Patriarkka Kirill valjastaa kirkkonsa kielen ja kuvaston sodan tueksi

Venäjän ortodoksisen kirkon johtajan Moskovan patriarkka Kirillin nimissä on julkaistu loppukesällä 2026 jo kolmas sotaa käsittelevä kirja[1]. Nyt julkaistu SOTA: Näkyvien syiden ja seurausten tuolla puolen käsittelee nimiösivunsa mukaan sodan metafysiikkaa, uhrautuvaisuuden, sankaruuden, isänmaallisuuden ja voiton käsitteitä erityisesti hengellisestä näkökulmasta. Näiden ohella patriarkka Kirill tai hänen nimissään kirjoittava toimituskunta käsittelee sodan sovitusmerkitystä ja seurauksia, määrittelee Venäjän metafyysisiä rajoja ja sodan rodullista ulottuvuutta.

Kirjassa esitetään uskomattomia väitteitä ja sen näkökulma on korostetun venäläinen. En arviossani suodata ja oikaise jokaista väitettä. Tämä ei tarkoita sitä, että olisin samaa mieltä tai haluaisin propagoida venäläistä näkemystä.

Kirjan sanoma tiivistyy seuraavasti: ”Koska kaikki maailmassa johtuu hyvän ja pahan kohtaamisesta, sodan lopputuloksen määrää Jumala, ja sen voittaa se, joka on valon puolella.” Patriarkka ei pohdiskele sodan oikeutusta, sen aiheuttamia kärsimyksiä ihmisille ja ympäristölle, vaan toteaa venäläisen kansan velvollisuudeksi ja kutsumukseksi ”olla Herran sotureita, jotka vastustavat pahaa ja puolustavat korkeita moraalisia ihanteita, ja jotka eivät saa väistää historiallista velvollisuutta olla voittajia.”

Patriarkan teos käsittelee lähes jokaisessa luvussaan Neuvostoliiton osallistumista toiseen maailmansotaan vuosina 1941–1945 käydyn ”suuren isänmaallisen sodan” puitteissa. Tämä ”suuri kertomus” esittää neuvostomaan joutuneen yllättäen täysin ylivoimaisen vihollisen hyökkäyksen alaiseksi ja selvinneen tässä taistelussa ihmeen kautta voittajaksi. Materialistinen neuvostonarratiivi, johon myös nykyiset venäläiset yleiset historian esitykset tukeutuvat, esittää voiton syyksi ihmisten lujuutta ja valtion kykyä organisoida hyökkääjän lyömisessä tarvittava sotilaallinen ja teollinen kyky. Muiden liittoutuneiden maiden osuus ”fasistien” lyömisessä ohitetaan tai jätetään jopa mainitsematta.

Patriarkka Kirillin näkemys tuo tuttuun kertomukseen uuden näkökulman. Hänen hengellisen historiantulkintansa mukaan Neuvostoliitto kykeni lyömään Saksan ja sen kanssa hyökänneen ”koko Euroopan” siksi, että ateistisista kampanjoista huolimatta ortodoksinen usko ei ollut kokonaan kadonnut maasta. Venäläiset ja maan taivaalliset esirukoilijat kääntyivät Jumalan puoleen, jonka avulla he saavuttivat ihmeen kautta voiton ja vapauttivat Euroopan natsismin ikeestä. Ihme ei tullut tyhjästä, vaan se konkretisoitui Kirillin mukaan kansan antamana suunnattomana ihmisuhrina, joka ei olisi ollut mahdollista ilman venäläisten lujaa kristillistä uskoa iankaikkiseen elämään.

Ei ole yllätys, että patriarkka näkee ”Venäjän sotilaallisen erikoisoperaation” Ukrainassa samankaltaisena oikeutettuna taisteluna Venäjän olemassaolosta. Kannustus itsensä uhraamiseen rintamalla on päällekäyvää.

Kirja esittelee patriarkan aiemmin saarnoissaan esittelemän käsityksen siitä, että sodassa kuolleet sotilaat saavat syntinsä anteeksi, koska antavat uhrin kansansa puolesta. Tälle sotaisalle soteriologialle kirja ei kuitenkaan anna laajoja perusteluja. Myös dekalogin älä tapa -käskyn patriarkka tulkitsee suoraviivaisesti: vihollisen uhatessa omaa kansaa aseellisesta puolustuksesta luopuminen olisi tämän käskyn rikkomista.

Moskovan patriarkka hengellistää maallisen sodan ja valjastaa kirkkonsa koko kielen ja kuvaston Venäjän hyökkäyssodan tueksi.

Koska kirjaa ei ole laajasti maassamme saatavilla, kuvailen sen sisältöä ja teen lainauksia tavanomaista kirja-arviointia laajemmin. Väliotsikointini noudattelee kirjan sisällysluetteloa.

Metafyysinen taistelu

Kirjan ensimmäisen luvun mukaan ”kyse ei ole politiikasta, vaan ihmisten pelastumisesta” eli siitä, kulkevatko he Herran oikealta puolelta pelastukseen vai tyhmyyttään, tiedostamattaan tai kuten useimmat haluttomuudesta seurata Häntä vasemmalta puolelta kadotukseen. Tämä taistelu käydään metafyysisellä tasolla.

Kristusta seuraavat ortodoksit eivät tuomitse ketään, eivätkä kehota ketään nousemaan ristille, vaan puhumme vain itsellemme uskollisuudesta Jumalan sanalle ja Hänen käskyilleen ja rakkauden laille. Ja jos näemme tämän lain rikkomuksia, emme koskaan lakkaa vastustamasta niitä, jotka tuhoavat tämän lain hämärtämällä rajaa pyhyyden ja synnin välillä, saati sitten niihin, jotka propagoivat syntiä esimerkkinä tai yhtenä ihmisen käyttäytymisen mallina.

Ainoastaan Jumala on hyvä, ei kukaan muu

Toinen luku alkaa suoralla lainauksella Jeesuksen vastauksesta rikkaalle miehelle (Luuk 18:18–27). Siitä huolimatta, että ihminen kykenee hyviin tekoihin, ainoastaan Jumala on absoluuttisen hyvä. Kirillin mukaan tämä opetus annettiin tarkoituksella rikkaalle, koska hänellä saattoi olla harhainen käsitys, että varakkaana hänellä olisi enemmän kykyä hyviin tekoihin kuin köyhillä.

Kirill muistuttaa siitä, että ihmisten syntisessä mielessä käsitykset hyvästä ja sekoittuvat usein toisiinsa. Tätä sekamelskaa hämmentävät edelleen medioiden kautta vyöryvät kiusaukset. Ratkaisuksi patriarkka tarjoaa yksinkertaisesti ihmiskeskeisen pohdinnan sijasta yhteyttä Jumalaan. Kirillin mukaan myös ei-uskovat ovat kykeneviä hyviin tekoihin. Hänen ohjeensa uskoville ja ei-uskoville on sama: ”Eläkää omantuntonne mukaan, älkää antautuko propagandalle, älkääkä menettäkö ihmiskuvaanne”.

