The Odyssey – jumalista ja ihmisistä

Homeroksen Ilias ja Odysseia -eepokset ovat Raamatun ohella vaikuttaneet keskeisellä tavalla länsimaiseen tarinankerronnan perinteeseen. Kertomus Troijan sodan sankarista Odysseuksesta ja sodan jälkeisestä vuosia kestäneestä harharetkestä on varmasti kaikille tuttu, niillekin, jotka eivät ole eeposta koskaan lukeneetkaan. Yleissivistykseen kuuluu tietää kykloopit ja seireenit. Ensimmäistä kertaa Odysseuksen tarina filmattiin vuonna 1954 italialais-Hollywoodlaisena yhteistuotantona, jossa nimikkoroolissa nähtiin Kirk Douglas. Kuluneena vuosisadalla Hollywood on Homerosta valkokankaalle filmannut vuonna 2004, kun Wolfgang Petersen ohjasi Iliakseen pohjautuneen elokuvan Troy, jossa Brad Pittillä oli päärooli Akilleksena.

Mutta koska Homeroksen tarinat ovat niin keskeinen osa länsimaalaista kulttuuria ja tarinankerrontaa, niistä löytyy viitteitä milloin mistäkin; Suomessakin tehtiin suosittu Napapiirin sankarit (eng. Lapland Odyssey, 2010), jossa sankarit lähtevät metsästämään digiboxia kohdaten muun muassa modernit seireenit naisystävän jäädessä viettelijän armoille. Parhaita epäsuoria Odysseus-filmatisointeja on ehdottomasti Coenin veljesten Voi veljet, missä lienet? (2000), jossa tapahtumat on siirretty 1930-luvun Yhdysvaltojen syvään etelään.

Voisi kuvitella, että Homeroksen epookki olisi jo imetty kuiviin ja että siihen olisi vaikea löytää mitään uutta kulmaa, mutta Christopher Nolan – yksi tämän ajan tunnetuimmista ohjaajista – on kuitenkin päättänyt ottaa härkää sarvista ja kuvata isolla rahalla oman tulkintansa aiheesta. Väitän, ettei kenelläkään toisella ohjaajalla kuin Nolanilla olisi mahdollista saada tänä päivänä rahoitusta muinaisen epookin filmaamiseen. Nykyään lähes kaikki suuren budjetin elokuvat perustuvat jo olemassa oleviin tuoteperheisiin kuten supersankareihin, mutta koska Nolanin on onnistunut tehdä itsestään myyvä brändi, hänen on ollut mahdollista rahoitus saada. Nolan on kyllä todistanut, että hän on elokuvanteon kuningas Midas: kaikki mihin hän koskee, muuttuu kullaksi. Tämän todistaa hänen edellinen elokuvansa, kolmen vuoden takainen Oppenheimer, joka historiallisena henkilökuvana fyysikosta onnistui takomaan miljoonien tuoton. Kaikki merkit viittaavat siihen, että Nolan onnistuu tekemään saman Odysseuksen kanssa, siitäkin huolimatta, että sosiaalisten medioiden irvileuat ovat elokuvaa vastaan hyökänneet, mutta siitä myöhemmin lisää.

Ithakan saaren kuningas Odysseus (Matt Damon) on miehineen voittanut Troijan sodan, mutta syyllisyys painaa miestä, sillä hän keksi huijata troijalaisia puisella hevosella, jonka sisällä hän miehineen oli ja joka annettiin lahjana troijalaisille. Hevosen avulla Odysseus joukkoineen valtaa kaupungin, mutta huijaaminen on vastoin Zeuksen lakia, joka velvoittaa kohtelemaan kaikkia ihmisiä hyvin, ja tästä moraalisesta rappiosta Odysseus tuntee tuskaa. Troijan sodan jälkeen Odysseus on aloittanut matkan kotiinsa vaimonsa Penelopen (Anne Hathaway) ja poikansa Telemakhoksen (Tom Holland) luokse. Odysseuksen matka kuitenkin venyy, kun hän miehistöineen kohtaa Kykloopin, minkä jälkeen he rantautuvat Kirken (Samantha Morton) saarelle, missä tämä noituu Odysseuksen miehet sioiksi. Sitten käväistään manalassa ja kuunnellaan seireenien laulua ja kohdataan ilmeisesti Poseidonin raivo, ja Odysseus jää Kalypson (Charlize Theron) vangiksi. Kaiken tämän aikana Telemakhos on kaivannut isäänsä ja lähtenyt tätä etsimään. Penelope on pyrkinyt tekemään Antinooksen (Robert Pattinson) ja muiden kosijoiden juonet tyhjiksi ja pitämään vallan omissa näpeissään. Lopussa otetaan tuttu revanssi Odysseuksen ja kosijoiden välillä jousiammunnassa.

