Tienviittoja tulevaisuuteen ja uuteen ajatteluun

Alkukesästä törmäsin sosiaalisessa mediassa videoon, jossa vasemmistoliiton kansanedustaja ja eduskunnan tulevaisuusvaliokunnan puheenjohtaja Anna Kontula puhui kollegoilleen silmuista. Silmuilla hän tarkoitti toivon merkkejä ja uuden ajattelun aihioita, joita emme vielä huomaa, koska vaellamme pimeydessä. Näillä samoilla silmuilla Kontula aloittaa myös uuden teoksensa Miten ajattelemme kun maailma loppuu? Sen kunnianhimoisena tavoitteena on pystyttää tienviittoja tulevaisuuteen ja uuteen ajatteluun, kun vanhat totuudet ja olemisen tavat lakkaavat globaalin ympäristökatastrofin seurauksena toimimasta. Kontula kertoo teoksensa alkulehdillä, että kaikkein leppoisimmissakin arvioissa ihmiskuntaa odottaa niin suuri yhteiskunnallinen murros, että arkemme muuttuu täydellisesti. Edellyttäen siis, että sivilisaatio ylipäätään selviää edessä olevasta myllerryksestä.

Jotta me ihmiset voisimme ajatella oman osuutemme maailmanmenossa toisin, Kontula on etsinyt uutta näkökulmaa kolmesta ajatteluperinteestä: kristillisestä teologiasta, pitkän linjan poliittisista aatesuunnista ja kaunokirjallisuuden maailmasta.

Kirjan ensimmäisessä osassa Kontula kyseenalaistaa kristillistä maailmankuvaa, jossa ihmisen rooli on toimia luomakunnan ylimpänä kaitsijana tai nöyrimmilläänkin tilanhoitajana. Hän harmittelee kirkkojen vaisua osallistumista ekokatastrofikeskusteluun ja muistuttaa ikiaikaisista askeesin ja köyhyyden ihanteista, jotka voivat toimia suuntaviivoina yhteiskunnassa, jossa meidän kaikkien on tyydyttävä tulevaisuudessa materiaalisesti vähempään.

Poliittisia aatesuuntia pöyhiessään hän etsii ratkaisuja anarkismin, kommunismin ja konservatismin työkalupakeista ja löytää jokaisesta jotakin sellaista, johon ihminen voi tarttua matkallaan kohti uutta maailmanjärjestystä. Siinä, missä kommunisti haluaa purkaa luontoa tuhoavan yksityisomistuksen, ja anarkisti keskitetyn hallintokoneiston, konservatiivi voi nojata esimerkiksi pastoralismin ihanteeseen puhtaasta maaseudusta. Tulkitsen Kontulan sanoman siten, ettei ilmastokatastrofin todesta ottaminen ole kiinni siitä, mihin poliittiseen leiriin yksilö kuuluu. Jokainen voi ammentaa ratkaisuja maaperästä, jonka tuntee omakseen.

Kirjansa kolmannessa osassa Kontula kääntyy kaunokirjallisuuden puoleen ja nostaa esiin vaihtoehtoisten tulevaisuuksien merkityksen varsinkin nyt, kun yhteiskunnallinen keskustelumme tarjoaa vain vaihtoehdottomuudenpolitiikkaa. Viimeisten vuosikymmenien aikana dystopiat ovat nousseet suosituimpien tarinoiden joukkoon, mutta tärkeä tehtävänsä on myös utopioilla, joiden avulla voimme leikkiä ajatuksilla uudesta ehommasta maailmasta.

Niin mielenkiintoisesti kuin Kontula aatesuuntauksia esitteleekin, en saa täysin otetta kirjan sisäisestä logiikasta. Yritän löytää tienviittaa, joka näyttäisi tien tulevaisuuteen, mutta jokainen viitta osoittaa menneeseen aikaan. Olen kasvanut kristilliseen maailmankatsomukseen ja työskennellyt yli kaksikymmentä vuotta kirjojen ja tarinoiden parissa. Ymmärrän, että uskonto ja poliittiset ideologiat vaikuttavat ihmisten ajatteluun ja että kirjallisuudesta voi poimia uusia ajatuksia tulevaisuuden rakennusaineiksi. Mutta mihin me tarvitsemme jo kauan sitten haudattua Marxia, Franciscus Assisilaista tai Dostojevskia ymmärtääksemme, että nyt on tosi kyseessä? Ja miksi tieteellinen tieto ei riitä vakuuttamaan meitä muutoksen tarpeellisuudesta?

Aatehistoriallisia tiivistelmiä enemmän minua kiinnostavat Kontulan keräämät esimerkit yhteisöistä, joiden arjen valintoja voidaan pitää poikkeuksellisina. Huomaan innostuvani Padasjoella sijaitsevasta Uuran yhteisöstä, jossa ystävykset Arttu, Niilo ja Mette rakentavat fossiilivapaata omavaraista elämää. Kolmikon pohtiessa, miten arvokasta olisi saada yhteisöön eri-ikäisiä asukkaita, mieleeni nousee hykerryttävä ajatus: olisiko yhteisössä tilaa myös tällaiselle ihmisyyteen pettyneelle vaihdevuosi-ikäiselle kulttuuritädille? Ei sillä, että selviäisin viikkoa pidempään Uuran elämänmenossa, mutta ainakin ajatukseni ovat lähteneet laukkaan, mikä on enemmän kuin monelta tietokirjalta uskaltaa odottaa.

Olisiko tässä Kontulan kirjasta saamani arvokkain anti: esikuvia me tarvitsemme, tämän ajan ja maailman esikuvia. Kaikki kunnia Voltairelle, Marxille ja Franciscus Assisilaiselle, mutta haluan suunnata katseeni sinne, missä uutta maailmaa rakennetaan juuri tänään ja uudestaan taas huomenna.

Arvioitu teos: Anna Kontula: Miten ajattelemme kun maailma loppuu? Into 2026. 236 s.