Venäjän ortodoksisen kirkon johtajan ohje on sellaisenaan kelvollinen. Siinä kontekstissa, jossa hänen kirkkonsa tukee Venäjän Ukrainaa vastaan käymää raakaa hyökkäyssotaa, tällainen ohje lähinnä naurattaisi, ellei tilanne olisi niin vakava.

Anna heidän tuntea sinut todellisena Jumalana

Kirjan kolmas luku alkaa lainauksella Jeesuksen jäähyväisrukouksesta: ”Ja ikuinen elämä on sitä, että he tuntevat sinut, ainoan todellisen Jumalan, ja hänet, jonka olet lähettänyt, Jeesuksen Kristuksen (Joh 17:3). Kirill pitää sitä kristinuskon keskeisimpänä ja merkittävimpänä jakeena.

Patriarkka raahaa lukijansa yllättäen keskelle maallisen sodan taistelukenttää. Hän arvioi, että ilman tietoisuutta ikuisesta elämästä sotilaat pettäisivät maansa ja karkaisivat. ”Silti he nousevat päällikkönsä käskystä rynnäkköön kohti tulimerta täysin tietoisina siitä, että he eivät ehkä palaa elävänä tästä hyökkäyksestä”. Kirill on vakuuttunut siitä, että kyky tällaisiin urotekoihin perustuu evankeliumin suuriin lupauksiin iankaikkisesta elämästä. Sotilaan kutsumus perustuu hänen mukaansa Kristuksen sanoihin ”Suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta.” (Joh. 15:13).

Venäjän ortodoksisen kirkon johtajana patriarkka Kirill on järkähtämättömän vakuuttunut siitä, että juuri hänen kansakuntansa ja valtionsa puolesta taisteleminen on äärimmäisen jaloa. Hän kehottaakin venäläisiä kysymään itseltään: ”onko meillä jotain, minkä vuoksi kannattaa uhrata henkemme? Mikä voisi olla viestimme maailmalle? Vai osaammeko vain kuluttaa muiden tuotteita, huipputeknologian uutuuksia ja tyhjiä viihde-elämyksiä? [– – ] Nämä eivät ole turhia kysymyksiä. Vastaukset niihin ratkaisevat tulevaisuutemme.”

Jalon uhrikuoleman vastakohdaksi patriarkka asettaa nautintoja tavoittelevan kulutuskeskeisen elämäntavan: ”syö, juo ja nauti, sillä huomenna kuolet.” Yhtä lailla hänen kritiikkinsä kohteiksi joutuvat mukavaa pikkuporvarillista elämää viettävät:

Nykyihmisten heikkous piilee siinä, että he ovat hemmoteltuja sivilisaation hedelmillä. He ovat myös voimakkaan informaatiovaikutuksen alaisina. Juuri tällaisille ihmisille muodostuu ajatus, että tärkeintä on elämä ja että mitään arvoja ei ole elämää korkeampia. Ja sitten, kun on aika nousta täyteen mittaansa ja puolustaa isänmaata tai läheisiä, rohkeus ei useinkaan riitä. Ja jos rohkeus ei riitä, ei voittojakaan saavuteta.

Kynänjäljestä näkee, että Kirill on lukeneena miehenä tutustunut elämänsä aikana pyhien kirjoitusten ohella myös neuvostopropagandan luokkatietoisuutta huokuviin ja ihmisryhmiä panetteleviin tyylilajeihin. Siinä missä neuvostoihanne oli uskonnoton puolueaktiivi, piirtää kaikkein pyhin patriarkka sädekehän uhrivalmiin sotilaan kutreja koristamaan. Kuvottavinta on se, että hän valjastaa kristinuskon tärkeimmäksi määrittelemänsä Raamatun jakeen palvelemaan venäläistä uhrikulttia.

Uhrihenkisyys – rakkauden korkein ilmaus

Neljännen luvun alussa patriarkka lainaa pienoisevankeliumia (Joh 3:16) ja reflektoi, kuinka vaikeata ihmismielen on ymmärtää koko jumalallista suunnitelmaa. Silti hän esittää omana varmana päätelmänään: ”Uhrautuvaisuus on ihmisen parhaiden ominaisuuksien suurin ilmentymä.” Hän väittää sen olevan katoamassa nykyihmisten elämästä. Ainakin julkisesti perheettömänä elävän poikamiehen itsevarmuudella ja elämänkokemuksella hän esittää faktana, että syntyvyyden lasku johtuu vanhempien uhrivalmiuden puutteesta.

Patriarkan mielestä uhrivalmiuden katoaminen vie sivilisaatiolta elinkelpoisuuden. Hänen mukaansa venäläisten uhrivalmius suuressa isänmaallisessa sodassa ei perustunut marxismi-leninismin hölynpölyyn, vaan heissä jäänteenä eläneeseen uskonnollisuuteen. Hän esittää olevansa vakuuttunut siitä, että ”me [venäläiset] voitimme suuren isänmaallisen sodan juuri tämän jäänteen ansiosta. Ihmiset marssivat kuolemaan täysin vakuuttuneina siitä, että he toimivat oikein.

Kaikkein pyhin patriarkka julistaa suuressa isänmaallisessa sodassa kuolleiden sotilaiden synnit anteeksiannetuiksi ”sen suuren uhrauksen vuoksi, jonka he tekivät kansansa puolesta”. Hän tekee myös mielenkiintoisen tulkinnan tämän päivän tilanteesta:

Nykyään monet menettävät henkensä sisällissodan taistelukentillä. Kirkko rukoilee, että sota päättyisi mahdollisimman pian, jotta mahdollisimman harvat veljet tappaisivat toisiaan tässä veljien välisessä sodassa. Samalla kirkko ymmärtää, että jos joku, velvollisuudentunteen ja valan täyttämisen tarpeen ajamana, pysyy uskollisena kutsumukselleen ja kuolee sotilastehtäväänsä suorittaessaan, hän epäilemättä suorittaa uhrin veroisen teon. Hän uhraa itsensä muiden puolesta. Siksi uskomme, että tämä uhraus puhdistaa kaikki synnit, jotka ihminen on tehnyt.

Kirillin hämmentäviä tulkintoja sotilaan uhrikuoleman pelastavasta vaikutuksesta on pidetty harhaoppina. Näen niissä jonkinlaisen vääristyneen rinnastuksen uskonsa tähden kuolleisiin kristittyihin marttyyreihin ja kaltevan polun kohti ajattelua, jossa jihadilla perustellaan ja motivoidaan terroritekoja.