Nolan kuljettaa tarinaa eteenpäin melko uskollisena alkuperäisteoksen tarinankerronnalla. Joitakin kohtauksia Nolan on muuttanut. Esimerkiksi manalassa Odysseys ei keskustele äitinsä vaan uskollisen soturin Sinonin (Elliot Page) kanssa. Nolan on tunnettu myös ei-lineaarisesta tarinankerronnasta, jossa tarinaa kerrotaan joskus takaperin, ja usein Nolan on elokuvissaan käsitellyt muistia ja unia, joissa todellisuus on vääristynyt. The Odysseyn alussa Odysseus on ollut jo vuosia Kalypson vankina saarella eikä pysty aluksi muistamaan mitään entisestä elämästään: ei vaimostaan, ei pojastaan eikä Troijan sodasta ja matkastaan sen jälkeen. Pikkuhiljaa muistot alkavat palata, mutta itse elokuvulle muistin kanssa kikkailu ei oikeastaan anna mitään lisäarvoa. Nolan on myös aina pyrkinyt realismiin – myös silloin kun hän on tehnyt Batmanista elokuvia – ja samaan hän pyrkinyt myös The Odysseyksessa, mikä näkyy rajallisena määränä tietokoneella tehtyjä erikoistehosteita, ja lähes kaikki on pyritty tekemään käsityönä, mikä on näinä aikoina kunnioitettavaa, vaikka elokuva sijoittuu taikuuden maailmaan.

Elokuvan ongelma on siinä, että Nolan kuljettaa tarinaa orjallisesti alkuperäisteosta mukaillen. Hahmojen kehittely jää vähemmälle, kun siirrytään tapahtumapaikasta toiseen. Nolan on elokuvailmaisussaan insinöörimäisen tarkka ja osaava, mistä kertovat valtavien joukkokohtausten ja lavasteiden hallinta, kameraliikkeet ovat sulavia ja kuvat vaikuttavan upeita. The Odyssey on ensimmäinen kokonaan IMAX-formaatissa kuvattu elokuva. Nolan on teknisesti taitava ohjaaja, ja on pakko ihailla sitä omistautumista, miten hän suhtautuu elokuvaan ja elokuvantekoon ylipäätään. Nolan kuvaa edelleen kaikki elokuvansa filmille, ja leikkaaminen tehdään käsityönä.

Nolan ei kuitenkaan kaikesta osaamisestaan huolimatta ole ihmisten ohjaaja. Insinöörimäisenä ohjaajana Nolan tuntuu listanneen ranskalaisilla viivoilla kohtaukset, jotka hän on halunnut saada mukaan elokuvaansa, ja niissä hahmot tuntuvat olevan vain tahdottomia pelinappuloita, joita Nolan ylijumalana liikuttelee paikasta toiseen, jotta kamera saa tallennettua mahdollisimman hienoja ja kauniita maisemia sekä toiminnan täytteisisiä joukkokohtauksia. Poikkeuksia monista yksiulotteisista hahmoista ovat Matt Damonin Odysseus, jonka hahmossa vuosien koettelemukset näkyvät; Anne Hathawayn Penelope, joka älynsä avulla peittoaa kilpakosijat eikä myöskään pelkää käyttää valtaansa naisena Ithakan kuningattarena, vaikka laki vaatisi kuninkaan johtavan saarta; sekä Robert Pattinsonin rottamainen juonittelija Antinoos, jota ajaa puhdas vallanhimo.

