Jumalan äidillisyydestä

Ponssen Juha Vidgren vastasi joitakin ajastaikoja sitten journalistin kysymykseen, mikä on hyvä johtaja, että keskisuuren savolaisen maatilan emäntä.

Ponsse on se metsäkonevalmistaja, jonka perustaja Einari oli kuolla pöllien alle ja siksi tuumasi, että tarvitaan kone. Prototyyppi oli traktoriin liitetty harvesteri, joka valitettavasti kulki vain taaksepäin.

Kylällä juoksi kulkukoira Ponsse ja ihmiset ihmettelivät Einarin konetta kysellen, että mikäs Ponsse se tuo on.

Vieremän kunta antoi kuitenkin äänen parin enemmistöllä Einarille kehittämislainan ja näin alkoi maailmanvalloitus.

Kenties hieman samanlainen kohtalo on ollut kristinuskon historiassa Jumalan äidillisyyden ajatuksen kohtalo.

Pohdin asiaa seuraavilla riveillä. 

Jumalan äitiys perinnäisessä teologiassa

Ajatus Jumalasta äitinä tai Jumalan äidillisistä ominaisuuksista ei ole perinnäiselle teologialle erityisen vieras.

300-luvulla elänyt Gregorios Nyssalainen kirjoittaa Laulujen laulun selityksessään, että sukupuolimääritelmät eivät päde Jumalaan. Jumala on yhtä hyvin isä kuin äitikin. Äiti ja isä viittaavat Jumalasta puhuttaessa samaan, sillä Jumala ei ole mies tai nainen. Kun Jumalaan viitataan vertauskuvalla äiti, tämä vain vahvistaa Hänen ominaisuuksiensa ymmärtämistä.

Keskiajalla Anselm Canterburyläinen selostaa jumalallisen hellyyden feminiinistä luonnetta: Jeesus on kuin lintuäiti, joka sulkee pesäänsä armoa kaipaavat. Erityisen usein jumalallinen äitiys korostuu Bernhard Clairvauxlaisen teksteissä. Niissä Kristus on imettäjä, ja luostarin hyvä johtaja on kuin Ponssen Vidgrenin mainitsema savolaisen maatilan emäntä.

Englantilainen Juliana Norwichilainen kehitti näitä ajatuksia eteenpäin, vaikka ei olekaan tiedossa, millainen tekstuaalinen vaikutushistoria on hänen kirjoitustensa taustalla. Paavo Rissanen on suomentanut Norwichilaisen teoksen nimellä Jumalan rakkauden ilmestys vuonna 1985. Kovista sairauksista kärsinyt Juliana kirjoitti, että Kristus on äiti. Jumala on kotoisa, kohtelias, suorastaan pullantuoksuinen. Mitä kauheampia kärsimykset ovatkaan, sitä lähempänä ne ovat äiti-Kristuksen kokemia.

Norwichilaisen ajatusten kaukaisia kaikuja voi kuulla 1900-luvun brittiläisessä runoudessa erityisesti W. H. Audenin tuotannossa. Auden katsoi, että hirvittävälle vuosisadalle syntyminen merkitsee jotakin, jota hän nimitti termillä luck ja joka oli hänen vastineensa termille armo.

Nämä teologianhistorialliset viitteet synnyttävät mietteitä menneen aatehistorian yksipuolisten tulkintojen osalta niin sanotun patriarkaalisen perinteen tulkinnassa.  Esimerkiksi Mary Dalyn torjuva ja kristillisen historian yksipuolisesti patriarkaaliseksi tulkitsema teoria on historiallisesti ongelmallinen, toisin kuin esimerkiksi Sallie McFaguen sovittelevampi teoria. Samalla patristiset ja keskiaikaiset näkemykset ovat perinnettä, joka on nykyisen feministiteologian taustalla. Ne eivät ole täysin vieraita edes vanhoillisena pidetylle Katoliselle katekismukselle, jonka mukaan kokemukset isästä ja äidistä ovat sukupuolettomaan Jumalaan liittyvien mielteidemme kasvualusta.