Uroteko hengen ilmiönä

Viidennen luvun alussa patriarkka julistaa, ettei voittoa voi olla ilman sankaritekoja! Hän laajentaa voittamisen koko ihmiselämää koskevaksi, jossa tärkeintä on voittaa itsensä, suorittaa pieniä urotekoja. Kirill väittää sankaritekojen vaativan valtavaa sisäistä voimaa, jotta ihminen voi kohdata kuoleman suojellakseen kansaansa.

Entisenä ammattisotilaana näen asian toisin. Ensinnäkin kuolema taistelukentällä ei ole oman kansan suojelemisen kannalta mitenkään erityisen tavoiteltavaa, olennaisempaa on tavoitella sotilaallista päämäärää ja mieluummin jäädä henkiin seuraava tehtävää varten, olipa kyseessä seuraava taistelu tai sotaa seuraava jälleenrakennus. Kuoleman tavoittelu ja sen ylistäminen on pikemminkin jonkin sortin perversio, joka vaikuttaa kiihottavan patriarkaalista kynää heiluttelevaa. Toisekseen sotilaan henkistä taistelukykyä ei voi tiivistää yhdeksi valtavaksi sisäiseksi voimaksi, vaan siihen vaikuttavat monet psykofyysiset tekijät. Aiheesta on tonneittain tutkimustietoa Maanpuolustuskorkeakoulun julkaisuissa[2].

Kirillin tulkinnan mukaan venäläisten erityinen sankarillisuus pohjautuu ortodoksiseen uskoon: ”Ortodoksisen uskon ansiosta venäläisen kansan ominaispiirteeksi on vakiintunut kyky sankarillisiin tekoihin ja itsensä uhraamiseen, epäitsekkyyteen ja uhrautuvaan rakkauteen.” Olisi mielenkiintoista kuulla Kirillin arvio siitä, vaikuttaako ortodoksinen usko samalla tavalla kreikkalaisiin, bulgaareihin, romanialaisiin ja serbeihin sekä moniin Lähi-idän ja Afrikan kansoihin, joilla on ortodoksisuudesta huomattavasti venäläisiä pidempi historiallinen kokemus. Käynnissä oleva sota on osoittanut ukrainalaisten ortodoksien olevan erityisen uhrivalmiita Venäjän hyökkäyksen torjunnassa. Kirja on pullollaan väitteitä, joita Kirill argumentoi tavalla, jonka rationaalisuus tuo mieleen pikkulasten hiekkalaatikkoväittelyt.

Luvun loppupuolella patriarkka toteaa valtavien voimien nousseen pyhää Venäjää vastaan tavoitteenaan saada se luopumaan ainutlaatuisesta suvereenista asemastaan ja hengellisestä järjestelmästään. Hän väittää, että todellisia, muista riippumattomia suvereeneja valtioita on vain muutamia. Pohjois-Korea taitaa olla se toinen.

Patriotismin hengellinen luonne

Kirjansa kuudennessa luvussa patriarkka pohdiskelee isänmaallisuuden hengellistä luonnetta. Kirjoittajalle isänmaallisuus on ennen kaikkea uskollisuutta Jumalan suunnitelmalle, joka koskee maata ja kansaasi.

Uskollisuutta on patriarkan mukaan kyky edetä eteenpäin piittaamatta vaaroista tai kiusauksista, jotta voisi saavuttaa ihanteet, jotka ovat pyhiä. Henkeä ei uhrata palkankorotuksen vuoksi.

Minulle isänmaallisuus ei tarkoita pelkästään rakkautta sitä maata kohtaan, jossa olet syntynyt, tai sitä kansaa kohtaan, jonka parissa olet kasvanut ja saanut kasvatuksesi. Kuten historiamme on selvästi osoittanut, kansa voi pettää sekä maansa että oman sielunsa. Isänmaallisuus on ennen kaikkea uskollisuutta Jumalan suunnitelmalle, joka koskee maata ja kansaasi.

Patriarkka myöntää, ettei pysty mittaamaan isänmaallisuuden tasoa, mutta uskoo sen koostuvan vilpittömästä rakkaudesta omaa isänmaata, omaa kirkkoa ja sen pyhäkköjä kohtaa. Hän toteaa, etteivät kaikki nuoren sukupolven edustajat [onneksi] ole kosmopoliitteja, joille isänmaalliset tunteet ovat kaukaisia. Monet ulkomailla asuneet ovat patriarkan riemuksi ”tulleet vakuuttuneiksi siitä, että on elettävä Venäjällä ja arvostettava sitä, mitä meillä on isiemme uskon ja työn ansiosta”.

Kirill kiistää Venäjän vihamiesten ”häpeälliset väitteet” siitä, että [suuressa isänmaallisessa sodassa] neuvostojoukot hyökkäsivät siksi, että heidän takanaan olevat olisivat muuten ampuneet heidät. Tätä väitettä vastaan Kirill argumentoi kuvailemalla vihollisen selustassa taistelleiden partisaanien urheutta: ”ei heidän takanaan kukaan seissyt aseella uhkaamassa”. Argumentaatio on virheellinen: jos Mattia epäillään omenavarkaudesta, ei hän vapaudu epäilyistä sillä perusteella, että Pekka ei toisaalla varastanut. Faktaa on kuitenkin se, että Venäjän valtiollisessa sota-arkistossa on taltioituna Stalinin ei askeltakaan taaksepäin -käsky, joka muun muassa määräsi muodostamaan rintaman taakse sulkuosastoja, joiden tehtävänä oli ampua karkurit[3]. Minulla ei ole syytä epäillä, etteikö tätä käskyä olisi noudatettu. En silti väitä, että puna-armeijan hyökkäysvoima olisi aina ja yksinomaisesti perustunut sotilaiden pelkoon tulla omien ampumaksi.

Sodan lunastusarvo

Kirjan seitsemäs luku avautuu väitteellä, jonka mukaan jokaisella elämämme tapahtumalla on suora vaikutus uskovaan ihmiseen ja hänen hengelliseen elämäänsä. Kirillin mukaan maallinen historian tulkinta ei ota tätä yhteyttä huomioon. Moni asia jää käsittämättömäksi, monia asioita ei voida ymmärtää, jos uskonnollinen ulottuvuus jätetään pois. Hän jatkaa väittämällä, että suuren isänmaallisen sodan historia on täynnään tällaisia tapahtumia, joita ei voi selittää loogisesti.” Herra osoitti armonsa kansallemme. Hän antoi sille mahdollisuuden sovittaa monia syntejä eikä antanut kansan, maan eikä ortodoksisen uskon tuhoutua.” Kirja ei kuitenkaan esittele tällaisia tapahtumia.

