Subjektiivisia näkemyksiä vai perusteltua pohdintaa kuolemasta?

Helsingin yliopiston käytännöllisen filosofian emeritusprofessori Timo Airaksinen esitti (Helsingin Sanomissa 17.8.  puheenvuoron, että ”useimmat meistä toivovat elämän jatkuvan kuoleman jälkeen, mutta näin ei tule tapahtumaan.”

Vaikka monet sitä toivovat, tiedollista varmuutta kuolemanjälkeisestä elämästä ei ole mahdollista saavuttaa. On yhtä lailla mahdollista, että olemassaolo jatkuu kuoleman jälkeen tai että se päättyy siihen.

Ludwig Wittgenstein (1889–1951), yksi viime vuosisadan merkittävimmistä filosofeista, kritisoi voimakkaasti roomalaiskatolista teologia, isä O’Haraa, joka pyrki käsittelemään uskonnollista vakaumusta – kuten oppia viimeisestä tuomiosta – ikään kuin se olisi tieteellinen kysymys. Wittgensteinin mielestä uskonnollista uskoa ei voi eikä tarvitse perustella tieteellisellä järkevyydellä. O’Hara tekikin uskonnosta naurettavaa yrittämällä rakentaa sille rationaalisia todisteita, sillä usko ja tiede kuuluvat kahteen eri elämänmuotoon.

Airaksinen perustelee näkemystään näin: ”Elämä on aina sidoksissa aikaan, jossa asiat alkavat ja loppuvat. Ikuisuutta joudumme etsimään ajan ulkopuolelta, mutta siellä mikään ei elä tai ainakin meidän on kovin vaikea sellaista ajatella.”

Airaksinen ei pyri tekemään uskonnollisista vakaumuksista tieteellisiä ongelmia, vaan hän tyytyy jakamaan oman subjektiivisen käsityksensä kuolemanjälkeisestä todellisuudesta ilman sitovia järkiperusteita. Onkin hyvä, että hän tuo esiin sen tosiasian, että kysymykset Jumalasta tai tuonpuoleisesta elämästä jäävät väistämättä tieteellisen ja empiirisen todistusvoiman ulkopuolelle. Filosofisesti niitä on kuitenkin relevanttia ja mahdollista pohtia.

Ikuisuuden käsitteen korvaaminen ajattomuudella avaa kuitenkin uuden näkökulman. Elämän ilmeneminen ajattomassa tilassa on mahdollista, vaikka se eroaisikin perustavanlaatuisesti nykyisestä lineaarisesta aikakäsityksestämme – eihän sen tarvitsekaan olla samanlaista. Ja ikuisessa elämässä voi olla ikuista elämää.

Airaksisen argumentaatiossa on myös looginen aukko: se, että ihmismielen on vaikeaa hahmottaa ajan ulkopuolista olemassaoloa, ei ole pätevä todiste sitä vastaan, etteikö tällaista olemassaoloa voisi olla.

Airaksisen esittämä väite herättää kysymyksiä. Airaksisen mukaan ”ateisti joutuu kuoleman kohdatessaan käyttämään luovuutta enemmän kuin kristitty”. Miten niin? Jos ja kun ateisti nimittäin jakaa Airaksisen postateistisen näkemyksen siitä, että kuolema on elämän ehdoton päätepiste ilman jatkoa, asia vaikuttaa hyvinkin selvältä. Tällaisessa lukkoon lyödyssä todellisuudessa luovalle ajattelulle ei ole mitään tarvetta.

Airaksinen esittää: ”Eihän meillä ole mitään käsitystä siitäkään, mitä tietoisuus on…” Näin hän näyttää tunnustavan ainakin epäsuorasti sen mahdollisuuden, että hänkin saattaa erehtyä näkemyksessään eli elämää saattaakin olla kuoleman jälkeen.

Lisäksi Airaksinen toteaa: ”Voin olla henkilökohtaisesti sitä mieltä, että kristinusko on täyttä huuhaata, mutta samalla sen kieli puhuu ihmisille monilla konkreettisilla ja vertauskuvallisilla tasoilla.” Tässä Airaksinen näyttää olevan ristiriidassa itsensä kanssa. Eihän kristinusko voine hänen mielestään olla täyttä huuhaata, jos sen kieli puhuu ihmisille konkreettisesti ja vertauskuvallisesti. Tai ainakin on vaikea ymmärtää, mitä Airaksinen tällä lausumallaan oikeastaan tarkoittaa.

Airaksinen myöntää, että toisinaan rationaalisten uskomusten ulkopuolinen sentimentaalinen puoli aktuaalistuu hänessäkin. Hän selittää sen saavan vallan joissakin tilanteissa, koska uskonnollinen kulttuuritausta vaikuttaa tavalla tai toisella jokaiseen. Sentimentaalisuus ei vaikuta häneen kuitenkaan samassa määrin kuin moniin muihin, koska Airaksinen pyrkii antamaan sille tilaa minimaalisen vähän. Miksi näin?  Mitä negatiivista on sentimentaalisuudessa sinänsä, sitäkin on vaikea ymmärtää.

Airaksinen pitää hyvinvointivaltion onnistumisen merkkinä sitä, että ”suomalaiset haluavat syntyä tänne uudestaan ja uudestaan.” Tuskin kukaan kristitty ajattelee, että kuolemanjälkeistä elämää elettäisiin täällä maan päällä.

Tällainen näkemys muistuttaa lähinnä Jehovan todistajien käsitystä. Sen mukaan Jeesuksen lisäksi taivaaseen pääsee vain 144.000 ”valittua” Jehovan todistajaa. Muut yhteisön jäsenet – ne, jotka selviävät maanpäällisistä lopun ajan ”ahdistuksista” – tulevat elämään maanpäällisessä tuhatvuotisessa rauhanvaltakunnassa. Vasta sen jälkeen heidän on mahdollista saavuttaa ikuinen elämä paratiisissa, joka ennallistetaan maan päälle.

Joka tapauksessa usein ajatellaan toisin kuin Airaksinen – siis niin, että köyhät, sairaat ja esimerkiksi sodan runtelemat kärsivät ihmiset toivovat saavansa lohdun ja rauhan kuolemanjälkeisessä elämässä. On tietenkin selvää, että myös hyvinvointivaltiossa elävät ihmiset voivat kärsiä, ja monet kärsivätkin eri tavoin esimerkiksi mielenterveyden ongelmista, muista sairauksista sekä taloudellisesta niukkuudesta. Tuskinpa siis tällaisenkaan yhteiskunnan tai maailman jatkumista tosiasiassa monikaan ihminen toivoo kuolemansa jälkeen.

Arvostan suuresti vapaata keskustelukulttuuria ja mielipiteenvapautta, jotka mahdollistavat näin merkittävien teemojen pohtimisen. Suhtaudun kunnioituksella varsin ansioituneeseen emeritusprofessoriin. Tästä syystä olisin toivonut hänen puheenvuoroltaan jäsennellympää ja perusteellisempaa pohdiskelua, jotta se olisi tarjonnut lähinnä pelkkien henkilökohtaisten näkemysten sijaan perustellumpaa otetta käsiteltävään erittäin tärkeään aiheeseen.

Kuva: Mikko Ketola.