Venäläisen imperialismin feminiini tausta

Oman lukunsa muodostaa 1800-luvun lopulla kehkeytynyt venäläinen sofiologinen koulukunta, joka yhdisti hegeliläistä filosofiaa ja venäläistä mystiikkaa toisiinsa. Sen mukaisesti kirkossa vallitsee jumalallinen naispuolinen Sofia, jumalallinen Viisaus, joka sitoo kirkon jäsenet näiden persoonallisen identiteetin ylittävään yhteyteen (sobornost).

Tämäkin perinne oli vahva ja se vaikutti vielä ennen toista maailmansotaa Sergei Bulgakovin teoksissa, joskin Moskovan patriarkaatti tuomitsi nämä hereettisiksi.

Venäjän hengen tulkitseminen Sofian äidinkasvojen valtaamaksi on yksi niin sanotun isovenäläisen ajattelutavan taustatekijä. Varhaisen Moskovan patriarkaatin tuomion lisäksi se on saanut osakseen kritiikkiä myös Bulgakovin aikalaisilta. Pavel Florenski kirjoitti teoksessaan Venäläisen teologian tiet, että Äiti-Venäjä on ailahteleva prostituoitu, joka ei ole löytänyt vakautta vaan tunnemyrskyissänsä on altis pettäjille.

On tietysti monimutkainen kysymys, millä tavoin venäläinen feminismi on vaikuttanut nykyiseen feministiseen teologiaan. Jääköön tämän selvittäminen tieteellisen tutkimuksen tehtäväksi. On kuitenkin vaikea välttää näppituntumaa, että sillä on yhteyttä vasemmistolaistaustaiseen feministiseen teologiaan sen taistelevassa muodossa.

Oman kysymyksensä sen osalta muodostaa se, voiko kukaan olla kovinkaan kauan Pyhä Yrjänä muuttumatta lohikäärmeeksi. 

Sokea äiti ja Jeesuksen mummo

Suomalaisessa hengellisessä perinteessä erityisesti Terho Pursiaisen teos Sokea äiti (1984) on ollut pysäyttävä. Pursiaisen teoskin nojautuu pääosin perinnäiseen teologiaan mutta tuo esille sen kiivaita puolia.

Jumala on tässä teoksessa hurja alkuperäinen elämänvoima, joka ei ole vielä valinnut itseään. Näin Pursiainen kuvaa klassisen teologian kuvaamaa alkutilannetta, jossa Jumala olisi voinut valita toisenkinlaisen maailman kuin valitsi. Pursiainen tahtoo riisua Jumalan pyhäksi salaisuudeksi teologisista mielteistä ja kulkea ikään kuin maailman luomiseksi tulkitun tilanteen taakse.

Yllättävältä taholta syntyy myös toinen äidillinen jumalamielikuva. Se on Juice Leskisen esittämä, laulussaan Jeesuksen mummu:

Ovikello soi, Jeesus tulee kotiin
Itkee Maria mut mummu, hän vain häärää
Hän on vittuuntunut alituisiin sotiin
Mutta rakkaus ei koskaan ole väärää
Anna hehkuu nutturassaan, huutaa päivänsäteen
Kaataa vettä lapsenlapsen rommitotiin
Synninsaarnaajat saa kaikki vetää käteen. 

Päätelmiä

Edellä sanotun perusteella on kiistatonta, että Jumalan äidillisyyteen liittyvät tulkinnat eivät ole vierasta viljelystä tai jotakin pakanallista tuontitavaraa.

Teemaan liittyy kiinnostavia teologian- ja aatehistoriallisen tutkimuksen kysymyksiä.

Voitaisiinko hengellisissä ja kirkollisissa kiistoissa ottaa hieman enemmän Jeesuksen mummon asennetta, puolin ja toisin?

Artikkelikuvassa Angelos Aktotandosin maalaama kreikkalainen ikoni Pyhä Anna Neitsyen kanssa, Kuva: Public domain, Wikimedia Commons.