Venäläiselle näkökulmalle uskollisena Kirill esittää, että ”juuri venäläinen kansa mursi sen kauhean vihollisen, jonka edessä koko Länsi-Eurooppa perääntyi”. Britannian sitkeälle taistelulle ja Yhdysvaltain Neuvostoliitolle toimittamalle valtavalle teolliselle tuelle ei näissä kliseisissä väitteissä anneta minkäänlaista merkitystä.

Kirill tuomitsee jyrkästi ”kotikutoisten historioitsijoiden väitteet, joiden mukaan meillä [Neuvostoliitossa]  pahuus ei ollut vähäisempää kuin siellä [Saksassa].” Tällainen analyysi on hänen mielestään primitiivinen ja syntinen.” Tällaisella tulkinnalla Kirill todennäköisesti tarkoittaa Euroopan parlamentin päätöslauselmaa, joka totesi toisen maailmansodan alkamiseen johtaneeksi suoraksi syyksi Saksan ja Neuvostoliiton syksyllä 1939 solmiman Ribbentrop–Molotov-sopimuksen[4].

Patriarkan historiakäsityksen mukaan sodassa Neuvostoliittoa auttoi voittoon Jumala. Maan koko aikuinen väestö oli kasvatettu ortodoksisen perinteen mukaisesti ja kaikki osasivat rukoilla. Patriarkka tulee tavallaan toistaneeksi tunnetun väitteen siitä, ettei juoksuhaudoissa ole ateisteja.

Voitto mahdottomuuden rajoilla

Kirjan kahdeksannen luvun avaa mahtipontinen julistus: ”kansamme voitolla suuressa isänmaallisessa sodassa on todellakin maailmanlaajuinen historiallinen merkitys. [– –] Vaikka emme olisi tehneet mitään muuta, tämä voitto olisi pitänyt kirjata kaikkien kansojen historiankirjoihin, sillä valtavat uhraukset, joita teimme, pelastivat maailman!”

Patriarkka arvostelee maailmankatsomusta, jonka mukaan ihmiselle kalleinta on hänen henkensä ja ettei ole hintaa, jolla sen voisi korvata. Siksi elämän uhraamista ylevien päämäärien vuoksi pidetään vääränä. Hän huomauttaa, että tällaisten ajatusten juurtuminen venäläisiin olisi johtanut siihen, ettei Venäjää olisi enää olemassa.

Suomalaisena, pienen kansakunnan jäsenenä, kummeksun kirjassa käytettyä Daavid ja Goljat -vertailua, jossa venäläiset samaistetaan linkoa näppärästi käyttäneeseen Daavidiin ja saksalaiset Goljatiin. Patriarkka jatkaa väittämällä, että neuvostosotilaat torjuivat menestyksekkäästi moninkertaisesti ylivoimaisen vihollisen, ei siksi, että heillä olisi ollut jotain erityistä tuhoasetta, vaan siksi, että he olivat hengellisesti vahvempia. Näkisin, ettei sotilaiden rohkeutta voi objektiivisesti mitata, ei edes italialaisista sotasankareista kertovan kirjan paksuudella. On kuitenkin kiistatonta, että Yhdysvaltojen liityttyä sotaan voimasuhteet muuttuivat toisessa maailmansodassa liittoutuneiden eduksi, eikä Neuvostoliiton Uralille siirtämän sotateollisuuden oma tuotantokaan ollut täysin vähäistä. Siellä tuotettiin muun muassa T-34-panssarivaunuja yli 70 000 kappaletta. Saksalaisten käytössä oli koko sodan aikana alle 30 000 taistelupanssarivaunua, joita käytettiin Neuvostoliiton vastaisen itärintaman ohella lännessä, Balkanilla ja Pohjois-Afrikassa.

Sota pahaa vastaan kuuluu ihmisen elämään

Yhdeksännen luvun aluksi patriarkka muistuttaa arkkienkeli Mikaelin karkottaneen langenneen aamutähden, paholaisen, riistäen tältä kaiken mahdollisuuden olla yhteydessä Jumalaan ja muihin enkeleihin. Jossain ihmiskunnan historian ulkopuolella hän saavutti ensimmäisen voiton pahuudesta. Tämä taistelu toistuu jokaisen elämässä, ja patriarkan mukaan ihmiset valitsevat hyvän tai pahan. Kompromissi on mahdoton.

Vuoden 1941 tilanteessa ei puhuttu mistään kompromissista, kun ylivoimainen vihollinen oli pääkaupungin porteilla. Patriarkka tulkitsee suurpiirteisesti, että sodan viimeisen laukaus ammuttiin kuitenkin kaukana vihollisen pesässä suurmarttyyri Georgios Voittajan päivänä (6.5.), ja vaikka hänen voitostaan pahaa vastaan on 1700 vuotta, on kirkolla eukaristisen palveluksen kautta elävä yhteys häneen. Tällä on hänen mukaansa suuri merkitys.

Hänen kuvansa on Venäjän ja Moskovan vaakunan keskellä, eikä se patriarkan mukaan ole sattumaa, koska pyhä Georgios Voittaja on koko ajan Venäjän kanssa, sen vaikeimmissa hetkissä. Patriarkan ainutlaatuiseksi kuvailema Georgios Voittajan suhde juuri Venäjän kansaan ei kuitenkaan ole täysin ainutlaatuinen. Ortodoksisen Synaksarionin mukaan hän on Englannin ja Georgian suojeluspyhä sekä kunnioitettu erityisesti Etiopiassa ja Egyptissä[5]. Ehkäpä muiden kansojen suhde pyhyyteen on Moskovan patriarkalle toisarvoista. Ei ole mitenkään yllättävää, että häneltä jää mainitsematta, että Georgios Voittajan kuva kaunistaa myös Kiovan alueen vaakunaa.

Patriarkka opettaa, ettei Georgios Voittaja ole sattumalta kristittyjen sotilaiden suojelija, sillä ”sotilaille kuuluu suurin vastuu paitsi ihmisiä kohtaan, myös Jumalaa kohtaan — olla isänmaan puolustajia ja taistella pahaa vastaan. Siksi kaikenlainen asevoimien käyttö aggressiivisissa tarkoituksissa on synti.” Tähän patriarkan ajatukseen voisi jopa yhtyä, ellei arvaisi mitä hän seuraavaksi väittää:

Voitto suuressa isänmaallisessa sodassa oli oikeutettu voitto. Emme aloittaneet sotaa, mutta maahamme tuli vihollinen, joka jo taistelujen ensimmäisistä päivistä lähtien alkoi osoittaa uskomatonta julmuutta, tuhota siviiliväestöä, polttaa kyliä ja tuhota kaupunkeja. Kun katsot uutisfilmin otoksia, ajattelet väistämättä: ”Mitä sydämessäsi olisi, jos olisit joutunut todistamaan tätä painajaista”?

