloin kristinusko oli leviämässä imperiumin laajuuteen, rajoina Britannia, Pohjois-Afrikka, Persia ja Kauko-Itä kenties Intiaan asti. Ensimmäinen huomattava skisma oli kehittymässä. Kristinuskon nousu kiistojen ja vainojen aikojen läpi Rooman imperiumin uskonnoksi oli paitsi uskonnollinen myös yhteiskunnallinen ja poliittinen prosessi, jossa keisarin ja valtakoneiston strategialla oli keskeinen osa. Kuuluisa tapahtuma oli Nikean kokous 325. Sen taustana oli Aleksandriassa vaikuttaneen teologin ja seurakunnan vanhimman kerettiläiseksi koetut ajatukset Jeesuksen ihmisyyden ja jumaluuden kaaviosta. Spekulaatio asiasta oli jatkunut 200 vuotta, aiheesta oli noussut kokonainen viisastelun tutkimusala, jossa mukana käsitevälineitä hellenismin ja gnostilaisuuden pohdinnoista Platonia myöten. Kristikunta oli jakautumassa kiistan osapuoliin. Keisari Konstantinuksen koolle kutsuma konferenssi nykyisen Turkin alueella Nikeassa oli tarkoitettu tyynnyttämään muhiva riita. Sen sijaan, että olisi todettu eriävien ajatustapojen oikeutus, ratkaisuksi tuli jyrätä näkemykset yhteisen dokumentin alle.
Nikea ja kohtalokkaat seuraukset
Synodaalisuus, kirkkokansan sovinnallinen dialogi ja ajatustapojen rikkaus filosofisesti syvien kysymysten kohdalla suljettiin ulos isäntävallan voimalla. Yksityisajatteva presbyteeri oli mahdoton sulatettavaksi. Nikean pakotetulla julistuksella saattoi olla kirkkoa rakentava vaikutus, mutta väitän, että samalla syntyi siemenet kahteen katastrofiin.
Kristinuskon ja juutalaisuuden eroprosessi saattoi jo olla finaalissa, mutta viimeistään tuolloin kristinuskon toteemiksi julistettu kolminaisuus-terminologia sulki veljeyden mahdollisuuden. Yhtä dramaattinen seuraamus nähtiin 300 vuotta myöhemmin. Arabian nimimaalla oli asutusta, paimentolaisia ja pysyvämpiäkin yhdyskuntia, joissa tunnettiin maailmanuskontojen vaikutusta. Noin vuonna 600 nuori mies, sittemmin tunnettu nimellä Muhammed aloitti herätystä ja hartautta julistavan uskonnollisen liikkeen. Dramaattinen avoin kysymys on, miksi tästä paikallisesta herätysilmiöstä syntyi uusi, aluksi paikallinen ja lopulta maailmalle laajentunut uskonto.
Juutalaisuus oli tunnettu uskonto Arabian niemimaalla joillakin paikkakunnilla jo kauan ennen Jeesusta. Muhammedin ilmaantuessa kristinusko oli vaikuttanut jo 500 vuotta. Miksi Muhammed ei liittynyt näihin tarjolla olleisiin vakiintuneisiin uskonnon muotoihin? Oliko näissä vanhoissa opeissa jotain toksista, ulos sulkevaa tai jopa vihamielistä, joka antoi Muhammedille syyn karttaa heitä? Soisin historian tutkimuksen perehtyvän tähän kysymykseen. Oliko esimerkiksi juutalaisuuden etnistä identiteettiä ilmentävä, määrä-muotoinen ja suljettu perinne este? Kristinuskon tradition sisällä oli vuosisatoja kestänyt kristologiakiistojen aika, oikeaoppisuuden ottelu. Jeesuksen hahmo oli kiistelty aihe sekä kristinuskon yhteisöjen sisällä että suhteissa juutalaisiin.
Ehkä Muhammed katsoi voivansa aloittaa puhtaalta pöydältä ja koota missionsa ainekset valikoivasti alueella tunnettujen maailmanuskontojen sisällöistä. Mainittujen lisäksi Arabian alueella oli yhteydet myös Persiaan, zarathustralaisuuteen ja gnostilaisuuteen. Muhammed kunnioitti juutalaisuuden keskeistä monoteismin julistusta ja yhtyi kritiikkiin koskien oppia kolminaisesta jumaluudesta. Siksi rohkenen esittää kohtalokkaan hypoteesin. Oliko Nikean kokouksessa synnytetty uskonnon määritelmä yksi syy islamin irtiottoon kristinuskon traditiosta? Lähes puolet kristikuntaa oli jo kallistunut areiolaisen ajatustavan kannalle. Tämä olisi mahdollistanut paremmin Jeesus-liikkeen yhteydet juutalaisuuden ja myöhemmin myös islamin suuntaan. Olisivatko vuosisadoiksi jähmettyneet viharakenteet jääneet lievemmiksi Aabrahamin perintöä jatkavien katsomusrakenteiden välillä?
Artikkelikuvassa Alexandrian kaupunki ja majakka Luigi Mayerin maalauksessa 1700-luvun lopulta. Kuva: Luigi Mayer, Public domain, via Wikimedia Commons.
'Aikajanan solmuja: Alexandria, Nikea, Mekka' kirjoitusta ei ole kommentoitu
Be the first to comment this post!