Elokuvasta löytyy kuitenkin paljon mielenkiintoista pohdittavaa kuten Zeuksen laki ja Nolanin tapa käsitellä kreikkalaisia jumaluuksia. Kreikkalaisessa mytologiassa Athena on viisauden ja sodan jumalatar, joka Odysseus -eepoksessa oli selkeästi kreikkalaisten puolella näiden vallatessa Troijan, mutta Nolan on tässä ottanut vapauksia omassa tulkinnassaan. Odysseus näkee Athenan ilmestyksenä, ja tämä toimii hänelle uskottuna ja mentorina. Mutta Nolan tekee hahmolle jotakin kiinnostavaa, mikä antaa hänen läsnäololleen elokuvassa suuremman merkityksen: Athene ei ole vain jumalallinen hahmo, joka antaa neuvoja ja olisi yksiselitteisesti kreikkalaisten puolella, vaan hän on ikään kuin Odysseuksen moraalinen sisäinen kompassi.

Lähellä The Odysseyn loppua Odysseus kertoo vaimolleen tarkemmin kokemuksistaan Troijassa. Hän kuvaa, kuinka näki tuona yönä raivon leviävän hallitsemattomalla tavalla, joka petti hänen omat moraaliset periaatteensa. Kun hän sodan jälkeen yrittää palata kotiin, hän huomaa käyvänsä sisäistä kamppailua itsensä kanssa.

Odysseus kertoo, että Troijan hevosen käyttö oli petollinen tapa käydä sotaa. Ja kun hänen sotilaansa hyökkäsivät Troijaan, hän järkyttyi siitä, kuinka koko kaupunki tuhottiin armotta – jopa viattomia siviilejä kohtaan ei osoitettu sääliä. Tällöin näemme Zendayan esittämän naisen, jonka Odysseus näkee miestensä mestaavan. Samalla myös Athenan patsas kokee saman kohtalon. Onko kyseessä koko elokuvan ajan Athena, vai ilmestyykö jumalatar Odysseukselle symbolina siitä ihmisyydestä, jonka hän menetti Troijan sodassa?

Odysseus: “Miksi jumalat eivät voi puhua tavoilla, joita me ymmärrämme?”
Athena: “Kuka ei ymmärrä ukkosta? Tai tulta? Lapsen hymyä? Hyvää satoa?”

Elokuvan alussa Odysseus turhautuu siihen, miten jumalat viestivät, koska heitä on vaikea ymmärtää. Kreikkalaisten jumaluudet kun olivat kaikkialla ja liikkuivat ihmisten parissa millaisessa hahmossa tahansa. Tavallaanhan tässä on yhtymiä kristinuskon kanssa, sillä Jeesus ilmestyi seuraajilleen tunnistautumattomana, ja kristinuskossa on käsitys, että Kristus voi vaikuttaa meissä jokaisessa sisältä päin. Kristinuskon kannalta mielenkiintoista on, kun hahmot elokuvassa viittaavat Zeuksen lakiin: tee toiselle niin kuin toivoisit toisen tekevän itsellesi. Tämähän on kuin suoraan Jeesuksen suusta. Elokuvassa todetaan, että näin on hyvä toimia, sillä kuka tahansa muukalainen voi olla jumala valeasussa. Tämä on mielenkiintoista, sillä alkuperäisessä tekstissä ei mainita mitään Zeuksen laista. Ehkä Nolan halusi sotimisen ja tappamisen keskellä olevan jonkinlainen moraalinen kompassi, jotta nykykatsojan olisi helpompi ottaa tarina vastaan.

Vaikka The Odyssey on odotettu elokuva ja on jo nyt suuren yleisön suosiossa, kaikki eivät ole olleet elokuvasta mielissään. Yhdysvalloissa MAGA-liike otti elokuvan hampaisiinsa heti, kun elokuvan näyttelijät paljastettiin, sillä heihin kuuluivat mustat näyttelijät Lupita Nyong’o Troijan Helenana sekä Zendaya ja sukupuolensa korjauttanut Elliot Page. Nolanin kerrottiin häpäisseen näyttelijävalinnoillaan kreikkalaisen kulttuurin. Matt Damonin ja muiden valkoisten ei-kreikkalaisten taustoista ei tietysti puhuttu mitään, eikä hahmojen käyttämästä nykyenglannista. Suomessakin sosiaalinen media täyttyi itseoppineista Kreikan historian asiantuntijoista, ja niin ovat lähes 3000 vuotta sitten syntyneet tarut tulleet osaksi nykyajan kulttuurisotaa. Saa nähdä, millainen elokuva tulee olemaan Elon Muskin tekoälyllä tekemä tulkinta, joka on kuulemma historiallisesti tarkempi kuin Nolanin versio.