Siksi suuresta isänmaallisesta sodasta alusta alkaen alettiin puhua pyhänä sotana, toisin sanoen oikeuden puolesta käytävänä sotana. Ja siksi myös sotajoukkoamme, vaikka siinä ei ollut pappeja eikä siellä järjestetty yhteistä rukousta (vaikka henkilökohtaista, yksityistä rukousta kylläkin rukoiltiin), voidaan rohkeasti kutsua Kristusta rakastavaksi armeijaksi. Sillä me taistelimme oikeuden, isänmaan, oman maamme ja kansamme puolesta, juonikasta ja julmaa vihollista vastaan.

Suomalaisilla, puolalaisilla, Baltian maiden kansalaisilla, romanialaisilla ja japanilaisilla saattaa olla asiasta perustellusti toisenlainen näkemys siitäkin huolimatta, että Neuvostoliiton hyökkäykset ja miehitykset vuosina 1939–1940 ja syksyllä 1945 eivät mahdu suuren isänmaallisen sodan aikarajaukseen.

Patriarkka uskoo, että suuri isänmaallinen sota voitettiin pyhän Georgioksen esirukouksien ansiosta. ”Tarvittiin sodan kauheita ukkoseniskuja, jotta ortodoksinen usko heräisi hetkessä ihmisten sydämiin. Kansamme voitti rukouksen ja uskon avulla. Ja tätä uhrausta ja tätä rukousta Herra ei voinut hylätä, ja näkymättömästi pyhä Georgios Voittaja ratsasti valkoisella hevosellaan yhdessä sotilaidemme kanssa voitetun Berliinin porteille.” Tässä kohden en voi vastustaa kiusausta kysyä, oliko marsalkka Georgi Žukovin voitonparaatissa kesäkuussa 1945 käyttämä valkoinen ratsu kenties lainassa pyhältä nimikaimaltaan Georgiokselta?

Se ei ollut sota Saksaa vastaan — se oli sota koko Eurooppaa vastaan, joka oli joutunut saksalaisen fasismin alle. Objektiivisen analyysin ja sotilaallisten sekä taloudellisten voimavarojen tieteellisen vertailun perusteella maallamme ei ollut mitään mahdollisuuksia voittaa.

Sodan rotulähtökohta

Patriarkka Kirillin mukaan natsismi vääristi kauniin isänmaanrakkauden radikaaliksi nationalismiksi, jonka tavoitteena oli muiden kansojen alistaminen ja maailmanherruuden tavoite. Neuvostoliitto osoitti suurta sankaruutta taistellessaan koko maailman puolesta natsismia vastaan:

Sodassa oli vastakkain kaksi armeijaa, joista toinen pyrki saavuttamaan kauheita, epäoikeudenmukaisia, iljettäviä tavoitteita, ja vaikka se oli erinomaisesti aseistettu ja hyvin organisoitu, se ei kyennyt voittamaan. Toinen taas oli vähemmän organisoitu ja ei niin hyvin aseistettu, etenkin sodan ensimmäisinä vuosina, ja siinä oli monia asioita, joita nykyään tutkijoiden tarkemman tarkastelun alla kritisoidaan.

Kirill päättelee Neuvostoliiton olleen kuitenkin Jumalan totuuden puolella ja juuri siksi se voitti. ” Ja vaikka Neuvostoliiton aikana ei uskottu Jumalaan, ei evankeliumin periaatteista oltu luovuttu.”

Patriarkka näkee, että Euroopassa on nousemassa antikristillinen ja uusfasistinen ideologia. Kirill kommentoi Euroopan neuvoston päätöstä, jossa , jossa natsismi ja stalinismi asetettiin samalle tasolle seuraavasti: ”En suinkaan ole stalinistisen aikakauden kannattaja tai puolustaja. Mutta tässä on ehkä syytä pohtia seuraavaa: sekä natsismissa että stalinismissa harjoitettiin myös oman kansan sortoa, aivan kuten monissa muissakin hallintojärjestelmissä, joita on ollut olemassa. Mutta millä tavalla natsismi eroaa muista järjestelmistä? Se eroaa ihmisvihallaan. – – Himmler, joka katsoi, että kolmekymmentä miljoonaa slaavilaista on tuhottava yksinkertaisesti siksi, etteivät he olisi tiellä.”

Patriarkka, joka on kirjassaan tähän asti esittänyt, että suuressa isänmaallisessa sodassa eurooppalaiset kansat hyökkäsivät Venäjää vastaan, argumentoi tässä kohden Stalinin puolesta sillä, että Euroopan maat liittyivät hänen kanssaan liittoumaan Hitleriä vastaan, eivät suinkaan Hitlerin kanssa Stalinia vastaan. ”Hitlerin vastainen koalitio maiden kanssa, jotka julistivat demokraattisia periaatteita, on paras todiste siitä, ettei natsismia ja stalinismia voi asettaa samalle tasolle.”

Kirill myöntää stalinismin olleen sortava ja jossain määrin rikollinen hallinto, koska sen toimien seurauksena kuoli viattomia ihmisiä. Hänen mukaansa venäläisille ei kuitenkaan ole koskaan ollut ominaista muukalaisviha tai suvaitsemattomuus kansallisuuden perusteella. Päinvastoin heille on ominaista uhrautuvaisuus muita kansoja kohtaan, jota patriarkka vertaa Kristukseen esikuvallisuuteen ja pyhän Serafim Sarovilaisen opetukseen ”Saavuta mielenrauha, niin tuhannet pelastuvat ympärilläsi.” Kysymys kuuluu, kuinka monta miljoonaa viatonta ihmistä Stalinin hallinnon olisi pitänyt surmata, jotta patriarkka voisi kutsua sitä täysin rikolliseksi?

Kirill maalailee Venäjästä ihannekuvaa valtiona, joka on kaikissa historiansa vaiheissa käynyt ainoastaan oikeudenmukaista sotaa hyökkääjiä vastaan sekä voittanut ne tai irtautunut niistä itsensä säilyttäen. Tähän ihannekuvaan kuuluu myös se, että Venäjä on sodissa suojellut epäitsekkäästi muita maita, kuten Bulgariaa ja Serbiaa.

Patriarkka kutsuu hölynpölyksi vastustajiensa väitteitä, jotka väittävät hänen puheitaan militaristisiksi ja vetoaa sodan jälkeen piirityksestä toipuvaan Leningradiin syntyneenä nähneensä paljon sodan tuhoja.

Viime vuosikymmeninä on löydetty monia arkistolähteitä, jotka ovat tietyllä tavalla muuttaneet käsitystämme siitä, mitä maassamme tapahtui 1900-luvulla, myös suuren isänmaallisen sodan vuosina. Mutta tämän ei pidä eikä saa antaa johtaa historian uudelleenkirjoittamiseen. Totuus on äärimmäisen yksinkertainen ja ilmeinen: juuri venäläinen kansa pysäytti fasismiin liittyvän vitsauksen sankarillisella teollaan, ja sitä tukivat veljelliset kansat, jotka olivat olleet toisilleen tukena jo kauan ennen Neuvostoliiton perustamista.

