Rajojen rikkoja Elin Danielson-Gambogi

Kävin katsomassa Didrichsenin taidemuseossa vastikään avautuneen näyttelyn Katseita ja kohtaamisia, joka esittelee Elin Danielson-Gambogin (1861–1919) taidetta. Näyttelyn nimen mukaisesti keskiössä ovat teokset, joista välittyy erityisesti mallien katseet, läsnäolo ja toimijuus sekä tunnelmalliset hetket ja tilat.

Ollessaan vasta teini-ikäinen Danielson-Gambogi muutti synnyinkaupungistaan Noormarkusta Helsinkiin vuonna 1876 opiskellakseen Suomen Taideyhdistyksen piirustuskoulussa (nyk. Taideyliopiston Kuvataideakatemia). Sieltä hän jatkoi opiskelemaan tunnetun suomalaistaiteilijan Adolf von Beckerin (1831–1909) yksityiskoulussa, jota olivat käyneet myös esimerkiksi Albert Edelfelt (1854–1905) ja Helene Schjerfbeck (1862–1946). Jo Danielson-Gambogin nuoruudenaikaisissa teoksissa on nähtävissä hänen uskomaton kykynsä hallita valot ja varjot, värit sekä ohikiitävät tunnelmat.

Näyttely nostaakin esille nimenomaan nämä vahvuudet Danielson-Gambogin taiteellisessa tuotannossa. Hän maalasi monipuolisten valo-olosuhteiden lisäksi erilaisia tiloja ja ulottuvuuksia, kuten laajoja luontoa korostavia maisemakuvia ja ihmisten rakentamia katunäkymiä, sekä avaruutta huokuvia interiöörejä suurine ikkunoineen ja intiimejä yhdessäolon hetkiä saman pöydän ääressä.

Intiimejä yhdessäolon hetkiä saman pöydän ääressä Danielson-Gambogi kuvasikin hyvin samanhenkisellä tavalla teoksissa Talvi-ilta (1898–1899), Iltahetki (1900) ja Teepöydän ääressä (1904). Näistä kahdessa ensimmäisessä on kuvattu sama tunnelmallinen pöytälamppu, ja jokaisessa esiintyy henkilö soittamassa kitaraa. Teoksista huokuu lamppujen lämpimien valaistusten, rentojen teekattausten ja levollisen oloisten henkilöiden kautta kotoisat kuvaukset rauhallisista viimeisistä yhteisistä hetkistä illalla ennen nukkumaanmenoa.

Kuten näyttelyn informatiivinen seinäteksti eräässä kohdassa kertoi, Danielson-Gambogi oli kiinnostunut erilaisista valaistusolosuhteista, mikä välittyy sekä hänen sisätila- että ulkoilmakuvauksissaan. Interiööreissä erilaiset lämpimänsävyiset lamput valaisevat tilaa ja toimintaa sekä luovat tunnelmaa. Samoin teoksissa esiintyvät suuret ikkunat valaisevat hetkiä ja henkilöitä paljastaen toisinaan hieman myös sitä, mitä kodin – joka miellettiin 1800-luvun lopulla erityisesti naisten elämänpiiriksi – ulkopuolella on.

Danielson-Gambogi ravistelikin taiteessaan yhteiskunnan käsityksiä siitä, millaista naiseus ja naisena eläminen oli. Hämmennystä ja paheksuntaa herätti esimerkiksi hänen maalauksensa Päättynyt aamiainen (Teepöydän ääressä) vuodelta 1890, jossa hän kuvaa Rosa-siskonsa polttamassa tupakkaa ja katsomassa kaukaisuuteen siivoamattoman aamiaispöydän ääressä. Tuohon aikaan tupakoiva nainen herätti kielteisiä mielikuvia ja liitettiin jopa löysään moraaliin. Tästä huolimatta Danielson-Gambogi kuvasi siskonsa kiireettömänä savukkeen kanssa, ja jätti maalaukseen vihjeen myös omasta läsnäolostaan pöydän reunalle jätetyn vähän poltetun tupakan kautta.

Danielson-Gambogi ei ainoastaan kuvannut naisia maalauksissaan itsetietoisina ja vahvoina, vaan hän myös eli näitä kuvauksia todeksi aikana, jolloin yhteiskunnalliset rakenteet ja sukupuolinormit rajoittivat naisten itsenäistä toimijuutta sekä naistaiteilijoiden mahdollisuuksia harjoittaa ammattiaan. Erityisesti Omakuvassa (1903) hänen katsekontaktinsa tarkastelijaan yläviistosta käsin luo vaikutelman itsevarmasta, taitonsa tuntevasta taiteilijasta, joka tietää ansainneensa paikkansa suomalaisen taiteen kentällä.

Perinteikkäämpien puolivartalomuotokuvien lisäksi hän maalasi naisia useissa eri askareissa ja toimissa, kuten peltotöissä, pyykkäämässä, laittautumassa peilin ääressä, kattamassa pöytää, poimimassa omenoita, kehräämässä ja pelaamassa korttia. Näissä teoksissa tarkastelija ei saa kontaktia kuvattuun toimijaan, vaan katselee tätä ja tilannetta etäämmältä. Erityisen koskettava esimerkki tällaisten naisen rooleja ja sisäisiä maailmoja kuvaavien teosten joukossa on Unelmia peilin ääressä (1890).

Maalauksessa pieni tyttö nojautuu katsomaan itseään korkeasta, kapeasta peilistä huoneessa, joka on sisustettu koristeellisilla matoilla, kauniisti päällystetyillä tuoleilla ja suurilla huonekasveilla. Kookkaat ikkunat peilin molemmin puolin päästävät valoa sisään, mutta emme näe, mitä kodin ulkopuolella on. Emme myöskään näe tytön heijastusta, vaan olemme sivustakatsojia tässä itsetutkiskelun hetkessä. Maalauksen etualalla on vaunut, ja tyttö pitelee sylissään todennäköisesti nukkea, jolle vaunut kuuluvat. Mistä tyttö unelmoi?

Museon alakerrassa näyttelyn esillepano keskittyy enemmänkin Danielson-Gambogin kuvauksiin lapsista muotokuvien ja hetkiotosten kautta. Nämä teokset eivät liikaa ihannoi lapsuuden viattomuutta, vaan kuvaavat myös esimerkiksi lasten kujeilua ja köyhyyttä. Paheksuntaa aikanaan herättikin Danielson-Gambogin arkinen – ja hyvin ajaton – teos Äidin huoli (1891), jossa nuori äiti etsii lapsensa hiuksista täitä. Maalauksesta kuulemani kommentit museovierailuni aikana olivat puolestaan puhtaasti sympatisoivia ja samaistuvia.

Näyttely osoittaa eri museoista ja kokoelmista lainattujen teosten kautta monipuolisesti sen, kuinka Danielson-Gambogi mursi monia aikansa sukupuolinormeja elämässään ja taiteessaan. Vaikka näyttely kykenee esittelemään meille vain osan hänen laajasta tuotannostaan, johdattaa se meidät tutustumaan häneen syvällisemmin hetkien, tilojen, ihmisten ja tunnelmien tarkkana kuvaajana sekä rohkeana rajojen rikkojana.

Katseita ja kohtaamisia on esillä Didrichsenin taidemuseossa 12.9.2026–31.1.2027.

Artikkelikuvassa Elin Danielson-Gambogin Omakuva vuodelta 1903. Turun taidemuseo. Foto: Kari Lehtinen.