”Sodassa voittavat Jumala ja hänen vanhurskaansa”

Patriarkka Kirill julistaa voiton suuressa isänmaallisessa sodassa olleen Jumalan ihme, joka ei olisi ollut mahdollinen, jos miljoonia ihmishenkiä ei olisi uhrattu sen puolesta:

Voitto Suuressa isänmaallisessa sodassa on Jumalan ihme. Mutta ihmeitä ei koskaan tapahdu tyhjästä. Tämäkään ihme ei olisi koskaan tapahtunut, jos miljoonia ihmishenkiä ei olisi uhrattu voiton puolesta, jos koko kansamme ei olisi ponnistellut antaen viimeiset voimansa voittaakseen vihollisen. Ja me voitimme hänet Jumalan armosta.

Kirill kuvailee, kuinka jumalattomassa Neuvostoliitossa todellinen uskon elpyminen alkoi tykkien jyrinän säestämänä; ihmiset rukoilivat eivätkä sotapäälliköt pelänneet tehdä ristinmerkkiä.

Kirjassa on ajoittain myös pohdintaa siitä, taistelevatko venäläiset poikkeuksetta pahaa vai mielessään syntyviä ennakkoluuloja vastaan. Valitettavasti tämä pohdiskelu ei poraudu kovin syvälle. Patriarkka toteaa tarkemmin erittelemättä Venäjän historiassa olleen tällaisia sotia, joista kauhein oli sisällissota.

Luvun lopussa Kirill intoutuu päivämäärämagiaan väittämällä suuren isänmaallisen sodan viimeisen laukauksen ammutun 6.5.1945, jolle päivälle osui pääsiäinen ja Georgios Voittajan muistopäivä. Saksan hyökkäys alkoi 22.6.1941, jolloin kirkko juhli kaikkien venäläisten pyhien, erityisesti Georgios Voittajan juhlaa.

Sodan seuraukset

Sodan tärkeänä seurauksena patriarkka pitää Neuvostoliiton kääntymistä kristillisisiin arvoihin ja ortodoksiseen perintöön. Kirkon vainoaminen päättyi ja esikuviksi nostettiin menneiden aikojen sankareita: Aleksanteri Nevalainen, Dmitri Donilainen, Fjodor Ušakov ja Aleksandr Suvorov.

Kirill tuo esiin, että monet Neuvostoliiton taloudelliset saavutukset eivät syntyneet iskurityöläisten voimin vaan useissa tapauksissa viattomien pakkotyönä vankileirien saaristossa. Sota kuitenkin yhdisti neuvostovaltion vainotut kansanosat – huolimatta siitä, että venäläiset eivät sodan rodullisuutta käsitelleessä luvussa esitetyn väitteen mukaan pohjimmiltaan vainonneet ketään – puolustamaan isänmaataan. Munkit ja nunnat lähtivät palvelustehtäviin rintamalle. Sodasta tuli käännekohta Venäjän ortodoksisen kirkon historiassa, jonka uudelleensyntyminen alkoi sotavuosina. Kertoessaan Stalinin ja kolmen metropoliitan tapaamisesta [vuonna 1943] patriarkka Kirill jättää häveliäästi kertomatta, että kirkon muut metropoliitat oli joko surmattu tai suljettu vankileirien saaristoon.

Patriarkan näkemyksen mukaan Neuvostoliiton uskonnollinen elämä elpyi sodan seurauksena. ”Ajoittain maassamme järjestettiin edelleen erilaisia ateistisia kampanjoita, mutta kukaan ei enää uskaltanut lähettää ihmisiä vankeuteen tai karkotukseen tai muihin ankariin rangaistuksiin.”, patriarkka kaunistelee. Todellisuudessa neuvostojärjestelmä sekä uskalsi että lähetti. Jäljempänä Kirill palaa ”järjettömän johtajan” [Hruštšovin] ajan ateistisiin kampanjoihin.

Kirillin näkemys suuren isänmaallisen sodan seurauksista piirtää hänestä itsestään kuvan kirkolle täydellisen omistautuneesta johtajasta, jolle ihmisten ajallinen kärsimys on eräänlainen kansan johtajien syntien sovituksen väline. Saatan erehtyä, mutta patriarkka Kirill vaikuttaa tekstiensä perusteella omistautuneen kirkolle, joka hänen oman kuvauksensa perusteella on pikemmin Venäjän kuin Kristuksen ruumis.

Venäjän metafyysiset rajat

Venäjän rajat eivät ole pelkästään sen maantieteellisiä rajoja. Epäilemättä käsitteellä ”rajat” on syvällinen hengellinen merkitys. Se kattaa ennen kaikkea moraaliset rajat, moraaliset rajoitukset, joita emme voi emmekä saa ylittää.

Fyysisten taistelujen tilalle ovat tulleet informaatiosodat. Niissä on patriarkan mukaan puolustauduttava yhtä vakaasti kuin menneiden sotien rintamilla. Hän toteaa Venäjän ja lännen välisten suhteiden historian olevan monimutkainen ja ristiriitainen. Kirill viittaa sivilisaatioteorioihin ja tunnustaa sekö läntisen että venäläisen sivilisaatioprojektin olevan globaalissa mittakaavassa toisilleen kaikkein läheisimmät.

Syynä läheisyyteen on yhteinen kristillinen perintö, joka patriarkan tulkinnan mukaan jakautui latinalaiseksi, kreikkalaiseksi ja slaavilaiseksi. Ristiretket ja suuri skisma jakoivat Euroopan. Ei ole yllätys, että patriarkan näkemyksen mukaan juuri Venäjän ortodoksinen kirkko yhdessä venäläisen kulttuurin kanssa on säilyttänyt kirkkaimmin alkukirkon opetukset. Kreikkalaisen ortodoksisuuden patriarkka tulkitsee käänteisilmaisua [kertoo mitä, venäläinen ortodoksisuus ei ole joutunut kokemaan] käyttäen olleen osmanien ikeen alla ja menettäneen uskonnollisen identiteettinsä.

Kirkko ja sota

Politiikkaa kuvataan Kirillin mukaan usein mahdollisuuksien taiteeksi, koska se toimii reaalimaailmassa. Kirkko sen sijaan toimii alueella, jonka ilmentymiä pidetään politiikan maailmassa mahdottomina. Kirkko on silta mahdollisen ja mahdottoman välillä.

Kirill näkee, mielestäni täysin raittiisti, että

äärimmäisessä merkityksessä se tekijä, joka pysäyttää sodan tai lähestyvän katastrofin, ei ole ydinase tai muu ase, vaan se on ennen kaikkea juuri ihmisen sydämen tila, jossa pahuus saa alkunsa ja purkautuu maailmaan ympäröivien ihmisten massaisina kärsimyksinä, tai päinvastoin, jossa Jumalan armon ja oman tahtomme vaikutuksesta syntyy hyvyys, joka muuttaa ympäröivää todellisuutta rakkauden periaatteiden mukaisesti. On mahdotonta lopettaa sotia vihan ja rakkaudettomuuden maailmassa. Kirkon rukoukset koskevat hyvyyden voittoa pahuudesta yksittäisen ihmisen sydämessä, ja juuri tämä alue on keskeisin sen palveluksessa Jumalalle ja ihmisille. Mitä puhtaampia sydämemme ovat ja mitä enemmän rakkautta meillä on toisiamme kohtaan, sitä helpommin toteutuu mahdollisen taide ja sitä lähempänä on tulevaisuuden näkymä.

Hienon avauksen jälkeen tämäkin luku täyttyy paapatuksella kirkon saavutuksista suuren isänmaallisen sodan voittamisessa. Luvun loppupuolella patriarkka päätyy mieliteemaansa, Venäjän ortodoksisen kirkon yhtenäisyyden tärkeyteen ja siihen kuinka länsimaiden toimet loukkaavat sitä. ”Tätä tapahtuu erityisesti Baltian maissa, jossain määrin Moldovassa, mutta Ukrainassa mieleltään synkät ja katkerat kirkon yhtenäisyyden tuhoajat saavuttavat korkeimman mahdollisen tason. – – siellä viha purkautuu suorastaa vainoksi.” Tuohtunut patriarkka tulee tunnustaneeksi Ukrainan länsimaaksi.

Luvun päättää patriarkaalinen “profetia” Venäjän tehtävästä taistella pahaa vastaan ja velvollisuudesta voittaa se taistelu kirkon tuella. Kirkolla on patriarkan mukaan ”vastuu maan hengellisestä tilasta, koska sillä on kyky erottaa hyvä pahasta.”

Patriarkka ei käsittele kriittisesti kirkon opetusta sodan oikeutuksesta. Hänelle on päivänselvää, että sotaväki suojelee Venäjää ja kirkon tehtävä on rukoilla molempien puolesta. Hän kiinnittää huomiota venäläisen sotilaspapiston historialliseen toimintaan sekä korostaa heidän merkitystään sotilaallisessa erityisoperaatiossa ”Ukrainan alueella”.

Kirill ei näytä pohdiskelevan sitä, voiko taistelussa ihmisen verekseltään surmannut sotilas osallistua ehtoolliseen, vai tulisiko hänet Basileios Suuren opetuksen mukaisesti erottaa jopa vuosia kestävän katumuksen ajaksi ehtoollisyhteydestä. Kirill toteaa kirkon pyhiin salaisuuksiin (sakramentteihin) osallistumisen olevan erittäin tärkeää rintamasotilaille.

Kirkon on kasvatettava ihmisissä rakkautta isänmaata kohtaan, kykyä uhrautua lähimmäistensä edestä. Tämä vaatii papistolta rohkeutta ja syvää omistautumista tehtäväänsä. Kirkko ei koskaan jää taustalle, vaan on aina niiden rinnalla, jotka puolustavat isänmaata, sanoin, teoin ja rukouksin.

Ukrainan konfliktin uskonnollinen arviointi

Helmikuussa 2022, monet, jotka ovat kuulle pyhien kirjoitusten sanan: ”Ja te saatte kuulla sotien melskettä ja sanomia sodista (Mt. 24:6) kokivat hämmennystä, ymmärryksen puutetta ja pelkoa. Moni ihminen on edelleen tällaisten tunteiden vallassa.

Patriarkka pitää tätä ymmärrettävänä, mutta jatkaa Venäjän hyökkäyssodan hengellistämistä jakeen jatkolla: ”sillä näin täytyy tapahtua”. Monet eivät Kirillin mukaan olleet nähneet, että Donbassissa oli käynnissä vuodesta 2014 jatkunut sisällissota, jota ”Kiovan hallinto kävi sen rauhallisia asukkaita ja yhteisen historian, kulttuurin ja perinteiden yhdistämää pyhää Venäjänmaata vastaan”. Ukrainan vallanpitäjät ja länsimaat olivat pitkään sabotoineet Venäjän rauhanpyrkimyksiä. Vastustaja oli käyttänyt jokaisen tulitauon kerätäkseen lisää voimia uusiin hyökkäyksiin. Patriarkka perustelee Venäjän aloittamaa ”sotilaallista erityisoperaatiota”:

Oli selvää, että ne, jotka olivat aloittaneet veljessodan Donbassissa, halusivat levittää sen koko venäläiseen maailmaan ja Venäjän ortodoksisen kirkon kanoniselle alueelle: Venäjälle, Valko-Venäjälle, Moldovaan, Baltian maihin, Taka-Kaukasukselle ja Keski-Aasiaan. Tämän seurauksena oli Venäjän ryhdyttävä suojaamaan Donbassin ihmisiä pitkien kahdeksan vuoden ajan kestäneeltä mieli- ja väkivallalta.

Kirill näkee, että sotilaallinen konflikti Ukrainassa on osa sivilisaatioiden välistä toimintaa, jossa hyökätään ortodoksista uskoa tunnustavia maita vastaan. Tähän hyökkäykseen kuuluivat Naton toimet Jugoslaviaa vastaan vuonna 1999 ja Ukrainan vallanpitäjien toimet Ukrainan ortodoksista kirkkoa kohtaan. ”Ukrainan veljessodan syy on Kristusta, kristittyjen vapautta ja Dneprin kastetta vihaavien ihmisten paha tahto”. Pohjimmiltaan patriarkka näkee, että sotaa lietsotaan ulkomailta kolmen veljeskansan, venäläisten, ukrainalaisten ja valkovenäläisten välille, koska ne jakavat lännelle vieraat arvot. Tämä on patriarkan mukaan kauhistus lännelle, joka on vuosikymmenien ajan pyrkinyt kulttuurihegemoniaan.

Luojan kiitos, Venäjän johto ja ennen kaikkea maan presidentti Vladimir Vladimirovitš Putin, jotka ovat tietoisia valtavasta vastuustaan, osoittavat viisasta harkintaa, kylmäpäisyyttä ja rauhallisuutta näissä vaikeissa olosuhteissa, eivätkä anna periksi kyynisille ja röyhkeille provokaatioille, vaan jatkavat johdonmukaisesti etenemistä asetettujen tavoitteiden kohti – Venäjän ja venäläisen maailman laillisten ja oikeudenmukaisten etujen puolustamista.

Kirill tulkitsee Ukrainan konfliktin osaksi sivilisaatioiden välistä globaalia yhteenottoa, jossa vastakkain ovat ne, jotka ovat hylänneet Jumalan säädökset, ja ne, jotka vastustavat Jumalaa pilkkaavaa ideologiaa.

Patriarkka varoittaa Venäjän sisäisen yhtenäisyyden uhanalaisuudesta, josta hän mainitsee esimerkkinä Wagner-sotilasyhtiön kаpinan kesällä 2023 sekä vallankumouksen keskellä ensimmäistä maailmansotaa.

Kirill pitää harmillisena sitä, että Neuvostoliiton heikko elintaso, kulutustavaroiden, henkilöautojen ja mukavuuksien puute on saanut monet venäläiset ihailemaan länsimaita.

Venäjä on patriarkan mukaan yksi niitä harvoja maita, joissa vallalla ovat edelleen perinteiset arvot, eivätkä siellä ole jyllää synnilliset sukupuoli-ideologiat, joissa ei ole eroa tytöillä ja pojilla. Tällaiset pseudoideologiat johtavat Kirillin mukaan sivilisaation tuhoutumiseen.

Patriarkka kysyy itseltään, millaisena hän näkee nykyisen Venäjän. Hänen mukaansa Venäjä on vapauden kehto, vapaa ja suvereeni valtio, jollaisia maailmassa on vain muutamia. Kirill julistaa: ”kiitos nykyisen poliittisen johdon, Venäjällä on kaikkea, mitä tarvitaan: tiedettä, vapaa talous, vahva armeija ja voimakas kansa. Toisin sanoen Venäjä on todellinen suurvalta!”

Pyhä sota

Patriarkan käsityksen mukaan sotilaallinen ja hengellinen kilvoitus eivät ole pelkästään rinnakkaisia, vaan ne ovat myös saman arvoisia ja tarkemmin ajateltuna erottamattomia. Sotasankarit ovat hänen käsityksensä mukaan ”kuolemalla kuoleman voittaneet”, kuten pääsiäistroparissa. He eivät toki ole heränneet fyysisesti henkiin, vaan ovat kansakunnan muistissa.

Entäpä käsky ”Älä tapa!”? – kysyvät vastustajamme. Tähän on yksinkertainen ja selkeä vastaus. Kun pahuus vie ihmishenkiä, kun vihollinen uhkaa vanhusten, naisten ja lasten henkeä, juuri silloin toimimattomuus on mahdotonta. Tällaisessa tilanteessa juuri pahuuden vastustamatta jättäminen on avunantoa murhaan. Juuri se, joka puolustaa isänmaata ja suojelee heikkojen ja puolustuskyvyttömien henkeä, juuri hän noudattaa käskyä ”Älä tapa!

Kirill viittaa Venäjän ortodoksisen kirkon sosiaalieettisiin perusteisiin ja tulkitsee Vapahtajan sanojen ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu” (Mt 26.52) olevan oikeutetun sodan idean perusta.

Tunnustaen sodan syntisen luonteen Kirkko sallii jäsentensä ottaa osaa taistelutoimintaan, joka on välttämätöntä lähimmäisten suojaamiseksi ja oikeudenmukaisuuden palauttamiseksi[6].

Patriarkka toteaa suuren isänmaallisen sodan täyttävän tämän määritelmän. Koko kansa oli uhattuna ja sodan päätöksellä luotiin järjestely, jolla on vältetty suurvaltojen välinen sota monien vuosikymmenien ajan. Hän on vakuuttunut, että tämä järjestely on säästänyt monien ihmisten hengen toisen maailmansodan jälkeen. Nämä kaksi syytä oikeuttavat patriarkan mukaan suuren isänmaallisen sodan kutsumisen pyhäksi sodaksi.

Lopuksi

Kirjan päätyylilajina on löysien ja toisinaan ristiriitaisten argumenttien jankkaava toistaminen. Tämä johtuu todennäköisesti siitä, että kirjan toimituskunta on käyttänyt lähteenään Kirillin saarnoja ja muita puheita. Lukijana petyin siihen, ettei Kirillin julistamaa opetusta sodassa kaatuvien sotilaiden syntien sovituksesta heidän itsensä antaman uhrin takia perusteltu paria aivan toiseen kontekstiin kuuluvaa raamatunlausetta enemmän.

Kirillin nimissä kirjoitettu kirja on itse annettu todistus siitä, ettei Venäjän ortodoksien kirkon nykyisellä sotaa koskevalla sosiaalieettisellä pohdinnalla ole minkäänlaista edes pintapuolisen kritiikin kestävää perustaa. Sen sijaan kirja on täynnään Venäjän ortodoksisen kirkon johtajan kritiikitöntä ylistystä omalle maalleen. Vuonna 2000 julkaistu ja Kirillin toimittama Venäjän ortodoksisen kirkon sosiaalieettiset perusteet, johon kirja viittaa vain lyhyesti, on tähän verrattuna varsin laadukas esitys.

Arvioitu teos: Патриарх Московский и всея Руси Кирилл. ВОЙНА: За пределами видимых причин и следствий. (Moskovan ja koko Rus’n patriarkka Kirill: SOTA: Näkyvien syiden ja seurausten tuolla puolen). Издательство Московской Патриархии, 2026. 240 s. Kirjan nimiösivun mukaan kirjan on tuottanut toimituskunta, jota johti Balašihan ja Orehovo-Zuevskin piispa Nikolai.

Teoksen kuvitukseen voi tutustua kustantajan sivuilla. https://www.rop.ru/novosti/article_post/patriarh-moskovskiy-i-vseya-rusi-kirill-voyna-za-predelami-vidimyh-prichin-i-sledstviy

[1] Arvioni Kirillin aiemmasta teoksesta Synnyinmaa. Usko. Voitto. on julkaistu Vartija-lehdessä kesäkuussa 2025.  https://vartija-lehti.fi/synnyinmaa-usko-voitto-moskovan-patriarkka-isanmaan-asialla/

[2] https://www.doria.fi/handle/10024/72633

[3] Приказ о мерах по укреплению дисциплины и порядка в Красной Армии и запрещении самовольного отхода с боевых позиций. 28 июля 1942 г. РГВА, ф. 4, оп. 12, д. 105, л. 122-128. Подлинник.https://docs.historyrussia.org/ru/nodes/187408-prikaz-o-merah-po-ukrepleniyu-distsipliny-i-poryadka-v-krasnoy-armii-i-zapreschenii-samovolnogo-othoda-s-boevyh-pozitsiy-28-iyulya-1942-g

[4] European Parliament resolution of 19 September 2019 on the importance of European remembrance for the future of Europe https://www.europarl.europa.eu/doceo/document/TA-9-2019-0021_EN.html

[5] https://ort.fi/synaksario/pyha-suurmarttyyri-georgios-voittaja/

[6] Основы социальной концепции Русской Православной Церкви, https://patriarchia.ru/article/105101.